Jaakko Suominen

Artikkelikäsikirjoitus. Artikkeli on ilmestynyt teoksessa Välimuistiin kirjoitetut. Lukuja Suomen tietoteknistymisen kulttuurihistoriaan.
Hannu Salmi, Petri Paju, Jussi Parikka, Petri Saarikoski, Tanja Sihvonen ja Jaakko Suominen. k&h, Turku 2006.

Koneromanssi

– tietokone rakkauden työkaluna

Tietotekniikan liitto juhli 50-vuotista taivaltaan 2003.[1] Juhlan kunniaksi IT-viikko-lehdessä julkaistiin suomalaisten tietokonepioneerien muistelukirjoituksia. Tietojenkäsittelyalalla pitkään työskennellyt Arno Soisalo kuvasi omassa muistelossaan tietokoneen käyttöönottoa 1950-luvun lopulla Postisäästöpankissa. Hän kertoi koneen tulosta pankkiin, käyttöhenkilöstön valinnasta ja erityisesti työn moninaisuudesta, osin vaativuudesta ja raskaudestakin. Soisalon teksti oli otsikoitu sanoin ”ENSI-rakkaus”.[2]

Kun luin Soisalon tekstin, kiinnitin huomiota juuri poikkeukselliseen otsikkoon, rakkaus-viittaukseen miehen kirjoituksessa. Tietotekniikan historiaa tutkiessani olin tavannut aiemmin rakkausmainintoja lähinnä yksittäisissä naisten tuottamissa tai naisia koskevissa lähteissä. Kirjoituksen otsikko jäi kutkuttamaan mieltä, ja tämän tekstin tavoitteena onkin paikantaa koneromansseja, rakkauskertomuksia, tietotekniikan suomalaisesta kulttuurihistoriasta. Oliko Soisalon tekstin otsikointi poikkeus vai merkki yleisemmästä tietotekniikan ja rakkauden liitosta?

Soisalon tekstin otsikko viittaa 17.10.1958 Postisäästöpankissa käynnistetyn IBM 650 -koneen lempinimeen, Ensiin. Lempinimellä käyttäjät painottivat laitteen ensimmäisyyttä Suomessa. Yhtä lailla Ensi oli harvinainen ristimänimi, jonka saivat useimmiten naispuoliset esikoislapset.[3] Rakkaus, syvää mieltymystä, pitämistä tai erikoistapauksissa eroottista suhdetta merkitsevä sana, lienee yksi tavanomaisimmista, johon ensi-etuliite sopii. Siten se on ehkä itsestään selvä pari rakkauden kanssa, kun otsikolla halutaan herättää lukijan mielenkiinto.

Otsikointi kertoo myös rohkeudesta. Rakkaus-sana kytkee koneeseen ja koko tekstiin vahvan emotionaalisen latauksen. Koneen käyttäminen ja käyttöönotto eivät ole tarkoittaneet pelkästään järkiperäistä siirtymistä tekniikasta toiseen, korkean tason valintatilannetta, jossa kustannustehokkuus ja kehitystarve vaativat laiteympäristön ja toimintatapojen muutosta.[1] Käyttöönotto on ollut myös voimakas tunneperäinen kokemus, joka on jättänyt jälkensä muistelijan persoonaan. Käyttöönottokokemus näyttäytyy henkilökohtaisena käännekohtana, lähtölaukauksena vuosikymmeniä kestäneelle konesuhteelle. Kirjoittaja muistelee Ensi-rakkautta kaihoten vuosikymmenten kuluttua kohtaamisesta. Nimenomaan konkreettinen pitkäaikainen työskentely tietokoneen kanssa voi toimia selityksenä rakkaus-otsikoinnille. Ensi kohtaaminen – jopa ensi lempi – on johtanut onnistuneeseen pitkäaikaiseen suhteeseen.[4]

Rakkaus ja varsinkin ensirakkauden korostus ovat hyvin ladattuja ilmauksia. Suomalaisen kirjallisuuden rakkausdiskursseja tutkinut Markku Soikkeli nostaa ensirakkauden poikkeukselliseksi ihmissuhteiden (!)[5] joukossa. Ensirakkauteen liittyy jotain luonnollista ja puhdasta, aitoa sekä opituista malleista riippumatonta. Soikkelin mukaan ”[e]nsirakkaus on rakkauden koulu, jossa rakkausdiskurssin figuureille saadaan ensimmäinen konkreettinen pohja.”[6] Rakkausfiguureilla Soikkeli tarkoittaa rakkauden fraseologisia ilmauksia, vakiintuneita teemoja ja aihelmia, joihin uudet rakkauskertomukset ja kuvaukset sekä omat kokemukset suhteutetaan. Mediatutkija Susanna Paasonen kirjoittaa samantapaisista asioista romanssin käsikirjoituksina, ”jotka koskevat niin romanssin puitteita, rakkauden, intohimon kuin hellyydenkin ilmauksia ja joita varioidaan ja neuvotellaan seurustelun käytänteissä.”[7] Edelliset lausumat viittaavat tutkimuksessa usein esitettyyn toteamukseen rakkaudesta eri lähteistä opittuna tuntemuksena. Ensirakastunut kokee itse jotain sellaista, josta hän on kuullut ja nähnyt kerrottavan.

