Jaakko Suominen: "Pi-pirskatti! S-sehän on tohtori Capran r-ruputti!" Robottien kotoistaminen 1920-luvulta 1960-luvulle

sinä ilmoisna ikänä,

kuuna kullan valkeana

naista kullaista kosiko,

hope'ista huolitelko!

Kylmän kulta kuumottavi,

vilun huohtavi hopea. [6]

Luonnon tai ihmisen muovaamien kohteiden elollistaminen on kuulunut aina inhimillisen toiminnan piiriin. Vuosisatojen, kenties tuhansien, ajan erilaisissa taruissa on myös kuvattu keinoelämän luomista ja ilmiön vaaroja. Kreikan tarusto tuntee Daidaloksen patsaat, jotka pystyivät liikkumaan. Keinoihmistarinat ovat inspiroineet kirjoittajia ja kuvaajia myöhemminkin. Tarinoiden päähenkilöt ovat tehneet homunculuksia, Golemeja, hirviöitä ja muita otuksia tomusta, ruumiiden palasista, metallista, kuka mistäkin. Luomisen vaarojen korostaminen on taas kuulunut erityisesti juutalais-kristillisen tradition ja kulttuurin piiriin. Tarinat ovat varoittavia esimerkkejä: luotu ei osoittaudukaan halutunlaiseksi vaan nousee luojaansa vastaan. Jumalan asemaa tavoitellut luoja saa röyhkeydestään rangaistuksen.[7]

Teollistuminen ja teknistyminen toivat uusia sävyjä mekaanisiin ihmisiin liittyviin mielikuviin. Koneihmisiä ja muita automaatteja esiteltiin erilaisissa näyttelyissä. Automaatit olivat koneita, jotka rikkoivat koneen ja ihmisen välistä rajapintaa: koneet saivat inhimillisempiä piirteitä, ihmisiä tarkasteltiin mekanismeina ja koneina, joiden toimintaa oli koneiden lailla mahdollista kehittää ja tehostaa.[8] Varsinainen robotti, sellaisena kun sen nyt tunnemme, populaarikulttuurin metallihahmona ja teollisuusautomaattina alkoi hahmottua 1900-luvun alkupuolella.

1920-luku oli aikakausi, jolloin erilaiset keinoelämään ja keinoihmisiin kytkeytyvät kehityspiirteet (tarinat, kuvaukset, esittelyt ja rakennushankkeet) saivat uusia muotoja ja levisivät yhä laajempaan tietoisuuteen. Tsekkiläinen Karel „apek käytti 1921 ensiesityksensä saaneessa R.U.R. (Rossum’s Universal Robots) näytelmässä robotti-sanaa. Sillä „apek viittasi keinotekoisesti luotuihin koneisiin.[9] Robotti-sana pohjasi tsekinkielen pakonalaista työntekoa tarkoittavaan robota-käsitteeseen. Sana oli tunnettu eri muodoissaan pitkään mm. saksassa ja myös ainakin joissain suomen murteissa (tehdä ropottia, esim. päivätöitä kartanoille, ropottaa).[10] „apekin näytelmä mainitaan merkittävänä virstanpylväänä tai aloituskohtana aina kun robottien tai robotiikan historian kronologiaa kuvataan. Näytelmällä oli kieltämättä paljon vaikutusta. „apek kuvasi vaikuttavasti tulevaisuuden maailmaa, jossa Rossumin tehdas valmistaa miljoonittain ihmiseltä näyttäviä robotteja mm. palvelijoiksi ja sotilaiksi. Elämällä leikkiminen kuitenkin aiheuttaa sen, että ihmislaji menettää pikkuhiljaa kyvyn lisääntymiseen. Samalla yhä inhimillisimmiksi muuttuneet robotit pyrkivät pois orjan asemasta ja haluavat saada viimeisenkin puutteensa korjatuksi – kyvyn lisääntymiseen. Lopussa ihmislaji tuhoutuu lopullisesti, mutta robottien “Aatami ja Eeva”, Primus ja Helena, jäävät henkiin jatkamaan sukua ja inhimillistä elämää.[11] Koneihmiset ovat tavoitelleet syvempää ihmisyyttä, kuten tarinoissa Pinokkio aiemmin tai Bladerunnerin replikantit tai Tekoälyn meca-poika David myöhemmin.

R.U.R.-näytelmää esitettiin ja siitä kerrottiin eri puolilla maailmaa, Suomessakin (Viipurissa 1924 ja Helsingissä 1928). Laajemman suosion saavuttivat samoihin aikoihin myös muut koneihmiskuvaukset esimerkiksi Fritz Langin Metropolis-elokuvassa (1926) sekä toiset koneihmisesittelyt erilaisten suosittujen tiede– ja tekniikkapainotteisten näyttelyiden yhteydessä.[12] Saksalainen Rolf Strehl puuskahtikin muutamia vuosikymmeniä myöhemmin kriittisessä tekniikan kauhukuvia maalailevassa kirjassaan, että robotti piti olla jokaisen näyttelyn ohjelmanumerona: “Mikään suurehko näyttely ei ollut niitä [robotteja] vailla. Ne pystyivät kävelemään, kumartamaan, pitämään esitelmiä, laulamaan, polttamaan sikaria, lukemaan sanomalehtiä ja paljon muuta. Koko maailma oli silloin niitä täynnä. Odotettiin robottien aikakautta, ja 20. vuosisadan valistuneet aikalaiset kerääntyivät aivan yhtä sensaationhaluisina kuin 16. vuosisadankin joukoittain näiden koneihmisten ympärille. Niitä ihailtiin, joskin samalla odotettiin kehitystä tietyllä levottomuudella, ihmetellen, mutta pienin kammon tuntein.”[13]

