[Etusivu] [Tutkimussivu]

Julkaistu teoksessa Digirakkaus. Toim. Ulla Paunonen ja Jaakko Suominen. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 2. Turun yliopisto, Pori 2004.

HUOM! Html-käännös on tehty käsikirjoitusversiosta, joka eroaa muutamilta yksityiskohdiltaan julkaistusta tekstistä.

Jaakko Suominen

Tietokonetansseista alttarille?

Digitaalisen parinvalinnan suomalaista historiaa

”Tietokone on välttämätön avaruuden valloittamisessa, se auttaa meitä monella muullakin alalla. Miksei se auttaisi meitä alalla, mikä kiinnostaa enemmän kuin kuun takaosa? - Normaaleissa tansseissa on läsnä se homogeeninen ryhmä, josta todennäköisesti löytyisi kullekin sopiva seuralainen. Siellä kuitenkin ehdimme tutustua 10-20 henkilöön ja sangen pintapuolisesti. Tutustumiskriteeriot ovat naurettavia verrattuna tieteellisiin menetelmiin. Hämärässä valaistuksessa suoritamme - me miehet - valintamme ulkonäön, parhaassa tapauksessa ilmeen, perusteella niistä, jotka sillä hetkellä eivät ole tanssimassa. Ja naisten on valittava niistä 10-20 hakijasta.” (Matti Kosola: Taidetapahtuma järjestää tietokonetanssit. Tiedote, maaliskuu 1968. Polyteekkarimuseon arkisto)

"Tuleeko hänen olla marimekkomielinen?" Tämä ja noin sata muuta kysymystä kysyttiin lomakkeessa miehiltä, jotka mielivät Ylioppilaiden Taidetapahtuman tietokonetansseihin Dipoliin 22.3.1968. Vastaava mutta osin erilainen kysymyssarja esitettiin naisille. Kaavakkeiden täytön jälkeen innokkaat ylioppilaat jäivät odottamaan jännityksestä kihelmöiden tietokoneistettujen sokkotreffien tulosta. Olisiko partneri parrakas? Maistuisiko tilaisuudessa tarjottava tietokoneleike kummallekin? Lähtisikö kumppani jatkoille Urgsgjallariin tai Tapahtuma-klubille? Mitä sen jälkeen tapahtuisi?

Dipolin tapahtuma oli osa aikansa pienoista tietokonetanssibuumia, joka 1960-luvun lopulla tuli Suomeen ilmeisesti Yhdysvalloista lehtijuttujen innoittamana. Tietokonetanssit näyttäytyvät nykyisten Internet-treffipalveluiden esihistoriana, jossa oli läsnä useita tämän hetken tietotekniikka-avusteisen partnerinhaun keskeisiä kulttuurisia piirteitä. Tietokonetansseissa yhdistyivät ainakin kolme motiivia tai teemaa, teknologian kotoistaminen, uudistaminen sekä tunteiden laskennallistaminen. Ensinnäkin kyse oli suuren ja mahtavan tietojenkäsittelyn arkipäiväistämisestä ja popularisoimisesta ihmisläheisen ja hauskan sovellustavan avulla. Toiseksi perinteiseen tanssi- ja deittikulttuuriin saatiin tuotua uutta sähköistä säpinää, jonka avulla tanssijärjestäjät toivoivat myyvänsä enemmän tanssiaislippuja. Kolmanneksi sovellus kertoo keskustelusta, jota käytiin ihmisen käyttäytymisen tutkimuksen tieteellistämisestä ja tunne-elämän laskennallisuudesta.

Tässä artikkelissa tarkastelen digitaalisen parinvalinnan suomalaista historiaa. Käsittelen tietokonedeittailua edellistä kolmea teemaa sivuten ja kahden aikakauden kautta. Esittelen 1960-luvun tietokonetansseja sekä lyhyesti 1980-luvun maatalousnäyttelyjen IEVA-puolisonhakuohjelman alkuvaiheita.  Tietokoneavusteinen partnerinhaku tuli siis ensin esille suurten keskuskoneiden aikakaudella, sitten muuttuneena toisen kerran mikrotietokoneiden myötä ja sen jälleen uudestaan Internetissä, jota tämän kirjan muissa artikkeleissa käsitellään tarkemmin. Partnerinhaun kulttuurisia motiiveja on sovitettu kerta toisensa jälkeen uusimman tietotekniikan kielelle.