Ensirakkautta tarkastellaan nimenomaan jälkikäteen, retrospektiivisesti, esimerkkinä jonkun kehityskulun alkuhetkestä. Muistelija on jättänyt ensirakkauden ”puhtaan vaiheen” taakseen ja sosiaalistunut, Aarno Soisalon tapauksessa tullut osaksi teknologista toimintaympäristöä. Samalla muistelija luo vielä katseen siihen, mistä kaikki on alkanut. Kaarina Määttä esittää, että rakkauden kollektiivista syntyä, usein lumoutumiseen ja sulautumiseen verrattua vaihetta, seuraavat rakkausinstituution ja arkipäiväistymisen vaiheet, vaikka rakastuminen on prosessina yksilöllinen.[8] Suhde tavanomaistuu, muuttuu ainakin osittain turvalliseksi, tottumuksiksi ja rutiineiksi.

Ranskalainen kirjallisuustieteilijä ja myyttitutkija Roland Barthes puolestaan vertaa ensirakkautta hypnoosin tilaan, jota edeltää jonkinlainen tyhjyys tai hämäryys. Rakastunut on ”kuvan lumoissa”; rakkaus ”sähköistää”, ”muuttaa” ja ”möyrii” rakastunutta.[9] Alun esimerkissä ”sähköaivo”[10] onkin lumonnut ja sähköistänyt käyttäjänsä. Rakkautta on edeltänyt tyhjyyden tila, jossa ei ole ollut käytössä Sitä Oikeaa teknologiaa, korkeintaan alkeellisempia reikäkorttikoneita tai mekaanisia laskimia.[11]

Rakastumisen rajuus, katkoksellisuus ja erityisyys vertautuvatkin hyvin tietotekniseen muutokseen, jota usein on kuvattu vallankumoukselliseksi.[2] Francesco Alberoni määrittelee tunnetussa kirjassaan rakastumisen kahden ihmisen muodostaman joukkoliikkeen syntyvaiheeksi. Alberoni hakee rakastumiselle yhtymäkohtia aina Ranskan ja Venäjän vallankumouksista; hänelle rakastuminen ”on joukkoliikkeen yksinkertaisin muoto”, vaikkei vallankumous olekaan monien rakastumisien summa.[12] Alberonia mukaillen yksittäiset rakastumiset tietokoneeseen voikin yhdistää tietoteknisen vallankumouksen joukkoliikkeeseen, jota jo 1940-luvun lopun kirjoittajat kutsuivat uudeksi teolliseksi vallankumoukseksi. Uudessa vaiheessa kyse ei ollut enää niinkään ruumiillisen työn mekanisoimisesta vaan myös enemmän älyä ja ajattelua vaativien töiden järjestämisestä uudelleen teknologian ja automaation avulla.

”ENSI-rakkaus” -otsikon tunnelataus ei kuitenkaan enää nouse näkyvästi esille varsinaisesta arjen rutiinityötä korostavasta Aarno Soisalon muistelutekstistä[13] paria koneen kurinalaista persoonallisuutta luonnehtivaa poikkeusta lukuun ottamatta: Soisalo esimerkiksi toteaa, että operaattorien, koneen käyttöhenkilöstön, "kannalta ENSI oli sympaattinen tietokone. Sen avulla pääsimme mukaan tietotekniikan "oravanpyörään". Itse tietokonetta emme koskaan saaneet kiinni mistään lasku- tai muusta virheestä."[14] Ensi osoittautui siis luotettavaksi kumppaniksi.

Miten Soisalon rakkausviittausta ja nopeaa siirtymää rakkauden teemasta tarkan työn kuvaukseen pitäisi tulkita laajemmassa kontekstissa? Miten tietokonetta on rakastettu ja rakkaudesta kerrottu suomalaisessa tietotekniikkaa käsittelevässä populaariaineistossa sekä muistelukirjoituksissa. Jos esimerkiksi ensirakkaus on poikkeuksellinen ihmissuhteiden joukossa, niin mitä tapahtuu, kun ensirakkaus kohdistuukin ihmisen sijasta koneeseen? Missä tilanteissa tällainen suhde oikein on hyväksytty? Miten koneromanssin kuvaus on muuttunut ja miten se on sukupuolittunut? Tässä luvussa tutkin, milloin koneromanssi toimii varoittavana esimerkkinä vääränlaisesta teknologiasuhteesta, milloin taas keinona eläytyä koneiden käyttöhetkeen nykyhetkessä tai menneisyyteen viitaten. Tutkin, miten rakkauden avulla ihminen ja kone liittyvät yhteen, symmetrisinä tai epäsymmetrisinä systeemin osina. [15]

Luvun alkuperäislähteinä käytän tietotekniikan populaariaineistoja, kuvia, pilapiirroksia, mainoksia ja artikkeleita erityisesti suomalaisista lehdistä 1940-luvulta 1970-luvulle sekä tietokonekyselyaineistoja sekä muistelukirjoituksia.[16] Käyn lisäksi vuoropuhelua uuden kulttuuritieteellisen teknologiatutkimuksen kanssa, sillä useissa tutkimuksissa on huomioitu tunteiden tai affektien keskeisyys teknologian esittämisessä ja merkityksellistämisessä.[17]