R.U.R. kiteytti omalta osaltaan ne muutokset jota teknologisessa kulttuurissa – ja koneihmisten kuvauksissa oli tapahtumassa. Hienomekaanisten tai mystisten mahdollisen paljon elollista vastinettaan muistuttavan yksittäiskappaleiden sijasta merkittäväksi oli tullut massatuotanto liukuhihnoineen ja suurine teollisuuslaitoksineen. Itse koneihmisten lisäksi muutos näkyi niiden tuottajissa. Peter Wollen on R.U.R.-näytelmää analysoidessaan kiinnittänyt huomiota keinoelämän kehittäjäkuvassa tapahtuneeseen muutokseen. Perinteisesti, ennen 1900-lukua, keinoelämän luojat olivat tiedemiehiä, mystikkoneroja tai alkemisteja, jotka pyrkivät elämän monimutkaisuuden täydelliseen jäljentämiseen. Todellisia automaatteja ja automaattileluja tekijät esittelivät hoveissa ja markkinoilla, 1800-luvulta lähtien myös erilaisissa suuremmissa näyttelyissä. Uusi "insinööriajattelu" sen sijaan korosti yksinkertaistamista ja järkeistämistä. Samantapaiseen lopputulokseen, keinoelämän luomiseen, pyrittiin aikaisempaa tehokkaammin, fordististen ja taylorististen ihanteiden avulla.[14] Uuden ja vanhan tiedeajattelun kohtaaminen näkyi R.U.R.in lisäksi sellaisissa populaarielokuvissa kuten Frankensteinin morsian (1935). Kyse oli jälleen myös ihmistyön, jopa liikkeiden järkeistämisestä sekä analysoimisesta ja redusoimisesta, pilkkomisesta pieniin tarkasti määriteltäviin osiin. Tämä oli tutkijoiden ihanteena – ja laajan kansanosan pelkona: "Älkäämme kuitenkaan surko, vaikka meidän laiskurien suurin haaveemme, "Keinotekoinen Karlsson" on ja jää haaveeksi. Hän elää yhä edelleen pilakuvasarjoissa ja tekee kompiaan Bonzoille. Näin on meillä paljon suurempi huvi hänestä. Koettakaamme sen sijaan saada liikkeisiimme enemmän taylorismia, niin että voisimme sängystä nousunkin saada tuntumaan suurenmoiselta huvilta."[15]

Teollistumiskehitys, suuret teknologiset järjestelmät ja uudet massatuotantomenetelmät levisivät hitaasti ja eri tavoin eri puolilla maailmaa. 1920-luvun Suomi oli vielä vahvasti maatalousvaltainen. Teollisuusyritykset luottivat vanhoihin, totuttuihin ja hyviksi havaittuihin toimintamenetelmiin. Vasta 1920-luvun lopun talouslaman jälkeen tietyt teollisuuden alat, kuten rakennusteollisuus, alkoivat tarkemmin kiinnostua rationalisoimisesta eikä työväenliikekään sitä vastustanut.[16]

Rationalisoiminen oli myös mentaalinen ei pelkästään materiaalinen tai konkreettinen ilmiö. Fordistinen ja tayloristinen ajattelu toimi lähinnä imaginäärisellä tasolla. Käytännön työprosessien muuttamisen lisäksi rationalisoiminen tuli esiin erilaisissa suunnitelmissa, kertomuksissa, tiedotusvälineiden, tässä vaiheessa lähinnä lehtien, välittämissä kuvauksissa, tulevaisuuden ennusteissa jne. Suomessa ja muualla onkin useita vastaavia tapauksia, joissa joku teknologinen innovaatio tai ilmiö on tekstuaalisena ja kuvitteellisena “ollut olemassa” ennen kuin se on materiaalisesti levinnyt laajempaan käyttöön. Esimerkkejä tästä voidaan löytää vaikkapa autoliikenteen, television tai kotitietotekniikan saralta. Robottikirjoittelua on kuitenkin tarkasteltava laajemmassa kontekstissa suhteessa yleiseen elinkeinorakenteeseen ja toimintatapoihin, jotta kirjoittelun merkityksiä voisi paremmin avata.

Teknologian kuvaaminen ja kuvittaminen

Modernia teollisuutta ja teollisuuskoneita käsittelivät tiedemiehet kirjoituksissaan. Käytännön rationaalisuuteen ja uuteen ajatteluun viitattiin myös populaarimmassa kirjoittelussa ja esittelyssä. Suomalaisissa historia- ja kirjallisuustieteellisissä tutkimuksissa nostetaan usein esille tietyt kirjalliset piirit, erityisesti Tulenkantajien ryhmä, jota pidetään tekniikan ihannoinnin puhtaimpina edustajina.[17] Tutkijat, osin myös aikalaiset ovat kutsuneet Tulenkantajien suhdetta teknologiaan “koneromanttiseksi”. Teknologiainnostuksessa kyse oli kuitenkin Tulenkantajien piiriä paljon laajemmasta ilmiöstä ja täytyy muistaa, ettei Tulenkantajienkaan tekniikkasuhde ollut pelkästään positiivissävytteinen vaan pikemminkin ambivalenssi, kahtalainen ja ristiriitainen. Samaten tekniikka nousi aiheena esille sekä myös tiukemmin vasemmistolaisten että oikeistolaisten henkilöiden tekemissä kuvauksissa ja kirjoituksissa.

Tulenkantajat tunsivat robotit, mutta ne eivät esimerkiksi kirjallisessa tuotannossa nousseet ollenkaan tärkeään asemaan. Robotteihin tai pikemminkin koneihmisiin viitattiin lähinnä sivulauseissa. Tulenkantajien keskushahmoista kuitenkin Olavi Paavolainen pohti laajasti ihmisen ja koneen suhdetta: sitä, miten suurissa ihmisjoukoissa ja moderneissa liikennejärjestelmissä näkyy ihmisten toimien koneenkaltaisuus.[18]

Tulenkantajat olivat nousseet laajemmasta kulttuurisesta liikkeestä, Nuoresta Voimasta, jonka tarkoituksena oli nuorison sivistäminen, aktivointi ja kehittäminen. Erilaisten perinteisempien kulttuurialojen, kirjallisuuden, runouden ja kuvataiteiden lisäksi tämä tarkoitti tieteellistä ja teknillistä aktivointia. Nuorella Voimalla oli mm. aktiivinen radiokerhoverkosto, joka toimi alan pioneerina Suomessa. Liiton julkaisussa, Nuori Voima -lehdessä erilaiset tekniset ja tieteelliset aihepiirit sekä alan mainonta olivat vahvasti edustettuina. Tekniikka määrittyi tosin vahvemmin miesten toiminta-alueeksi, varsinkin uuden luonnin ja tekniikan kehittämisen osalta. Lehdessä tyttöjen palstalle esiteltiin tosin moderneja naisia, lentäjäsankareita tai vaikka autolla ajavia seikkailijattaria. Heistä suurin osa oli amerikkalaisia tai saksalaisia.