Luokittelun viihdettä

Amerikkalainen Herman Hollerith (1857-1929) tapasi matkustaa 1800-luvun lopun rautateillä. Tuo insinööri-innovaattori tutustui konduktöörin tapaan varmistaa, ettei yhden leimauttama lippu joutunut tarkastuksen jälkeen toiselle henkilölle. Rautatievirkailija lävisti lippuun ”reikävalokuvan”, koodin, joka muun muassa kertoi matkaajan hiusten ja silmien värin sekä nenän koon.[i]

Samoihin aikoihin Yhdysvaltain hallitus kamppaili kasvavan väestönlaskentaurakan kanssa. Väkimäärä lisääntyi, ja nousevan mahtimaan oli tunnettava asukkaansa. Väestönlaskenta toteutettiin kymmenen vuoden välein, mutta väestön lisääntyessä laskentaan, luettelointiin ja taulukointiin oli uhkana kulua yli kymmenen vuotta.

Herman Hollerith voitti kilpailun koneesta, joka nopeuttaisi laskentaa huomattavasti. Hän teki sovelluksen konduktöörien lävistysvalokuvista.  Syntyi reikäkorttimenetelmä, jota viranomaiset menestyksekkäästi sovelsivat vuosikymmenestä toiseen vuoden 1890 väestönlaskennasta eteenpäin. Korteille lävistettiin tiedot jokaisesta ihmisestä, ja koneet huolehtivat korttien lajittelusta ja luokittelusta, ihmisten laskennasta esimerkiksi iän, sukupuolen ja etnisen taustan perusteella. Aiemmin reikäkortteja ja reikänauhaa oli käytetty kutomoteollisuudessa koneiden ohjelmoinnissa tekemään kankaita ja kirjailuja. Vastaavaa tallennusmenetelmää oli sovellettu mekaanisten soitinten ohjaamisessa. 

Reikäkorttikoneet mahdollistivat teknisesti luonteenpiirteiden tilastointiyritykset, ainakin luokittelun,  ja pitemmän päälle ominaisuuksiltaan toisilleen sopivilta vaikuttavien ihmisten saattamisen yhteen. Tapahtunutta muutosta voi tarkastella James Benigerin sanoin kontrollivallankumouksena, jossa tekniikan historia yhdistyi hallinnan ideologiaan, positivistiseen tutkimussuuntaukseen ja tilastolaitoksen kehitykseen.[ii]

1950-luvulla kaupallisille markkinoille tulivat ensimmäiset elektroniset tietojenkäsittelykoneet, joissa tiedonkäsittely perustui vielä pitkälle lineaariseen suorittamiseen, töiden jakamiseen toisiaan peräkkäin seuraaviin vaiheisiin eri koneilla. Reikäkorttikoneet auttoivat tiedontallennuksessa, laskennassa. Valtiovalta ja suuret tietoliikenneorganisaatiot ja yritykset käyttivät koneita esimerkiksi laskutus- ja kirjanpitotoiminnoissa sekä tilastoinnin apuna. Tieteentekijöiden visioissa ja populaarijulkisuudessa uudet koneet, "robotit" ja "sähköaivot", esiintyivät lähes mihin tahansa tehtävään pystyvinä yleiskoneina. Keskeinen ongelmakenttä liittyi koneelliseen "ajatteluun" ja ennen kaikkea siihen, voisiko tehostavasta koneesta tulla jopa tunteva ja luova yksikkö. Ainakin koneet pystyisivät inhimillisen tunnemaailman ja siihen liittyvien toimien rationalisoimiseen. Teräs- ja sähköaivoista oli keskusteltu jo 1900-luvun alussa muun muassa konttorikoneiden ja mekanisoitujen puhelinkeskusten yhteydessä. Toisen maailmansodan jälkeen keskustelu oli kiihtynyt.[iii]