Teknologian sosiaalisuus

Rakkauden tai muiden vahvojen tunnelatausten kytkeminen tietokoneisiin ei ole harvinaista, pikemmin päinvastoin. Tämä on ymmärrettävää, koska olemme luonteeltamme sosiaalisia ja tuntevia olentoja. Byron Reeves ja Clifford Nass ovat huomauttaneet, että suhtaudumme mediateknologioihin sosiaalisesti. Puhumme laitteille, persoonallistamme niitä, manaamme niitä, oli kyse sitten televisiosta, tietokoneesta tai jostain muusta laitteesta. Kohdistamme koneisiin suoranaisia fyysisen läheisyyden ja hellyyden osoituksia vaikkapa taputtelemalla ja muuten koskettelemalla niitä. Haemme koneista samankaltaisuuksia itsemme kanssa.[18] "Elottomat" koneet ovat osa sosiaalista ympäristöä yhtä lailla kuin elolliset kasvit ja eläimet.[19] Tietokone on laitteena vielä erityistapaus, koska siihen lähtökohtaisesti liittyy useita piirteitä, joiden kautta se tulee ihmisen kaltaiseksi. Koneen aisti- ja ajattelukykyä on verrattu 1940-luvulta asti ihmiseen.[20] Tietokone on metakone, laite, joka ohjaa toisia koneita. Se on laite, joka "ajattelee", "kommunikoi" ja "havainnoi" samantapaisesti kuin ihminen. Erityisesti pilapiirroksissa ja tieteisfiktiossa tietokoneet on kuvattu usein ulkoisestikin osin ihmisiä muistuttaviksi.

Uuden teknologian kehittäjät ovat pyrkineet tietoisesti lisäämään koneen ihmismäisyyttä ja kykyä tunteisiin. Ajatuksena on ollut, että todella älykäs kone ei voi olla tunteeton. Sonja Kangas on kirjoittanut affektiivisen kommunikaation noususta digitaalisessa kulttuurissa Rosalind Picardin tutkimuksista inspiroituneena. Affektiivisella kommunikaatiolla Kangas tarkoittaa sellaisia kone- ja ohjelmistosovelluksia, jotka luovat illuusion tunteesta. Sovellus tai kone pystyy vastaamaan käyttäjän tunneilmauksiin. Kangas toteaa, että tunteet liittyvät sekä ihmisen tiedonkäsittelytapaan aivoissa että fyysisiin kokemuksiin, kehollisuuteen.[21]

Susanna Paasonen esittää, että romanssi on nykykulttuurin keskeinen teema ja henkilökohtaisia kertomuksia jäsentävä juoni. Romanssin teemaa työstetään muun muassa populaarijulkisuuden, romanttisen kirjallisuuden, elokuvien ja televisio-ohjelmien kautta.[22] Jos lähdetään Paasosen romanssin keskeisyyden toteamuksessa ja lisätään, että rakkaus on olennainen inhimillisen tuntemisen tapa ja vielä todetaan, että tietokone on ”inhimillinen kone”, koneromanssin voi olettaa tavalliseksi konesuhteen muodoksi. Edellinen hypoteesi vaikuttaa ainakin osin paikkaansa pitävältä. Tunteiden korostus on kuulunut vuosikymmeniä niin uuden tietokonetekniikan esittelyyn kuin omakohtaisten käyttökokemusten muisteluun. Kuitenkin tietotekniikkaesityksissä tunteita on myös piiloteltu – tai vähintään säännöstelty. Teknisen asiantuntijan rooli on tarkoittanut viileää tunteiden yläpuolelle nousevaa ja etäännyttävä suhtautumista.

Tunteiden korostus on ollut keskeinen käyttövoima erityisesti tietotekniikan populaarijulkisuudessa. Populaarijulkisuus tarkoittaa koneiden ja laajemmin tietotekniikan esittelyä messuilla, yleistajuisissa tiedejulkaisussa, sanoma- ja aikakauslehdissä, radiossa ja televisiossa sekä myös tieteisfiktion, muun muassa elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Populaarijulkisuus korostaa usein tietotekniikan käytön viihteellisempiä ja koomisempia elementtejä, vaikka yleensä populaarijulkisten esitystenkin avulla pyritään alleviivaamaan tietokoneen nopeutta, tehokkuutta ja monipuolisuutta, inhimillisiä kykyjä lähestyviä tai ne moninkertaisesti ylittäviä laatuja.[23]

Kätketty rakkaus?

Automaattista tietojenkäsittelyä koskevien lehtiartikkelien, uutisten, mainosten ja pilapiirrosten määrä lisääntyi Suomessa jatkuvasti 1940-luvulta 1970-luvulle, ja juttujen aihepiirin vaihtelu kasvoi.[24] Ilmiö oli yleismaailmallinen ja liittyi muun muassa käytössä olevien laitteistojen, henkilöstön ja sovellusten määrän lisääntymiseen sekä tietojenkäsittelyn yleisen merkityksen kasvuun.[25] Yhtä lailla kasvu kytkeytyi muutoksiin lehtien toimituspolitiikassa, tiede- ja tekniikkauutisoinnissa sekä konkreettisesti lehtien sivumäärissä. Esimerkiksi tekniikan aikakausjulkaisu Tekniikan Maailma kehittyi 1960-luvulla aikaisempaa paksummaksi, värikkäämmäksi ja monipuolisemmaksi.[26]

Kuitenkin koneromanssi tai -rakkaus vaikuttaa populaarin aikakauslehtiaineiston perusteella kohtalaisen marginaaliselta ilmiöltä. Teema tuntuu suoranaiselta anomalialta, poikkeamalta. Sinänsä tämä sopii hyvin rakkauden tai rakastumisen luonteeseen. Tunteiden sosiologiaa monissa teoksissaan popularisoinut Francesco Alberoni esittää, että rakastuminen kuuluu ”epätavanomaisuuden alueelle.” Se on intensiteetiltään tavallisuudesta poikkeavan käyttäytymisen aikaa.[27] Tosin tämä epätavanomaisuus ei ole estänyt rakkauskertomusten ja kuvausten tulvaa – pikemminkin päinvastoin.