Ei liene sattumaa, että todennäköisesti ensimmäinen suomalainen robotti (tällä termillä vasta myöhemmin) rakennettiin Nuoren Voiman Liiton toimesta. Vilho Setälän suunnittelemaa “Herra Koneihmistä” esiteltiin Nuoren Voiman Liiton Talvipäivillä ainakin kolmeen otteeseen ja laite saavutti lehtien mukaan suurta menestystä tuhansien ihmisten käydessä sitä katsomassa. Ulkonäöllisesti ja toiminnallisesti koneihminen lähestyi Roy J. Wensleyn luomaa ja esittelemää pahvihahmoista ihmistä. Itse varsinainen kone ei millään tavoin muistuttanut oikeaa ihmistä vaan se oli lähinnä releohjain, jonka avulla pystyi mm. sytyttämään ja sammuttamaan valoja tai ohjaamaan puhelimia. Setälän kone mainosti myös muun muassa Kodin Taitosanakirjaa ja pattereita, joita Nuori Voima tuotti. Laite ei olisi todennäköisesti herättänyt yhtä suurta huomiota, jos sitä ei olisi kutsuttu koneihmiseksi eikä sitä olisi lavastettu edes etäisesti ihmisen näköiseksi. Juuri mekaaninen ihmismäisyys oli se kiinnostava ja erikoinen viettelykeino.

Omasta koneihmisestä kirjoiteltiin Nuoressa Voimassa useita kertoja, lähinnä Talvipäivien raporttien yhteydessä. Lehti lainasi myös sanomalehtien uutisia tapahtumasta. Muita suomalaisia varhaisia robottikuvauksia on löydettävissä harvakseltaan sanoma- ja aikakauslehdistä ja radioalan julkaisuista 1920- ja 1930-luvuilta.

Robotteja käsittelevissä artikkeleissa oli keskeistä ihmismäisyyden pohdinta: mitä “inhimillisiä” toimintoja robotti voi tehdä tai mitä ei. Samaten oli olennaista pohtia tulevaisuuden sovellutusmahdollisuuksia sekä ihmisen suhdetta robotteihin. Tämä kävi ilmi muun muassa käytetyissä nimityksissä. Vierasperäistä ‘robottia’ kirjoittajat halusivat selittää. Robotin rinnalla käytettiin termejä koneihminen, keinoihminen, keinotekoinen kollega jne. Ihminen määrittyi selvästi robotin käskijäksi vaikka ongelmiakin saattoi tulla, niin kuin R.U.R. -näytelmästä oli nähtävissä. Tekniikan osalta pohdittiin ylipäätään, korvaako se ihmisen tai aikaisemmat tekniset ratkaisut. Artikkelien robotit pystyivät käyttämään yksinkertaisempia teknisiä laitteita, aseita, jotkut kuvausten mukaan jopa puhumaan useilla kielillä ja liikkumaan ihmisen kaltaisesti. Ulkoisesti robotit muistuttivat ihmistä, vaikka pikkuhiljaa kielenkäyttöön alkoi hiipiä myös toisenlainen robottimääritelmä: robotti oli päättelykykyinen kone, joka mekaanisesti noudatti ihmisen ohjeita. Se ei välttämättä ollut ulkoisesti ihmisen kaltainen tai itsenäisesti ajatteleva.

Tiivistetysti voi sanoa, että 1920-1930-lukujen robottiesittelyissä koneet näyttivät pitkälti samankaltaisilta, taikureiden ja teknikoiden kojeiden esittelyinä kuin aikaisemmat automaatitkin. Kuitenkin „apekin R.U.R. sekä laajempi modernisaatiokehitys vaikuttivat esittelytapoihin. Markkinahirvityksinä esitellyt robottien leikkimieliset prototyypit viestivät tulevaisuuden massatuotannosta ja liukuhihnatodellisuudessa, jossa inhimilliset toiminnot ja ihmiset olivat yhä laajemmin korvautumassa koneilla. Tästä oli odotettavissa sekä hyviä että huonoja seurauksia. Uutta oli nimenomaan ajatus etenevästä modernisaatiosta ja teknologisista innovaatioista tulevaisuuden tekijöinä. Robotit olivat osa uudenlaista huomispäivää, johon katseet oli suunnattava.

Mitään selkeän “suomalaista”, kansallisesti ainutlaatuisia robotien toimintaan, käyttöihin, ulkoisiin piirteisiin tai kertomisen tapoihin liittyneitä piirteitä ei kansallisissa robottiesittelyissä juuri ollut. Vaikutteet tulivat pitkälti ulkomailta ja julkaistut robotteja käsittelevät artikkelit olivat lähinnä käännöksiä tai lyhennelmiä. Niissä kuitenkin kielellisestikin robotteja suomalaistettiin ja kotoistettiin. Kotoistamisen keinoina olivat muun muassa kansanomaisetkin ilmaisut, vertailukohdat ja vastakkainasettelut. Kaikkein persoonallisempia olivat omat tulkinnat, kuten Nuoren Voiman talvipäivien herra Koneihminen tai „apekin näytelmän suomalaissovitukset, mutta nekin olivat läheisessä suhteessa laajempaan kansainväliseen ilmiökenttään. Roboteista kertomisen tavat vaikuttivat taasen laajasti niihin tulkintoihin, joita roboteista ja uudesta tietotekniikasta esitettiin toisen maailmansodan jälkeen.