Varhaisessa suomennetussa populaariesityksessä "Aikamme robotit" (1954) Rolf Strehl kertoi "Koneellistuneesta Amorista", laitejärjestelmästä, jonka avulla "Amerikan avioliittomarkkinoiden kuningatar" Clara Lane koetti tehdä "lähimmäisiään onnellisiksi". Lanen yrityksellä oli Strehlin mukaan Yhdysvaltojen kaupunkien lisäksi haarakonttoreita Englannissa, Ranskassa, Saksassa ja muutamissa Euroopan ulkopuolisissa maissa. Puolisonvalinta tapahtui "lääketieteen, psykologian ja grafologian uusimpien tieteellisten perusteiden mukaisesti". Jokaisen hakijan oli vastattava arkaluontoisiinkin kysymyksiin kaavakkeella, annettava käsialanäytteensä ja tehtävä piirustustesti. Strehl totesi koneen järjestäneen 20 000 avioliittoa. Naitettujen joukossa oli tuomareita, revyytyttöjä, opettajia, oopperalaulajia ja jopa miljonäärejä. Kaikki toimi tarkasti ja tehokkaasti: "Robotit välittävät salamannopeasti jokaisella asiakkaalleen »absoluuttisen» puolison, toisin sanoen sellaisen, jonka elämänkatsomus, sivistys, luonteenlaatu, harrastukset, taipumukset ja kasvatus ovat tarkalleen hänelle sopivat."[iv] Kone siis samanaikaisesti nopeutti pariutumista ja vähensi inhimillisten virheiden mahdollisuutta löytäessään kaikkein ihanteellisimman kumppanin. Sopivuus oli arvioitu monipuolisin ja puolueettomin testein, jotka korostivat ihmisten arvopohjan ja sosiaalisen kasvuympäristön merkitystä, vaikka yhteensopivuuden täsmällinen määrittämistapa ei käykään Strehlin kuvauksesta ilmi. Haettiinko samanlaisia ihmisiä vai toisiaan tiettyjen kriteerien mukaan täydentäviä partnereita? Koneperustelut, teho ja tarkkuus, olivat tuttuja muiden tietokonesovellusten parista.

Vaikka edellisessä tapauksessa Strehl kuvasi parinvalinnan rationalisoimista ja tehostamista, uudet koneet eivät tulleet ainoastaan esiin järkiperäisten työsuoritusten kautta. Niiden käyttöönottamiseen ja työhön liittyi huumoria sekä viihteensekaista mystiikkaa, jota populaarijulkisuudessa pyrittiin sekä ruokkimaan että lievittämään. Kyse oli tekniikan käyttöön ja tulkintaan keskeisesti liittyneestä kaksikasvoisuudesta ja leikillisyydestä, jonka avulla teknisiä innovaatioita sopeutettiin vallitseviin kulttuurisiin järjestyksiin, tuttuihin toiminnan tapoihin, odotuksiin ja toiveisiin.[v] Laajaa yleisöä tuntuivat kiihottavan nimenomaan sellaiset kokeilut, jotka olivat kosketuksissa tunnemaailmaan ja viihtymiseen. Ylipäätään uuden teknologian kokemisessa nousevat rationaalisten tarpeiden yli säännönmukaisesti tunteet, odotukset, uhkakuvat sekä aikaisemmat kokemukset teknologiasta sekä teknologisten innovaatioiden käytöstä.[vi]

Laajempi yleisö tapasi tietojenkäsittelykoneet pitkälti populaarin tieteisfiktion ja tiedotusvälineiden kautta sekä joissakin messutapahtumissa. Popularisointitilanteille oli tyypillistä koneiden ominaisuuksilla leikittely, vaikka esittelijät halusivat korostaa näiden sähköaivojen, elektroni- ja matematiikkakoneiden nopeutta, järkevyyttä ja laskentakykyä. Tunteet ja huumori sekoittuivat työn ja tehokkuuden kanssa automaation aikakaudella. Partnerinvalinta oli sovellutusalueena tässä suhteessa kutkuttava.

Apu-lehti kirjoitti 13.7.1957  yhdysvaltalaisesta viihdeohjelmasta, jossa unelmien aviopari löysi toisensa tietokoneen avustuksella. Artikkeli popularisoi kahta aikansa keskeistä uutta teknistä innovaatiota, televisiota ja elektronikonetta, luonteenomaisin tavoin. Kummatkin kojeet olivat tulossa meille Amerikasta, josta 1950-1960 -luvuilla suomalaiset omaksuivat nimenomaan suomalaiseen todellisuuteen sopivia elämäntavallisia aineksia ja ajatustapoja, niin kuin esimerkiksi Visa Heinonen, Jukka Kortti ja Mika Pantzar ovat osoittaneet.[vii]  Elektronikone oli tarkka ja tehokas, televisio taas viihteen ja tunteiden näyttämö.  Avussa Lionel Crane kertoi People Are Funny –televisio-ohjelmasta, jonka yhdessä jaksossa aivokone valitsi täydellisesti toisilleen sopivan parin yli 2500 tarjokkaan joukosta. Barbara Smith ja John Caran menivät pikavauhtia kihloihin. John kertoi: ”Tuntuu suorastaan mielikuvitukselliselta, että mikään kone olisi kyennyt määrittelemään meidän kummankin makumme ja pitämyksemme niin erehtymättömästi kuin robotti teki. Ensimmäisen televisiossa esiintymiseni jälkeen pyysin Barbaraa kanssani päivälliselle – ja silloin kosin häntä.”[viii]