Lähdeaineistoni useiden satojen lehtijuttujen ja pilapiirrosten joukossa on ainoastaan parisenkymmentä suoraan tai epäsuoraan ihmisen ja koneen ihastumista tai rakkaussuhdetta käsittelevää mainintaa. Nämä maininnat on julkaistu pääsääntöisesti yleisaikakauslehti Avussa tai Valituissa Paloissa. Havainnosta seuraa useampia kysymyksiä: missä tilanteissa ihastumisen teema tuli esille? Mitä jutuissa sitten oikein käsiteltiin, jos ei koneromanssia? Mitä rakkauden puuttuminen itse asiassa kertoo tunteiden ja teknologian yhteydestä?

Yksi selitys romanssiteeman harvinaisuudelle on, että sekä koneen käyttäjien että itse tietokoneiden ja automaattien "tunteettomuus" saatettiin katsoa niiden eduksi. Ihannekoneilla ei ollut samoja henkisiä ja ruumiillisia heikkouksia kuin ihmisillä: "Ne eivät lakkoile, sairastu, flirttaile eivätkä mene tupakalle", eräs hissiyhtiön virkailija totesi 1956 Valittujen Palojen mukaan automaattihissien eduista verrattuna hissinkuljettajiin.[28] Tämä liittyi muun muassa työelämän ja sen tutkimuksen traditioon, joka korosti tunnetason kurinalaista hallintaa työn sekä työorganisaation hyvyyden ja laadukkuuden mittarina.[29]

"Sähköaivon" älyllisyys, tieteellinen laskenta ja väsymättömyys olivat laatuja, jotka hylkivät rakkauden tapaisia tuntemuksia. Tietokone oli kurikone, välikappale ideaalityöntekijä työn tuottavuuden maksimoinnissa. Ja jos kärjistetään, populaarijulkisuudessakin katse tietojenkäsittelykoneisiin ja tietojenkäsittelyyn tapahtui ylhäältä, avaralta näköalapaikalta. Tietojenkäsittely oli tulevaisuuden ja tehokkuuden tekijä; se ei varhaisvaiheissa juuri näyttäytynyt yksilöllisellä, intiimillä tasolla. Populaarijulkisuuden toimijat (yleensä miespuoliset) esiintyivät useimmiten tieteellisen, teknisen tai liiketaloudellisen asiantuntijan roolissa. Siinä asemassa ei ollut mahdollista esittää ihastumisen tai rakastumisen saati pelkojen kaltaisia tunteiden ilmauksia. Rakkauden osoitukset tarkoittivat henkilökohtaisen haurauden ja haavoittuvuuden tunnustamista. Kun tietokone vielä oli ”jättiaivo” tai ”sähköaivo” tai matematiikkakone tai elektroninen tietojenkäsittelykone, olisiko ollut mahdollista rakastua tuollaisiin aivoihin tai suurkoneeseen? Toisaalta esimerkiksi koneille annetut Eskon, Ensin, Sukkelan ja Äly-Elon tapaiset lempinimet kertoivat koneiden yksilöllistämispyrkimyksistä. Yksilöllisiin koneisiin oli helpompi kohdistaa jopa romanttisempia tuntemuksia.[30]

Pakinoiden, pilapiirrosten ja tieteisfiktion piirissä tietojenkäsittelykoneita esitettiin arkisemmissa ja henkilökohtaisemmissa käyttötilanteissa kuin ammattijulkisuudessa tai populaarilehdistön teknologia- ja tiedeuutisissa.[31] Rakastuminen tai ihastuminen ei esimerkiksi pilapiirroksissa 1950-luvulta 1970-luvun alkupuolelle kuitenkaan ollut tyypillisin teema. Yleensä piirrokset käsittelivät, missä määrin kone korvaa ihmisen tai muistuttaa ulkoisesti tai käytökseltään ihmistä. Edes ihmistä muistuttava kone ei tavanomaisesti esiintynyt rakastavana hahmona tai rakkauden kohteena. Konekomiikka syntyi koneen virheettömyydestä, virhetoiminnoista, kaikenpystyvyydestä – tai siitä, ettei se sittenkään pystynytkään tekemään kaikkea. Yhtä lailla hauskuus saattoi syntyä laitteet jättiläismäisestä koosta.[32] <kuvia>