Sähköaivokoneiden ja robottien kohtaaminen: julkisuuden painajainen asiantuntijoille?

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeenkin levisi tietoja uusista elektronisista tietojenkäsittelykoneista tai sähköaivoista. Oli saatu uusi linkki edistyksen ja keksintöjen sarjaan. Ulkomaisista konehankkeista uutisoitiin lyhyesti. Näissä uutisissa kiinnitettiin huomiota koneen ajattelukykyyn ja aistitoimintoihin sekä tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksiin. Yhtäläisyydet robottiuutisoinnin kanssa olivat selviä. Uusia matematiikkakoneita ja tietojenkäsittelykoneita lehtien kirjoittajat kutsuivat ajoittain koneellisen järjen, sähköaivon, koneaivon ja myöskin robotin nimillä.[19] Uutta teknologiaa käsitteellistettiin ja tehtiin tutuksi vakiintuneiden ilmaisujen ja tulkintojen avulla.

Suomessa oli myös joitain henkilöitä ja ammattilaisorganisaatioita, jotka olivat kiinnostuneet uusista menetelmistä. Aluksi kiinnostus ilmeni lähinnä tiedon keräämisenä ja sen välittämisenä laajemmalle sekä omakohtaisena opetteluna. Asiantuntijuus pyrittiin rakentamaan monipuoliseksi, objektiiviseksi ja punnitsevaksi osaamiseksi. Suomalaisetkin asiantuntijat kritisoivat jo 1940-luvun loppupuolella kirjoituksissa ja haastatteluissa liiallista odotusten tai pelkojen luomista, sähköaivokirjoittelua. Tästä kritiikistä tuli matematiikkakone- ja tietokoneammattilaisten julkisen puheen yksi keskeisimmistä sanomista, jota toistettiin kerta toisensa jälkeen 1950-1960-luvuilla.

Kritiikki oli osittain turhaa, sillä ammattitoimittajien tekemän popularisoimisen tarkoituksena oli metaforien, vertauskuvien, kautta etsiä ja selittää yhteyksiä, jolla uudella tekniikalla oli arkielämän ja tavallisten ihmisten kanssa. Vertauskohdat haettiin ihmisten aistitoiminnoista ja aivoista. Toisaalta nopeutta verrattiin usein aikaisempiin teknisiin tai tietojenkäsittelyratkaisuihin.

On myös muistettava, että atk-ammattilaisto itsekin viehättyi ihmisen ja koneen ajatteluprosessien yhdistämisestä, minkä kansainvälisesti voimme havaita Alan Turingin, Norbert Wienerin ja John von Neumanin kaltaisten keskeisten matematiikkakonealalla vaikuttaneiden tiedemiesten pohdiskeluista. Ammattilaisten asenne oli ristiriitainen varsinkin suhteessa julkisuuteen ja populaariyleisöön.

Tietokoneammattilaisten eivät julkisuudessakaan aina erottaneet inhimillistä ja koneellista - varsinkin ei-sanallisten demonstraatioiden yhteydessä. Ammattilaiset korostivat itsekin monipuolisten koneiden mahtavaa, jopa universaalia kyvykkyyttä. Ammattilaiskritiikkiä en ole kuitenkaan pystynyt ainakaan paikantamaan robottikertomuksiin kohdistuneena 1920-1930-luvuilta, mutta kyse ei ollut uudesta ilmiöstä. Tietoteknisiä esittelytilaisuuksia ja asiantuntijoiden reaktioita niihin voi osittain verrata 1800-1900-lukujen vaihteeseen ja sähkötekniikan esittelemiseen. Carolyn Marvin on huomioinut, että sähkötekniikan asiantuntijat suhtautuivat epäilevästi sähkön popularisoimiseen ja esittelytilaisuuksiin. Raja todellisen tieteellisen esittelyn ja varieteemagiikan välillä oli kuitenkin hiuksen hieno. Ammattilaisten yhtenä vastatoimena oli silmänkääntäjien esityksiä vaikuttavampien teknisten temppujen ja spektaakkelien rakentaminen.[20] Samantapaisesti tietokoneiden esittelytilaisuudessa massiiviset koneet laitettiin virallisempien laskutoimitusten lisäksi mm. piirtämään kuvia sekä soittamaan musiikkia. Tällöin korostui tietokoneen valtava monipuolisuus.

Aikaisemmin mainitsemani ihmisen ja koneen rajapinnan hämärtäminen uudistui sodan jälkeen. Ilmiö oli laaja. Paul N. Edwards on kirjoittanut kyborgidiskurssista viitatessaan koneellisen ja inhimillisen (ihmismäisen) sekoittamiseen laajempana, osittain tiedostamattomanakin ja kattavana ilmiönä. Kyborgidiskurssilla Kyborgidiskurssi Edwards tarkoittaa ajatusta ihmisaivoista ja tietokoneista pohjimmiltaan samanlaisina informaatiokoneina. Kyborgidiskurssi on vaikuttanut esimerkiksi kognitiotieteisiin ja tekoälytutkimukseen. Se näkyy ja näkyi myös erilaisissa populaarikulttuurin tuotteissa, kuten kirjoissa ja elokuvissa ja ilmenee myös materiaalisesti, teknologisina innovaatioina ja järjestelminä. Käsitteellisesti kyborgidiskurssi tulee esiin silloin kun ihmisiä ja koneita kuvataan samoilla termeillä, puhuttaessa vaikkapa ajattelusta, aistitoiminnoista tai kommunikoinnin tekniikoista ja mekanismeista. Pyrkimyksenä on myös ihmis-konejärjestelmien kehittäminen maksimoimalla kummankin osan teho.[21] Osien tehon maksimointi ei sinänsä ollut mikään uusi keksintö, kun se suhteutetaan 1900-luvun alkuvuosien tayloristiseen ja fordistiseen rationalisointiperinteeseen.