Tietokone tanssilavoilla

Vastaavat kokeilut ja kuvaukset toimivat esikuvina, kun suomalaiset ideoivat 1960-luvun kuluessa parinvalinnan tietokoneistamista. Viihdesovellusten lisäksi lehdet uutisoivat myös tietokonepalveluita käyttäneistä puolisonhakutoimistoista.[ix] Maan etenevä tietokoneistuminen tarjosi uusia työ- ja leikkikaluja mielikuvituksen käyttöön. Ulkomaiset esimerkit hivelivät niin ikään pilapiirtäjien ja pakinoitsijoiden mielikuvitusta, jolloin ATK-sovellus oli tavallisesti sijoitettu Amerikan sijasta suomalaisen maalaispitäjän arkitodellisuuteen, mikä koomisesti korosti agraariperinteen ja uuden teknologian mahdollista vastakkainasettelua sekä törmäyskohtia.

Tietokone teki irvailuissa seurauksiltaan yllättäviä parinvalintoja. Tekniikan Maailman pakinoitsija Viki kuvasi Häppämäen taajaman tietokoneiltamia, jotka paikallinen Sutari-klubi järjesti. Kysymykset laati psykologin, sosiologin ja teologin muodostama asiantuntijaryhmä – sosiologi jouduttiin tosin korvaamaan paikallisella harottavapartaisella sosiopaatilla ja psykologiksi sopi henkilö, jolla oli ”karsastava katse ja kyky puhella omituisia”. Tilaisuus onnistui Vikin parodian mukaan erinomaisesti: ”[H]uvilanomistaja Armas Sutilainen, jonka tietokonepartneri, itsellisen leski Selma Kohokas pyöräytti terveen poikalapsen jo vajaan kuukauden kuluttua iltamatapahtumasta, ihmettelee ja kiittelee jatkuvasti tietokoneen hämmästyttävää tehokkuutta. Vähäisiä erehdyksiäkin toki sattui. Niistä kiusallisin lienee se, että kone valitsi asentajamestari Aamos Mönjäsen partneriksi hänen oman vaimonsa. Onhan aivan ilmeistä ja kylälläkin hyvin tunnettua, että he eivät alkuunkaan sopineet toisilleen.”[x] Nimenomaan tietokoneiden suuresti mainostettu nopeus ja tehokkuus olivat seikkoja, jotka helposti taipuivat vitsien ja huumorin lähtökohdiksi.

Suomessa tietokoneistettu partnerinvalinta toteutui aluksi tanssin parissa. 1960-luvun suomalainen lavatanssikulttuuri eli muutosvaihettaan sekä musiikkivalintojen osalta että taloudellisesti. Sodanaikaisen tanssikiellon kumoamisen jälkeen maahan oli putkahdellut tanssilavoja, jotka kävivät välillä kovaa keskinäistä kilpailua artisteista ja yleisöstä markkinatempausten avulla.[xi]

Tanssilavojen kulttuurimaantiedettä tutkineen Pentti Yli-Jokipiin mukaan 1960-luvulla Länsi-Suomessa oli tavallista, että pitäjäkohtaiset tanssilavat olivat osin korvanneet aikaisemmin yleiset latotanssit. Suuri muutto ei ollut vielä alkanut eikä maaseutu tyhjentynyt, mutta parantuneet tiet ja kasvanut autokanta mahdollistivat tanssiyleisön liikkumisen laajemmalla alueella. Kesäisillä tansseilla oli tärkeä merkitys paikallisen yhdistystoiminnan rahoittamisessa. Vaikka suuremmat tapahtumat merkitsivät suurempia riskejä, ne myös saattoivat tuoda lisää killinkejä järjestäjäyhdistyksen kassaan. Tanssilavat vetivät ihmisiä puoleensa ja Yli-Jokipii toteaakin, että "tanssilavat ovat olleet suomalaisessa kesässä keskeinen parinhankintanäytelmän näyttämö."[xii] Pian tietokone tuotiin ohjaajaksi tuolle intohimon areenalle.