Kaikissa esimerkkilehdissä 1950-luvulla tietojenkäsittely tuli esille etenkin robottien muodossa. Robotti oli yleisnimitys, jolla viitattiin elektromekaanisiin päättelijöihin, myös tietokoneisiin: esimerkiksi varhaista tietokonepartnerinhakua esittelevässä jutussa elektronikone nimitettiin "lemmenrobotiksi".[33] Robotti oli hahmona yhä lähinnä mielikuvituksen tuotetta tai esiintyi näyttelyissä yleisöä hauskuttavana kuriositeettina; se liikutti raajojaan ja poltti savukkeita "rautaisilla keuhkoillaan".[34] Pilapiirrosten naisrobottien "täydellisyydestä" kertoi muun muassa kyky nalkuttamiseen, tiskaamiseen, korvapuustien antamiseen lähentelijöille tai hiiren pelko. Miesrobotin rinnassa puolestaan saattoi kasvaa karvaa (sähköjohtoja), se jahtasi naisia tai naukkaili öljyryyppyjä. Ihmisenmuotoisella robotilla oli siis useimmiten stereotyyppisten karikatyyripiirteiden mukaan määrittynyt sukupuoli.

Esittelytilaisuuksien ja visioiden robotti oli tietyssä mielessä 1950-luvun ”personal computer”. Se oli fyysisesti pienempi kuin keskustietokone, se toimi ihmisen palvelijana eli käyttösuhde oli henkilökohtainen. Se omasi niin ikään selkeästi persoonallisia ja ihmistä muistuttavia luonteen ja ruumiin piirteitä. Tässä mielessä robotti olisi ollut varsin luonnollinen rakkauden objekti tai subjekti. Sitä se olikin, muttei yksiselitteisesti. Apu-lehden kuvatekstissä 1955 valiteltiin, että Kielletty Planeetta -elokuvan (1956) suosittu Robby-robotti "tekee kaiken paitsi rakkauden tunnustuksia. Kuvassa Robby oli sentään pokannut elokuvan naispääosan esittäjän Ann Francisin valssiin.[35]

Tekniseen uutuuteen keskittyvä uutisointi väisteli pitkälti ihmisiä ja etenkin arkisia tietotekniikan käyttötilanteita kodeissa ja työpaikoilla. Näissä tilanteissa tietojenkäsittely linkittyi etenkin laskentaan, rekisteröintiin, toiminnan (itse)ohjaukseen ja valvontaan. Ihmisen ja koneen välille ei päässyt syntymään läheisempää suhdetta, koska kone toimi jossain kaukana tarkkailijana tai tarkkailun apuvälineenä. Tietojenkäsittely oli tulevaisuutta, ja tuota tulevaisuutta edusti useimmiten kuvaelma puhtaasta, hiljaisesta, turvallisesta ja hallitusta ympäristöstä. Siellä ihmisten keskinäisetkin tunnesuhteet olivat varovaisia ja kontrolloituja – mitä tieteisfiktion keinoin usein parodioitiin tai kuvattiin kauhulla. Tietokone oli sivilisoituneiden käyttäjien sivilisoitunutta ja henkisen puhdasta teknologiaa. Tilanne päättyi kuitenkin monessa fiktiivisessä tarinassa lihallisuuden vastaiskuun, päähenkilön aiheuttamaan steriilin koneiston tuhoon.[36]

Tunteiden ja rakkauden säännöstely oli ikään kuin sisään kirjoitettuna tietojenkäsittelyteknologiassa. Se ei kuitenkaan estänyt intohimojen ajoittaista räiskähtelyä. Äärimmäiset tunteet, esimerkiksi raivo ja himo, saattoivat kertoa vastastrategioista ja oppositiosuhteesta vallitsevaan tietotekniseen diskurssiin. Rakkaus ja romanssi olivat sen sijaan konservatiivisempia teemoja. Rakkaudella oli – ja on yhä – normitetut paikkansa tietotekniikkaa koskevassa populaarikerronnassa. Tietyissä poikkeustilanteissa ihmisen ja koneen välille saattoi syntyä intiimimpikin suhde.

Tietokone viettelijä(ttäre)nä

“Suuren radioyhtymän tiedoitustoimistoon saapuu eräänä päivänä omituiselta vaikuttava mies (Spencer Tracy). Pian osoittautuu, että hän on keksinyt ihmisen aivoja korvaavan koneen. Tiedoitusosaston sihteeri (Katherine Hepburn) sekä hänen apulaisensa, jotka muutenkin mitä kummallisimpiin kysymyksiin vastatessaan toimivat kuin moitteettomat koneet, eivät voi tietenkään suhtautua välinpitämättömästi yritykseen korvata heidän aivonsa koneella. Kysymyksessä ovat niin ammattikunnia kuin ansiotyö[...]” – Kansan Uutiset 26.1.1958 (T.S-O)

Varttunut Hollywoodin näyttelijäpari Spencer Tracy ja Katherine Hepburn tähditti 1950-luvun lopulla konttorin automatisoimista kuvannutta rakkauskomediaa Täydellinen sihteeri (Desk Set, 1957). Suosittuun Broadway-näytelmään perustunut elokuva tuli ensi-iltaan Suomessa alkuvuodesta 1958 vain vähän ennen ensimmäisen elektronikoneen, Ensin, käyttöönottoa Postisäästöpankissa.[37] Elokuvan positiivisena sanomana oli, ettei kone kokonaan voi korvata ihmistä, ei työntekijänä, tietäjänä saati rakastettuna, vaikka elettiinkin lisääntyvän automatisoimisen maailmassa.[38] Täydellistä sihteeriä laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa tutkineen Cheryl Knott Malonen mukaan filmi viestii tavoista, joilla ihmiset järkeistivät ja selittivät teknologista muutosta. Vaikka elokuva on sinänsä fiktiivinen kuvaus tietoteknistymisestä, se kertoo yleisestä teknologisesta asenneilmapiiristä. Elokuva on osa tilannetta, jossa tietokonetta tarkasteltiin nimenomaan ihmisen älykkäänä korvaajana ja edistyksen lippulaivana, joka suurista lupauksista huolimatta saattoi olla arkisen sympaattinen ja oikukas eikä syrjäyttänyt ihmisiä kokonaan. Filmi kertoo myös vallitsevista ammatti- ja sukupuolikäsityksistä; ne tulevat esiin elokuvahenkilöiden toiminnassa.^[39]