Robotit, huumori ja teknologian kotoistaminen

Robotit yhdistyivät uusiin (ja perinteisempiinkin) tietojenkäsittelykoneisiin monin tavoin. Yhtäältä uudet koneet saattoivat toimia robottien “aivoina” tai ohjaimina kuten myös elokuvissa kuvattiin. Toisaalta elektronikonetta saatettiin varsinkin populaarikirjoittelussa kutsua roboteiksi, jolloin viitattiin mm. koneen ihmiselle alisteiseen orjamaiseen toimintaan ja päättelytaitoon. Roboteista ja koneihmisistä muodostui tieteisfiktion perushahmoja. Useissa tapauksissa, esimerkiksi Suomessakin esitetyissä amerikkalaisissa tieteiselokuvissa tietokoneet ja robotit esiintyivät rinnakkain. Puhtaista robottitarinoista yleisesti tunnetuimpia ovat esimerkiksi Isaac Asimovin romaanit ja novellit, joista varhaisimmat ilmestyivät jo 1940-luvun kuluessa. Asimov myös esitteli kuuluisat robotiikan lait ja kuvasi esimerkiksi 1950-luvun romaaneissaan taitavasti yleisiä teknologiavisioita sekä automaatiota ja ihmisten epäluuloja koneita kohtaan. Romaanissaan Teräsluolat (Caves of Steel 1953) hän käytti termiä Frankenstein-kompleksi kuvaamaan tällaista robotteja ja laajemmin teknologiaa kohtaan tunnettua psykologista ja sosiaalista pelkoa.[22] Frankenstein-kompleksi viittaa Mary Shelleyn kuuluisan tieteiskirjallisuuden klassikon teemaan ja keinoelämän luomisen vaaroihin. Frankenstein-kompleksi tarkoittaa robottien, varsinkin ihmisten näköisten koneiden pelkoa ja torjuntaa. Robottien pelätään olevan ihmistä parempia ja syrjäyttävän ihmiset. Tällainen tulkinta on nähtävissä tieteiskirjallisuuden lisäksi muun muassa Suomessa julkaistuissa pilapiirroksissa ja sarjakuvissa, joiden yhtenä keskeisenä teemana on ollut laajemminkin koneen ihmisyydellä leikittely.[23] Asimovin tuotantoa on suomennettu pitkälti vasta 1970-luvulta lähtien.

Ensimmäiset suomalaiset robottikirjat kirjoitti Aarne Haapakoski, nimimerkki Outsider, jonka Atorox-robotti oli yksi päähenkilöistä seikkailtaessa maapallolla ja lähiavaruudessa. Amerikkalaisen professori Mitaxin suunnittelema Atorox oli ohjelmoitu kone, joka ensimmäisessä novellissa esiteltiin nimenomaan tieteellisten varietee-esitysten päähenkilönä, joka herätti kummastusta ja suurta mielenkiintoa. Atoroxin toimintatapoja saatettiin muuttaa vaihtamalla aivokasetteja, eräänlaista tallennettua ohjelmaa. Aivokasetit sisälsivät muun muassa kuuluisien tiedemiesten, urheilijoiden, tavallisten ihmisten ja jopa aviohuijari Auervaaran, kenraalin, hullun, diktaattorin ja mestaririkollisen aivoitukset. Ensimmäisessä vuonna 1947 julkaistussa tarinassa rikolliset varastivat Atoroxin halutessaan käyttää teloitetun mestaririkollisen aivokasettia, jotta tämä paljastaisi murtosuunnitelman keskuspankkiin. Monet juonenkäänteet perustuivat niihin hassuihin sattumuksiin, joissa vääristä kasetinvaihdoista aiheutui. Lopulta robotti haluaa ajatella itse ilman sekoittavia kasetteja ja lähtee luomaan uutta maailmaa naispuolisen koneihmisen kanssa.[24] Tyypillisiin robottikertomuksien aineksiin kuuluivat myös Atorox-tarinoissa robottien massatuotanto, orjaluonne sekä kapinointi tavoitteena ihmisten pyyhkäiseminen pois ja kyky tuntemiseen ja lisääntymiseen. Atorox-romaaneista löytää myös yhtymäkohtia Edgar Rice Burroughsin Mars-tarinoihin sekä muuhun varhaisempaan viihteelliseen avaruusfantasiaan ja tieteiskirjallisuuteen. Nykylukija kenties yllättyy myös Atorox-teosten mustavalkoisesta ja pitkälti yksiulotteisesta kansallisuus- ja rotuajattelusta, nais- ja mieskuvasta sekä tiede- ja teknologiakäsityksistä. Kaikki elementit kuitenkin liittyivät oman aikansa kulttuuriin ja (populaareihin) ilmaisutapoihin. Robotit tai päähenkilön määritelmän mukaan “ruputit” seikkailivat myös muutamissa Outsider Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki -tarinoissa. Niissäkin laitteista oli pikemminkin haittaa kuin hyötyä. Ruputit eivät juuri noudattaneet käskijöidensä toiveita vaan aiheuttivat tuhoa ja häiriötä kuten niin monissa teknologiatarinoissa oli tapana.[25]

Uuden teknologian tulon ilmapiirissä tehtiin myös konkreettisia ponnisteluja laitteistojen hankkimiseksi. Omia konehankkeita Suomessa, sodasta toipuvassa pienessä maassa, alkoi ilmetä 1950-luvun puolivälissä. Vaihtoehtoja oli joko oman koneen rakentaminen osaksi laajempaa keskusta, kuten Petri Paju on tutkimuksissaan huomioinut,[26] valmiiden koneiden hankkiminen tai ulkomaisten koneiden kapasiteetin hyödyntäminen. Kaikkia vaihtoehtoja käytettiin eri tavoin. Uusien koneiden kansallinen kehittäminen ja varsinkin käyttöönotto herättivät myös laajempaa huomioita. Yksi tyypillisimmistä tilanteista, joissa laajempi yleisö törmäsi elektronikoneisiin, oli uuden koneen käyttöönottotilaisuus, joka uutisoitiin käyttäjäorganisaation ja myyjän tiedotuslehdissä, monesti sanomalehdistössä, radiossa, uutisfilmeilläkin. Varsinkin varhaisimmat koneet kirvoittivat myös pakinoitsijat ja pilapiirtäjät luomaan omia tulkintojaan uudesta teknologioista. Näissä tulkinnoissa tietotekniikka kansanomaistettiin, “kesytettiin” muun muassa erilaisten maanläheisten ilmaisujen (kuten tuo Pekka Lipposen “ruputti”), rinnastusten ja vertausten avulla. Uusi teknologia saatettiin siirtää poikkeuksellisiin toimintaympäristöihin, jolloin siitä tuli humoristista. Suomalainen kulutustutkija ja kauppatieteilijä Mika Pantzar on esimerkiksi huomioinut, että tietotekniikan lehdistökeskustelu painotti kotitalouksien tarpeita jo varhain, silloin kun tietojenkäsittelyn ammattilaiset puhuivat etupäässä teollisuuden ja pankkitoiminnan tarpeista.[27]