Kauko Lehtonen toimi Vakka-Suomessa Vehmassalmen 1963 rakennetun paviljongin "toiminnanjohtajan puolikkaana" kesinä 1966-1967. Kävellessään Turussa IBM:n laskentakeskuksen ohi, muisti hän lukemansa artikkelit amerikkalaisilla messuilla toteutetuista tietokoneparinvalinnoista ja päätti kokeilla samaa.[xiii] IBM:n keskuksen kone sijaitsi Turun keskustassa hyvällä paikalla näyteikkunan takana, joten monet Turussa asuneet kävelivät sen ohi säännöllisesti, useat jäivät jopa katsomaan tietokonetyötä.[xiv]

  Tietokonetansseja käytettiin Vehmassalmella muiden tanssitilaisuuksien markkinointiin. Lehtonen kertoo itse tietokonekokeilun toteutuksesta seuraavasti:

"Ajankohta valittiin kesäkuun alkuun sopivasti pohjustamaan juhannusta [jolloin tiedossa olisi suurtapahtuma tähtiartisteineen]. Edellisenä lauantaina jokainen sai pääsylipun, johon merkittiin viisi tulevan ystävän ominaisuutta. Viikon aikana vastauslaput tallennettiin tietokoneelle ja kone valitsi pariksi tytön ja pojan, joiden asettama tärkeysjärjestys oli lähinnä toisiaan. Seuraavana lauantaina annettiin kullekin numerolappu rintaan ja jokainen etsi itselleen yleisön joukosta parin, jolla oli sama numero. Toteutettiin "napakymppi" parikymmentä vuotta ennen Salmelaista."[xv]

Lounais-Suomessa parinvalintasovelluksia oli 1960-1970-luvun vaihteessa tiettävästi myös Turun Sanomilla. Lehden vieraille tarkoitetussa sovelluksessa oli muistitiedon mukaan mahdollista varmistaa, että tietyistä henkilöistä tuli toistensa partnereita lomakevastauksista riippumatta.[xvi] Muitakin tietokoneavusteisen partnerinvalinnan toteutuksia todennäköisesti on ollut Suomessa.

"Rakastelen mielelläni" – ylioppilaat tietokonetansseissa

Pian Vehmassalmen esimerkin jälkeen tietokonetansseja kokeiltiin pääkaupunkiseudulla, jolloin tietokoneen "tieteellinen käyttö" vietiin astetta pidemmälle. Mukaan tuli lisää rationaalisia mutta puolileikillisiä perusteluja, sillä kalliita tietokonepalveluita ei usein tohdittu esittää avoimen viihteellisinä. Huvista oli etsittävä hyötyä. Näin kävi, kun tanssit järjestettiin Teknillisellä Korkeakoululla Espoon Dipolissa Ylioppilaiden Taidetapahtuman[xvii] yhteydessä 1968.

Pääkaupunkiseudun teekkarit eivät olleet täysin tietoisia vakkasuomalaisista kokeiluista, vaikka Vehmassalmen lava oli Kauko Lehtosen mukaan Suomen suurin. Sen vaikutus kuitenkin rajoittui pitkälti Lounais-Suomen alueelle. Teekkarit tituleerasivat etukäteismuistiossa 22.3.1968 Dipolin tansseja Suomen ensimmäisiksi. Ensimmäisyyden ja uutuuden korostukset olivat tyypillisiä tietotekniselle retoriikalle.[xviii] Helsingin Sanomat palautti Vehmaan kunnian toteamalla Vehmassalmen tanssien olleen Euroopan ensimmäiset, mutta jutussa kerrottiin, että "mekaanisen ajattelijan" partnerinvalinta Dipolissa tulisi perustumaan aikaisempaa laajempaan taustamateriaaliin. Kysymysten laatimisessa olivat sitä paitsi auttaneet "ylioppilaspsykologi maisteri Pekka Kansi ja maisteri Leif Sonkin”, ja tarkoituksena oli tehdä kyselyvastauksista muutama laudaturtyökin.[xix]

Idean isinä toimivat teekkarit Ralf Saxen, Pieter Sigmudt ja Arno Wirzenius, jotka vastasivat matemaattisesta suunnittelusta ja käytännön järjestelyistä. He olivat onnistuneet houkuttelemaan mukaan yhteistyökumppaneita. Tarvittavat tietokonepalvelut järjestyivät IBM:n ja Valtion Tietokonekeskuksen kautta. Spies lahjoitti kahden hengen Mallorcan-matkan arvottavaksi parien kesken. Tillander lupasi lahjoittaa muutaman viikon sisällä ensimmäiseksi kihlautuneelle parille sormukset, ja (tietokoneen mukaan) parhaiten yhteen sopinut pari sai pullon ”Asti Gancia Spermante” (!) -kuohuviiniä.[xx] Lippuja myytiin oman aikansa glamourilla, johon uusi tekniikka antoi oman säväyksensä.  Yhdessä elementit tuottivat kokemusta eksotiikasta, kaukaisesta ja jostain haaveiltavasta, joka kuitenkin oli toivon mukaan saavutettavissa. Tutkijat ovatkin kirjoittaneet populaarikulttuurin ja populaarin teknologiakuvan tuottamasta leikittelevän utooppisesta tilasta, sfääristä, jossa ei (juuri) ole puutteita tai jonka ongelmat ja puutteet ovat populaarien esitysten avulla jotenkin hallittavissa. Tuon utopian rakenneosia erittelemällä on mahdollista tulkita niitä ideologioita ja arvoja, joille utooppinen tila on rakentunut.[xxi]