Täydellinen sihteeri voidaan kärjistäen nähdä jopa triangelidraamana, jossa ”metodi-insinöörinä mietteissään vaeltava”[40] työtehoteknikko Richard Sumner (Spencer Tracy) joutuu valitsemaan supertietokoneen (Emmerac alias miss Emmy) ja verevän punapään Bunny Watsonin (Katherine Hepburn) väliltä päätyen jälkimmäiseen – konetta kokonaan hylkäämättä. Itse asiassa Sumner käyttää konetta (sen tietämiskykyä sekä toimintaongelmia) tekosyynä, jonka avulla saa jopa torjuttua lopulta inhimillisen kilpakosijansa. Emmy vaatii Sumnerin mukaan Bunny Watsonin huomiota juuri, kun toinen mies on esittämässä Watsonille kukkakimpun kanssa kosintaansa.

Bunny Watson joutuu elokuvassa kilpailemaan ammattikunniastaan sekä konkreettisesti työstään. Yhtä lailla hän kilpailee konetta vastaan miehen huomiosta. Jälkimmäistä teemaa on varioitu useissa yhteyksissä, ja esimerkiksi 1980-luvulta lähtien on puhuttu jopa tietokoneleskeydestä. Käsitteellä viitataan usein tilanteeseen, jossa tavanomaisesti miespuolinen henkilö on joutunut niin vahvasti koneharrastuksen tai -työn lumoihin, että laiminlyö jatkuvasti puolisoaan tai koko perhettään. Puolisosta on tullut tietokoneleski, kun kone on vienyt hänen miehensä.

Samaa teemaa kehittelevät viimeisten vuosikymmenten hakkerielokuvat, jotka Tanja Sihvosen mukaan varoittavat liian innokkaasta tietotekniikan harrastamisesta, koneeseen kohdistuvasta himosta. Lopussa tyypillisesti päähenkilö "ymmärtää ystävyyden, rakkauden ja sosiaalisten suhteiden arvon omalle elämälleen. [- -] Huolimatta selkeästä panostuksestaan sekä yksilöllisen että yhteisöllisen tietoteknisen toimijuuden kuvauksiin hakkerielokuvat tuntuvat sanovan, että loppujen lopuksi hakkeritkin ovat vain ihmisiä, jotka kaipaavat toisia ihmisiä, ystäviä ja rakkaita, ympärilleen."[41] Richard Sumnerkin kohdistaa huomionsa, koneen ohella, Bunny Watsoniin.

Samankaltainen opetus löytyy jo Kalevalasta (1849), jossa seppo Ilmarinen yrittää takoa itselleen metallista vaimoa. Se – toisin kuin Emmy-tietokone – muistuttaa ulkoisilta piirteiltäänkin ihmistä. Lämpöä ja rakkautta metallineito vain ei anna. Ilmarinen tarjoaa neitoa puolisoksi Väinämöiselle, joka kuitenkin kieltäytyy. Hän kehottaa Ilmarisen joko tuhoamaan kultaneidon ja kierrättämään metallin tai sitten kauppaamaan neidon vauraammille lähinaapureille:

Nöyryyden ja vaatimattomuuden peräänkuulutuksen jälkeen Väinämöinen varoittaa kaikkia miehiä jalometallien himosta ja keinotekoisista puolisoista, sillä keinotekoinen menee käsitys- ja hallintakykyjen yli; se on epäluonnollista. Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila esittävät, että kyseinen Kalevalan tarina symbolisoi rakkauteen pakottamisen vaikeutta ja vastarakkauden puutetta pakottamistilanteissa.[42] Ja jo antiikin filosofit totesivat rakkauden saavan lopullisen täyttymyksensä vastavuoroisuuden kautta.[43] Christopher Csikszentmihályi puolestaan muistuttaa, että kuvitteelliset automatat, automaatit (kuten Kalevalan kultaneito) paljastetaan tai tuhotaan yleensä kertomuksen lopussa, mikä hänen mukaansa auttaa ihmisen ja koneen välisten rajojen vetämistä.[44]