Poikkeukselliset toimintaympäristöt ja huumori näkyivät myös robotteja koskevassa populaariaineistossa. Hauskuus syntyi ihmisen tai ihmisten ja robotin kohdatessa. Ihmisosapuolina toimivat lukijan tai katsojan lisäksi populaarikuvastossa esitetyt ihmiset, jotka hekin joko kummastelivat ihmeellistä konetta tai joutuivat koneen toimien kohteeksi. Robotin ja sähköaivokoneen kanssa kommunikoivat esimerkiksi suomalaiset elokuvasankarit Pekka ja Pätkä parissa yksittäisessä kohtauksessa.[28] Huumoritutkijat puhuvatkin yhteensopimattomuudesta, inkongruenssista, joka tarkoittaa koomillisuuden synnyttämistä yllättäviä asioita yhdistämällä. Inkongruenssi voi tarkoittaa myös tapahtumien sijoittamista outoihin, tavallisuudesta poikkeaviin ympäristöihin tai käyttäytymistä tavallisesta poikkeavasti.[29] Inkongruenssi on havaittavissa vahvana robotteja käsittelevässä aineistossa.

1950-luku oli eräänlaista populaarikulttuurisen robottiaineksen kulta-aikaa, sillä silloin robottimaininnat lisääntyivät populaaritieteellisen lehtiaineiston, elokuvan, tieteisfiktion, sarjakuvien ja pilapiirrosten joukossa. Kuvaukset olivat monesti amerikkalaista perua (esim. uutisjuttujen aiheet, lehtien pilapiirrosten enemmistö, Taika-Jimin ja Iskevän Salaman kaltaiset sarjat, Kielletty Planeetta -elokuva jne.), mutta omaa kansallista tulkintaa rakennettiin katsomiskokemusten perusteella, arvosteluissa sekä omissa maininnoissa. Juuri robotit olivat kojeita, joita ujutettiin mielikuvituksessa sähköaivoja useammin kotiympäristöihin. Unohtaa ei sovi myöskään erilaisia leikeissä käytettyjä robottileluja, joita valmistettiin erityisesti Japanissa ja tuotiin länsimaihin, varsinkin Yhdysvaltoihin. Näiden kaikkien kuvausten ja lelujen myötä vakiintui edelleenkin vahvasti vaikuttava kuva. Ron Tanner on jopa todennut, että Yhdysvalloissa robottilelut vaikuttivat keskeisesti suurten ikäluokkien, kokonaisen sukupolven, robotti- ja teknologia-asenteisiin. Tämä auttoi myöhemmin japanilaisen teknologian laajemmassa maihinnousussa.[30] 1950-lukulainen robotti ei ollut monestikaan täysin ihmisen kaltainen, mutta sillä oli selkeästi havaittava ihmismäinen ruumiinrakenne: pää, vankka keskivartalo ja jonkinlaiset raajat. Robotti kulki yleensä pystyasennossa, kolisteli ja piippasi ja pyöritti antennejaan.

Robotit olivat vain yhtenä osana laajempaa tekniikkainnostusta ja tekniikan popularisointia. Ruotsalaiset tutkijat ovat kirjoittaneet kolmen A:n aikakaudesta, automaation, atomivoiman ja avaruuden.[31] Nämä nousussa olleet tekniikan aihealueet nivoutuivatkin usein toisiinsa. Suomessa voi mukaan liittää myös, T:n, televisiotekniikan, sillä kansallinen televisiotoiminta käynnistyi toden teolla vasta 1950-luvun puolivälissä ja televisio sai tärkeän aseman tiedotusvälineenä ja kulttuurisena objektina. Television katsojuutta ja luonnetta rakensivat niin ikään aikakauslehdet ja Aku Ankan kaltaiset sarjakuvalehdet, joissa kotitilojen ja arjen toiminnan osaksi televisio oli jo tullut.

Teknologia ja esittämisen muodot olivat sidoksissa toisiinsa. Tietotekniikka-aiheisten populaarikertomusten yhteydessä voidaan puhua intertekstuaalisuudesta, -mediaalisuudesta sekä -teknologisuudesta: kertomusten, leikkien ja tuotekehittelyn sekoittumisesta ja sulautumisesta monimutkaiseksi ristiviittausten ja vaikutteiden antojen verkostoksi. Tästä syystä populaarikertomusten analyysin kautta voidaan tarttua laajempiin, myös materiaalisiin tietoteknisen kulttuurin muotoihin, ilmiasuihin ja tulkintoihin.

Robotit arkipäiväistyvät

Robotin kahtalainen luonne ihmisenmuotoisena populaarikulttuurin hahmona sekä takaisinkytkennän periaattein toimivana työvälineenä selveni 1960-luvun kuluessa. Teollisuusrobottien määrä lisääntyi etenkin autotuotannossa, Suomessa tosin vasta myöhemmin. Robottikoneet toimivat maan lisäksi avaruudessa kartoittaen taivaankappaleita kuusta eteenpäin. Tietotekniikan populaarijulkisuudenkin puolella suurempi huomio alkoi kiinnittyä erilaisiin tietoteknisiin kokonaisjärjestelmiin, maailmanlaajuiseen tietoliikenteeseen ja fyysisen liikkumisen, lentoliikenteen, laivojen, autojen ja junien hallintaan.