Lippuja tapahtumaan oli myytävänä 700 kappaletta. Valitettavasti toistaiseksi löytyneet arkistolähteet eivät juuri kerro, miten tapahtuma onnistui.[xxii] Lippuja joka tapauksessa jaettiin myyntiin suomen- ja ruotsinkielisten oppilaitosten kautta. Dipolin paperikaupan kautta jaettiin lähinnä "mieslippuja". Helsingin yliopiston ja kauppakorkeakoulujen kautta tavoiteltiin tasaisesti kumpaakin sukupuolta, olihan korkeakouluopiskelijoiden sukupuolijakauma tuossa vaiheessa varsin tasainen. Naiskiintiötä hamuiltiin täyteen sairaanhoitajaopistojen ja käsityönopettajaopiston kautta.[xxiii]

Kysymyksiä tanssijoille esitettiin kymmenittäin. Kyselykaavake oli laadittu niin, "että osapuolet viihtyisivät yhdessä illan, ei välttämättä loppuikäänsä. Tämän takia suurin huomio on kiinnitetty harrastuksiin, ulkonäköön ja suhtautumiseen sukupuolielämään. Sosio-ekonominen tausta, mikä on avioliiton onnistumisen tärkeimpiä edellytyksiä, on kuitattu hyvin vähällä."[xxiv]

Vastaajalta kysyttiin muun muassa suhdetta uskontoon, alkoholiin, seksiin, uhkapeliin, kalastukseen, eläimiin, väreihin, sarjakuviin, käsitöihin, teekkarihuumoriin, teatteriin, tupakkaan, politiikkaan, Ylioppilaslehteen, jazziin ja ”klassilliseen” musiikkiin, tennikseen, pujotteluun tai purjehdukseen (yhdessä), matkustamiseen sekä tanssimiseen. Vastaajien piti niin ikään kertoa kantansa seuraaviin väitteisiin: ”Rakastelen mielelläni”, ”Olen sitä mieltä, että naisen tulisi maksaa itsensä” ja ”Voisin hyväksyä yhdessä asumista ilman avioliittoa”.[xxv]

Kyselykaavakkeita voi lukea mainioina dokumentteina 1960-luvun kulttuurihistoriasta ja opiskelijaelämästä. 1960-luku merkitsi Laura Kolben mukaan helsinkiläisessä opiskelijaelämässä aikaa, jonka alkupuolella monet kulttuurihankkeet olivat sidottuja traditioon mutta jolloin keskustelu yhteiskunnan ja kulttuurin suhteesta kiihtyi. Tähän liittyi esimerkiksi kysymys populaarikulttuurista, sen merkityksestä ja lajeista esimerkiksi musiikin osalta. Vuosikymmenen loppupuolella tapahtui murros, ja vuosi 1968 tunnetaan eurooppalaisen opiskelijaradikalismin ”hulluna vuotena”, johon suomalaisittain kuului Vanhan Ylioppilastalon valtaus.[xxvi]