Sukupuolta ja kyberdiskurssia tutkineen Susanna Paasosen mukaan naispuolisen automaatin vuosisadasta toiseen jatkuva ja muuntuva narratiivi on yllättävän pysyvä: tarinat käsittelevät haluttavaa naiseutta ja samalla kuvaavat ideaalinaisen ohjelmoitavana ja kopioitavana tuotoksena, joka on tehty miesten mielihyvää varten. Varhaisimmissa tarinoissa konenaiset ovat käsintehtyjä yksilöllisiä luksusesineitä, jotka toimivat miesten tarpeiden tyydyttäjinä. Myöhemmissä kuvauksissa korostuu keinonaisen asettuminen kotiäidin ja seksuaaliobjektin asemaan tieteellis-teknisen kehitystyön huippusaavutuksena. Paasonen viittaa Betty Friedanin 1960-luvulla esittelemään feminiinisen mystiikan käsitteeseen. Se tarkoittaa omistautumisen kautta täyttyvää naisellisuutta, joka määrittyy seksuaalisen passiivisuuden, miehisen ylivallan ja hoivaavan äidinrakkauden kautta.[45] Vaikuttaa siis siltä, että keinotekoisen rakkaan kuvaus on haluttu fantasia hallinnasta ja täydellisyydestä; se on fantasia johon kutoutuu kaksijakoisia teemoja, kaihon ohella varottavia sävyjä. Fantasia täydellistyy niissä tilanteissa, jossa kone on saanut loppuun asti hiotun ihmisen muodon, jolloin se muistuttaa ja ohittaa tai korvaa ihmiset sekä sielullisena että ruumiillisena ideaalihahmona.[46]

Koneista eivät lumoutuneet ainoastaan miehet. Tietokone – tai ihmisenmuotoinen robotti saattoi esiintyä myös herrasmiehen lailla käyttäytyvänä naisen viettelijänä, vaikka kuten Susanna Paasonen toteaa, robotti/androidi/kyborgimies on harvemmin kuvattu rakkauden tai seksin kohteena.[47] Harvinaisempaa on niin ikään se, että robotti toimisi aktiivisena osapuolena suhteessa ihmisnaiseen, toimisi mekaanisena hurmurina ja viettelijänä. Seura-lehti esitteli kuitenkin 1935 lontoolaisen professori Harry Mayn rakentamaa Alpha-nimistä mekaanista miestä, tulevaisuuden ihannesotilasta. Välkkyvän olennon "kasvoilla oli ihmiskasvojen piirteet" ja "metallisessa tukassa oli hieno permanentti". Robotti osasi puhua ja vastata kysymyksiin. Se piti "luonnollisesti vaaleista" naisista, joita se häpeämättömästi tuijotti esiteltäessä .^[48] Outsiderin (Aarne Haapakoski) Atorox-pienoisromaaneissa 1940-luvulla päähenkilörobotilla oli puolestaan vaihdettava aivokasetti, joka teki konemiehestä avioliittohuijari Auervaaran tavoin toimivan naisten naurattajan. Robotit ja naiset kuvattiin myös kirjojen kansissa.[49]

Apu-lehdessä 1965 julkaistussa Sirkka Seljan pienoisnovellissa päähenkilönainen menee poikaystävänsä kanssa Taidehalliin "nuoren modernistin näyttelyyn". Pellistä ja rautalangasta koostuva kojemainen veistos alkaa seurailla naista. Lopulta veistoksesta irtoaa "miehenkokoinen robottiosa", joka kumartaa kohteliaasti ja kysyy, saisiko tulla saattamaan naisen kotiin. Nainen suostuu, koska poikaystävä on hävinnyt toiseen saliin. Esko-niminen[50] robotti paljastuu älykkääksi; se keskustelee ja puhuu – tosin näyttelyn ohella lähinnä luonnontieteistä sekä uudesta tekniikasta. Naispäähenkilö pohtii koneen kykyä tunteisiin: "Ajattelin että ainakin älyllisessä mielessä hänet oli erinomaisen hyvin valmennettu. Mutta miten on tunteiden laita. Nehän ovat tavallisellakin ihmisellä perin epävarmoja, häilähteleviä ja muuttuvat alinomaa. Tuskin hienoimmatkaan teknilliset laitteet olisivat pystyneet pumppaamaan robottiin normaalin ihmisen häilyvää tunne-elämää. Mutta ehkä niin oli parempi. Varmaankin seuralaisena robotti olisi turvallisempi ja luotettavampi kuin tavallinen mies. [- -] Suhde joka perustuisi pelkästään älyyn, olisi varmaan tasapainoisempi ja luotettavampi ja säästäisi monelta mieliharmilta."

Pariskunnan erotessa sovitaan, että Esko-konemies soittaa seuraavana päivänä. Puhelinsoittoa ei kuulu ja paljastuu, että robotti oli hävinnyt jahtaamaan sievää vaaleaverikköä, jolla oli "korkeat piikkikorot, sipsutteleva käynti ja suuri valkoinen turkiskaulus." Päähenkilö toteaa: "Tietenkin, minä sanoin. Näin piti tapahtua, koska kysymyksessä oli erinomaisen hyvin tehty robotti."[51]