Ihmistä muistuttavat robottihahmot kuitenkin säilyttivät paikkansa populaarijulkisuudessa. 1960-luvun lopun tulevaisuusvisioissa kotitalousroboteilla oli oma tilansa, vaikka uudenlainen tasa-arvokehitys, perhekäsitykset ja kodintekniikan läpimurto olivatkin tehneet aikaisemmat palvelija- ja orjametaforat pitkälti vanhanaikaisiksi. Monesti kyse oli kuitenkin aikaisemman aineiston suorasta tai ainakin teemallisesta kierrätyksestä, joka on jatkunut näihin päiviin. Tieteiskirjallisuuden ja sarjakuvien robottihahmojen ohella elokuvissa ja etenkin tv-sarjoissa esiintyi omia robottisankareitaan. Elokuvissa ei enää 1960-luvulla eikä pitkälle 1970-luvullakaan robotteja ei juuri kuvattu. Tietoteknisenä elementtinä olivat useammin keskustietokoneet ja valvontajärjestelmät. Vasta Tähtien Sota (1977) palautti metalliset ja pitkälti humoristiset robottihahmot laajemmin valkokankaille. Television puolella katkosta ei tullut. Suomessa 1964 esitti Tesvisio muun muassa nukkeanimaatiota XL 5, jonka yhtenä keskushahmona hääri Steve Zodiacin, Miss Venuksen, avaruussuunnistaja professori Matthew Maticin ohella varaohjaaja Robert Robotti. Populaarikulttuurin sarjoihin liittyi myös hahmojen tuotteistaminen. Jo aikaisemmin alkanut robotinmuotoisten lelujen tuotanto sai jatkoa uusien robottisankareiden metalli- ja muovijäljitelmien myötä.

Suomessa robotit löysivät tiensä myös lastennäytelmiin, lasten- ja nuorten kirjoihin. Robotti Romulus seikkaili Oili Tannisen käsikirjoittamassa televisiosarjassa keväällä 1965 ja myöhemmin myös kirjoissa. Heinäkuun 11. 1966 esitettiin puolestaan Petteri Pyörittäjä -sarjan jakso, jossa isä kiinnostuu Petterin kuukausia rakentamasta robotista ja kokeilee sitä salaa. Virolaisen Boris Kaburin teksteihin perustuvia Robotti Rops -tarinoita esitettiin taasen useaan otteeseen uusintoinakin 1960-luvun lopulta lähtien. Näiden lisäksi televisio on tarjonnut luultavasti myös muita robottiaiheisia ohjelmia. Lastennäytelmissä robotti on yleensä lasten, tarkemmin ehkä poikien kaveri, lasten itsensä tai sitten vanhempien rakentama. Roboteista oli tullut osa teknologista populaariperinnettä. Ne olivat arkipäiväistyneet ja kotoistuneet, ainakin kuvitteellisella tasolla.

[1]Robottikoirista ja keinolemmikeistä ks. esim. Nummelin Juri: “Kun isä robottikoiran osti”. Peili 1/2001, 10-11; Järvinen Aki: “Kertakäyttörakkautta. Tamagotchit ja muut teknosaurukset”. Peili 1/2001, 12-13.

[2]Csikszentmihályi, Christopher (1999) “Lara Croft automata-galleriassa: Fiktion ja rationaalisten ihmismallinnosten leikkauskohtia. Lähikuva 1/ 1999, 60.

[3]Salmi, Hannu – Suominen, Jaakko (2000) "Cultural History of Technology." Tekniikan Waiheita 4/2000, 5-13.

[4]Aune, Margrethe: “The Computer In Everyday Life. Patterns of Domestication of a New Technology.” Teoksessa Making Technology Our Own? Domestication Technology into Everyday Life. Toim. Merete Lie & Knut h. Sørensen. Oslo 1996.

[5]Aune 1996, 93-94.

[6]Kalevala 1849, 37. runo (ks. esim. Suomen Kirjallisuuden Seuran Kalevalan verkkoversio http://www.finlit.fi/kalevala/teksti/kalevala_37.htm).

[7]Koneihmiskertomuksista ja varhaishistoriasta ks. esim. Heinämaa, Sara – Tuomi, Ilkka: “Ajatuksia synnyttävät koneet. Tekoälyn unia ja painajaisia. Helsinki 1989; Mazlish, Bruce: The Fourth Discontinuity. The Co-Evolution of Humans and Machines. Yale 1993; Segal, Harold B.: Pinocchio's Progeny : Puppets, Marionettes, Automatons, and Robots in Modernist and Avant-Garde Drama. Baltimore and London 1995; Strehl, Rolf: Aikamme robotit. Helsinki 1954. Ks. myös Suominen, Jaakko: “Robotit tulevat” (luentorunko, kirjallisuusluettelo ja linkkilista tietotekniikan kulttuurihistorian kurssilla syksyllä 2001). Elektroninen dokumentti. <http://www.tuug.fi/~jaakko/opetus/tieto2001/luento3.phtml>

[8]Marvin, Carolyn: When Old Technologies Were New. Thinking About Electric Communication in the Late Nineteenth Century. New York and Oxford 1988, 141-143.

[9]Useiden lähteiden mukaan robotti-sanan keksi itse asiassa Karelin veli Josef, taiteilija ja kirjoittaja itsekin, ks. http://www.uwec.edu/academic/curric/jerzdg/RUR/index.html; Ritamäki, Pekka “Robotti-sanan historiaa.” Suomen robottiyhdistys, 19.10.2000 <http://www.psavolainen.net/robotics/articles/robonimi.pdf>. Ks. myös Segel 1995, 297-298.

[10]Koukkunen, Kalevi. Nykysuomen sanakirja. Vierassanojen etymologinen sanakirja. Helsinki 1990, 489-490.

[11]„apek, Karel: R.U.R. (Raison's Universal Robots). Näytelmä. Suom. Jaro Kalima. Sl 1965 (1921).

[12]Esimerkiksi Roy J. Wensleyn kuuluisan Televox-koneen ensiesittely tapahtui 1927.