Tämä radikalisoituminen ei juuri ole nähtävissä ”tietokonetanssien” tai tietokoneavusteisen parinvalinnan  kysymyksissä, vaan ne kertovat aikakautensa viihde-, teknologia-, ja populaarikulttuurisuhteista yleisemmin. Vaikka kysymysten perusteella ei voi suoraan päätellä tanssikumppanin ihannekuvaa, jo kysymyksillä itsessään tekijät ovat korostaneet avoimuutta, leikillisyyttä ja kokeilunhalua, hulluttelevuutta. Ilmeisesti niin ikään haettiin partnereita, jotka jakaisivat mielenkiinnon kohteet ja arvopohjan. Ylipäätään moisen sovellutuksen käyttäminen näkyy teknologian popularisoinnin ja karnevalisoinnin ohella 1960-lukulaiseen positivistiseen yhteiskuntaan ja suunnitelma-ajatteluun sopivana sosiaalis-teknisenä tulkintana.[xxvii] 1960-luvun tietokonetansseissa ei tähdätty teknologisen partnerinhaun tavalliseen huipennukseen, avioliittoon, kuten useiden muiden esittelyjen ja sovellusten yhteydessä (ks. esim. Susanna Paasosen artikkeli tässä julkaisussa). Pitkän ja hauskan illan kohokohtana oli pikemminkin huvittelukontekstiin ja kenties ajan henkeen sopivasti yhden yön seksisuhde, minkä voi tulkita myös maskuliiniseksi näkökulmaksi tietokoneavusteiseen partnerinhakuun. Kuitenkin suhteen jatkuvuuteen ja avioliittoon otettiin Dipolin sovellutuksen yhteydessä kantaa, kuten etukäteismuistiosta ja lehtijutusta käy ilmi.

IEVA puhemiehenä

 ”Mulle opettivat muanmieskoolussa, että ihme kone on Oulussa. Sillä jokkanen muanmies emännän sua, ku sosturvatunnuksen lähettää vua. Sinne minäkin tietoni lähetin ja ilimotuksen Pellervossa peruutin. Liian kaavan minä yksin ollunna oon, tahon viimein seeraa itulaatikkoon. […] Nyt on emännät reekäkortilla. Ennen kosinnat tehtiin portilla. Reejänpaekkoja ku korteilla vertailet vua, ni sukupuolen kohalla ne erota sua. Sinuun luotan ku päevään noosevaan, sulta lääkkeen lemmentuskaani saan. Muuten muatilan ryyppeen nurkkineen ja perinnöt äetmuorin turkkineen.” – Katkelma Jaakko Tepon sanoittamasta ja Jarmo Jylhän säveltämästä laulusta ”Ieva” (1984).

Seuraavina vuosikymmeninä huvi ja hyöty sekoittuivat tietokoneavusteisessa partnerinhaussa edelleen. Ensimmäiset omat muistikuvani tietokonedeittailusta ovat 1980-luvun puolivälistä Kari Salmelaisen Napakymppi-ohjelmasta, jota katsoin televisiosta. Suosittu ohjelma tuli tutuksi Suomen kansalle. Muistan, miten ohjelmassa ainakin alkuvaiheissa korostettiin nimenomaan tietokoneen valinneen toisilleen sopivat partnerit. Se, miten tämä käytännössä tapahtui, on ainakin minulle jäänyt hämärän peittoon. 1980-luvulla esiteltiin kuitenkin toinen tietokoneavusteinen partnerinhakujärjestelmä, joka sai sekin mediahuomiota, vaikka ei tavoittanut satoja tuhansia televisionkatsojia.

Suunnitteluagronomi Leo Vimpari toteutti Isännän/Emännän VAlinta –sovelluksensa ensimmäisen kerran Oulun maatalousnäyttelyssä 6.-8.8.1982. IEVAn avulla lomakkeiden täyttäjät pystyivät hakemaan seuraa itselleen. Vimpari kuvaa sovelluksen syntysyitä seuraavasti: ”IEVA syntyi maaseudun poikamiesviljelmien sytyttämänä. Useissa yhteyksissä oli todettu alhainen syntyvyys ja poikamiesviljelijöiden tilat uhkaksi maaseudun jatkuvuudelle. Oli kerrottu kylistä, joissa jopa yli puolet tiloista oli tällaisia. Eli tämä kaikkihan on kiinni… siitä aitan polulla astelevasta… Miten korjata tilannetta? Nykyinen tekniikka maataloudessakin – tietokone – siinäpä se.”[xxviii] Jälleen kyse oli parinvalinnan tehostamisesta modernin tekniikan avulla.

Ohjelma oli käytössä maatalousnäyttelyissä, ja vuoden 1986 lopulla partnerinhakuun oli osallistunut lähes 27 000 henkilöä. Leo Vimpari toteaa, että selvitysten mukaan noin 15 prosenttia ihmisistä täytti kaavakkeen pilanpäiten ja 85 prosenttia enemmän tai vähemmän tosissaan puolison löytääkseen. Oulussa 1982 vastaajista 35 prosenttia oli naisia ja loput miehiä. Valintaperusteet liittyivät muun muassa omaan ja ideaalipartnerin asuinpaikkaan, perhesuhteisiin, ikään, varallisuuteen, harrastuksiin, koulutukseen, seurallisuuteen, raittiuteen ja maatalouskokemukseen. Yksittäisiä kohtia oli mahdollista painottaa kertoimilla. Myöhemmän tutkimuksen mukaan 8 prosenttia ensimmäiseen kyselyyn vastanneista oli onnistunut kumppanin löytämään – joskaan eivät kaikki tietokoneen suoranaisella avustuksella.