[13]Strehl 1954, 113-114.

[14]Wollen, Peter: "Elokuva/amerikanismi/robotti." Teoksessa Sähköiho. Kone\Media\Ruumis (17-52). Toim. Erkki Huhtamo ja Martti Lahti. Tampere 1995.

[15]“Vihtorin” pakina, Radiomaailma 1/1932, 20.

[16]Michelsen, Karl-Erik: Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa, Helsinki 1999, 289-290.

[17]Ks. esim. Palmgren, Raoul: Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen tulenkantajien. Helsinki 1989; Saarenheimo, Kerttu: Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja. Helsinki 1966.

[18]Paavolainen, Olavi (1929/1990). Nykyaikaa etsimässä. Esseitä ja pakinoita. Neljäs painos. Helsinki 1990 (1929); Paavolainen, Olavi: Kolmannen valtakunnan vieraana. Seitsemäs painos. Helsinki 1993 (1936). Paavolaisen koneihmistulkinnoista ks. Reiners, Ilona: "Ruumiin politiikkaa, teräksistä romantiikkaa: Olavi Paavolainen Kolmannen valtakunnan vieraana." Teoksessa Koneihminen – kirjoituksia kulttuurista ja fiktiosta koneen aikakaudella. Toim. Kai Mikkonen, Ilkka Mäyrä ja Timo Siivonen. Atena, Jyväskylä 1997.

[19]Sähköaivokirjoittelua ja sen kommentointia koskevat huomiot perustuvat pitkälti teokseen Suominen, Jaakko: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 67. Jyväskylä 2000 sekä valmisteilla olevaan väitöskirjatutkimukseeni Koti tietokoneelle? Teknologinen arki ja tietotekniikan representaatiot modernisoituvassa Suomessa (työnimi) ellei toisin mainita.

[20]Marvin 1988, 62.

[21]Edwards, Paul N.: The Closed World. Computers and the Politics of Discourse in Cold War America. Cambridge, Massachusetts – London, England 1996, 2.

[22]Asimov, Isaac: Teräsluolat. Alkuteos The Caves of Steel. Suom. Matti Kannosto. Helsinki 1974 (1953).

[23]Väite perustuu tekemääni Suomessa, mm. Apu-lehdessä julkaistun pilapiirros- ja sarjakuva-aineiston empiiriseen analyysiin, josta enemmän väitöskirjatyössä. Aineistosta nousi esiin kolme selkeää, mutta usein sekoittuvaa robottitarinatyyppiä 1) robotit ja ihmisen rajat hämärtyvät 2) robotti aiheuttaa tunnereaktion 3) robotti työskentelee ihmisen apuna.

[24]Outsider (Haapakoski, Aarne): Atorox, ihmisten valtias. Seikkailuromaani tulevaisuudesta. Helsinki 1993.

[25]Outsider: Avaruusahvääri. Pekka Lipposen seikkailuja 62. Helsinki 1962; Outsider: Avaruusmarsalkka. Pekka Lipposen seikkailuja 63. Helsinki 1962; Outsider: Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki: Tohtori Capran Robotti. Helsinki 1965.

[26]Paju, Petri "Maa tarvitsee matematiikkakonekeskuksen". ESKO-koneprojekti Suomen tietoteknistymisen toteutumattomana vaihtoehtona 1950-luvulla. Turun yliopisto, historian laitos. Kulttuurihistorian lisensiaatintutkimus. Tulossa.

[27]Pantzar, Mika: Tulevaisuuden koti. Arjen tarpeita keksimässä. Helsinki 2000, 99. Ks. myös Suominen 2000, erit. 78-83.

[28]Filmissä Kiinni on ja pysyy (1955), Pekka (Esa Pakarinen) ja Pätkä (Masa Niemi) toimivat keksijöinä. Alussa Pätkä rakentaa robottia, jolta palavat "proput" (se kärähti) Pekan yrittäessä kätellä sitä. Ulkomaalaiskuvansa puolesta nykysilmin osin epäilyttävältä vaikuttavassa elokuvassa Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) on noin 5 minuutin kohtaus, jossa herrat menevät psykiatri Pujoparran pakeille. Tohtorilla on "älykkyyskone". Testattavat laittavat koneessa olevan letkulla kiinnitetyn suppilon päähänsä ja hetken päästä, "analyysin" jälkeen, tupsahtaa koneen kyljestä looraan reikäkortti, joka kertoo testattavan ammatillisen soveltuvuuden. Kone päästelee elektronisia ääniä analyysiä tehdessään. Kun tohtori poistuu paikalta hetkeksi, niin Pekka alkaa pilanpäiten räplätä konetta ja saa masiinan tietenkin vähän sekaisin. Kun tohtori palaa ja analyysi tehdään, kone arvioi kaverusten soveltuvan parhaiten “neekereiksi”.

[29]Herkman, Juha: “Huumori populaarin kentällä.” Teoksessa Populaarin lumo – mediat ja arki. Toim. Anu Koivunen, Susanna Paasonen ja Mari Pajala. Turun yliopisto, taiteiden tutkimus, mediatutkimus. Sarja A, n:o 46. Turku 2001, 369-371.

[30]Tanner, Ron: “Toy Robots in America, 1955-1975: How Japan Really Won the War.” Journal of Popular Culture 28 (1994): 3.

[31]Godhe, Michael – Frykman, Elin (2000) "Teknik och vetenskap i populärkulturen. Exemplet Tintin." Konferenspaper till Nordisk doktorandkonferens, Vårdnäs 30 aug- 1 sept 2000. Julkaisematon. Ks. myös Carlsson, Anders (1999) "Tekniken – politikens frälsare? Om matematikmaskiner, automation och ingerjörer vid mitten av 50-talet." Arbetarhistoria. Meddelande från Arbetarrörelsens Arkiv och Bibliotek 23(1999): 4, 23; Lovén, Svante (1999) "Den tänkande maskinen. Datorerna i science fiction." Tidskrift för littaraturvetenskap. 28(1999): 3-4, 23.