Messut ja näyttelytilaisuudet ovat oivia uuden tekniikan esittely- ja käyttötilanteita, vaikkeivät messut suoraan tekniikkaa käsittelisi. Messut keräävät yhteen suuria ihmisjoukkoja tutustumaan yhdessä uutuuksiin ja viihtymään. IEVA sai maatalousmessuilla huomiota ja myöhemmin messuyleisö oppi todennäköisesti IEVAa odottamaan, sillä se sai runsaasti julkista näkyvyyttä myös lehtiartikkeleissa, pilapiirroksissa, jopa Edvin Laineen elokuvassa Akaton mies (1983).

Kuten osassa 1960-luvun kokeiluja itse sovellus ja sen saama julkisuus leikittelivät Suomessa uuden teknologian, tunteiden ja agraarikulttuurin yhdistelmällä. Taustalla oli huoli maaseudun kuihtumisesta ja toivo sen elävöittämisestä modernisaation keinoin. IEVA ei merkinnyt pelkästään tietokoneavusteista partnerinhakua, vaan sillä oli muita symbolisia merkityksiä, jotka tukivat maaseudun elävöittämistä. Ensinnä IEVA esitteli uutta tietotekniikkaa ja oli mukana tuottamassa sitä maaseutuympäristöön sopivaan muotoon. IEVA toimi esimerkkinä tietotekniikan sovelluksista, uudesta tietoyhteiskunnasta, joka tosin partnerinhaun sijasta vaikutti maaseudullakin mikrotietokoneiden ja niiden huvi- ja hyötysovellusten kautta. Toisaalta IEVA aktivoi käyttäjiään toimimaan yhdessä toisten ihmisten kanssa, oli sitten kyse tietokoneavusteisesta parinhausta tai jostain muusta toiminnasta. Julkisuus oli pitkälti myönteistä, ja valtakunnallinen Maataloustoimittajien liitto palkitsi Vimparin Tiedonjyvä-palkinnolla. IEVA oli käytössä maatalousnäyttelyissä ainakin vielä 1990-luvulla.

Tietokone yleisenä ongelmien ratkaisijana

Tekniikka on valjastettu tunteiden ja rakkauden palvelukseen kerran toisensa jälkeen. Tyypillistä on ollut se, että nimenomaan uusin tietotekniikka on toiminut ratkaisuna parinlöytämisen ongelmaan. Parinvalinnan rationalisointi ei ole kuitenkaan ollut ainoana tavoitteena. Sovelluksen avulla on voitu esitellä uutta teknologiaa ja sen rationaalisia arvoja sinänsä, mainostaa sovellutuksen tuottajan muita toimintoja ja kerätä voittoja sitä kautta tai jopa vastata yhteiskunnallisiin tarpeisiin vaikkapa alue-, koulutus- tai väestöpolitiikan alueilla.

Tietokonedeittien avulla on niin ikään popularisoitu, tehty tutuksi ja levitetty teknologiaa, sillä parinvalintatilanteet ja ohjelmat oli esitelty nimenomaan laajoille käyttäjäryhmille. Ne ovat myös lähes poikkeuksetta saaneet suurta julkista huomiota. Teknologian lisäksi tämä on tarkoittanut useiden tieteenalojen menetelmien ja ihmissuhdeteorioiden popularisoimista. Teknisten tieteiden ja rationalisointioppien lisäksi kyselyt ovat popularisoineet sosiologian, psykologian ja muiden käyttäytymistieteiden menetelmiä ja tuloksia. Ihmisen käyttäytymisestä ja parinvalinnasta on tehty ennustettava kaava.

Uusi tekniikka ja tiede on popularisoimalla valjastettu sekä arjen että kansanomaisen ilmaisun tarpeisiin, mutta se on sopeutettu niin ikään vallitseviin taloudellisiin ja poliittisiin tavoitteisiin. Se on sovitettu hitaasti muuttuviin käsityksiin tunteista, rakkaudesta, ihmisten välisistä suhteista ja niiden huipentumisesta, avioliitosta tai vähintään sen Täydellisen Oikean Elämänkumppanin kohtaamisesta. 

Viitteet