Edellinen Apu-lehden juttu toimii esimerkkinä varhaisemmasta populaarivisiosta, jossa illuusio tunteesta syntyy sekä kehollisen että mentaalisen yhteyden kombinaationa. Koneen käytös yhdistää nämä osat. Illuusio tunteesta vahvistuu, kun robotin käytöksestä paljastuu uusia puolia. Esko-robotin ailahtelevainen mielenkiinto osoittaa sen inhimillisyyden, ainakin pitkällisen kyvyn jäljitellä ihmistä. Alussa robotti näyttäytyy tieteen ja tekniikan maailman älyllisenä airueena sähköaivojen ja tavanomaisten robottikuvausten tapaan. Sen tieteellis-tekninen keskustelu- tai opetustaito viittaavat älykkyyteen ja sivistykseen. Nimenomaan kyky kommunikointiin keskeinen elementti ihmisyyden tunnistamisessa.[52] Robotti näyttäytyy niin ikään ihannekumppanina, ihmistä parempana ja luotettavampana partnerina, joka kuitenkin lopulta pettää – ja osoittaa täten "epätäydellisyydessään" tai luonteen heikkoudessaan olevansa entistäkin enemmän ihmisen kaltainen. Toisaalta kyse ei ole välttämättä robotin pettämisestä vaan siihen ohjelmoidusta kyvystä valintoihin. Se hylkää ensimmäisen partnerin löydettyään, ainakin ulkoisilta puitteiltaan, paremman kohteen haluilleen. Se siis pystyy tunnistamaan tavoiteltavan naisellisuuden tunnuspiirteet, tekemään mekaanisia ja/tai rationaalisia valintoja ja erotteluja.

Kuten todettua, yleisempi teema on, että mies joutuu koneen viettelemäksi. Tarinoissa useimmiten miehen ja naisen asema suhteessa teknologiaan on erilainen. Mies on se, joka rakentaa tai virittelee itse koneensa unelmakumppanikseen hyläten (entisen) sosiaalisen elämänsä.[53] Hänet viettelee koneen idea tai idea vallasta ja hallinnasta suhteessa. Nainen on harvemmin aktiivinen osapuoli konesuhteissa (tai aktiivisuus on toisentyyppistä). Hän ei rakenna konetta, mutta joutuu jossain tilanteissa ruumiillisesti ja/tai älyllisessä mielessä täydellisen koneen viettelemäksi.

Edellä mainituissa teknologiakuvauksissa rakkautta käytetään inhimillisen ja epäinhimillisen erotteluun ja alleviivaamiseen. Tarinoihin sisältyy usein moraalinen opetus: kone ei loppujen lopuksi korvaakaan ihmistä. Pakkomielteenomainen mielenkiinto koneisiin on epäluonnollista, sairasta ja tuomittavaa, on kysymys sitten maskuliinisesta tekemisestä, uppoutumisesta työn tai harrastuksen syvyyksiin tai suoranaisen mekaanisen ideaalipartnerin kaipuusta saati feminiinisestä viettelyn kohteena olemisesta, vienojen toiveiden heijastamisesta ja itsetehostuksesta teknologian avulla. Tietokoneen ja ihmisen suhde ei täytä heteronormatiivisen parisuhteen ideaalia, jossa mies ja nainen yhtyvät toisiaan täydentäviä puolikkaina ja jossa suhde kiinnittyy treffien, kihlojen ja häiden kaltaisiin seurustelun ja pariutumisen instituutioihin.[54] Se ei liioin täytä ajatusta rakkaudesta prosessina, jonka kuluessa yksinään epätäydellinen mies ja nainen pyrkivät uuteen, korkeampaan yhteyteen.[55] Kuvauksiin saattaa liittyä nimenomaan miehen ja naisen välisen suhteen romanttisen rakkauden tyyppikuvaus, mutta ihmisen ja koneen rakkaussuhde näyttäytyy maanisena.[56]

Kuvaukset ovat fantasioita, joissa kritisoidaan toisia fantasioita, liiallisia ja yliampuvia kuvitelmia teknologian mahdollisuuksista. Rakkaudella, viettelyllä ja halulla on oma toistuva paikkansa tällaisen teknologiasanoman populaarikerronnassa. Kuvauksia voidaan viedä edellisistäkin pitemmälle, siirtymällä teknologian erotisoimisen ja perverssin nautinnon teemoihin.[57] Toisaalta voidaan etsiä sopivampia konesuhteen muotoja.

Hoivatut ja hoivaajat

Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila toteavat Rakkauden Atlaksessa, että rakkauden tautisuus liittyy intohimon ulottuvuuteen ja ”[k]iintymys tuntuu puolestaan aina tasapainottavan rakkautta.”[58] Tietokoneen ja käyttäjän suhde onkin esiintynyt tautiepäilyjen ohella symmetrisempänä, hoivaajan ja hoivatun suhteena. Tällöin se kiinnittyy yksittäisten suhteiden lisäksi vielä voimakkaammin institutionaalisiin puitteisiin. Tasapainoinen työsuhde muistuttaa kestävää aviosuhdetta. Francesco Alberoni muistuttaakin, että rakastuminen ei ole pelkkä henkilökohtainen halu tai oikku vaan ”suunnitelmallinen instituutioita luova voima.”[59 ]

IBM Katsaus -lehdessä 1969 Tuulikki Alkio esitteli tietokonealan osaajia ja ammattilaisia. Hän kertoi rouva Rouva Kuoringasta ja Neiti Laaksosta, joiden suhde käyttämiinsä tietokoneisiin oli erityinen:

Pelko tietokoneen inhimillisistä erehdysmahdollisuuksista vei tietysti alkuvuosina yöunenkin, mutta pian koneen kanssa sentään tultiin sinuiksi. Ensimmäinen rakkaus ei koskaan ruostu ilmeisesti tietokoneaikakaudellakaan ja neiti Laakso muistelee lähes hellästi ensimmäistä tietokonetta, joka muisti 10 000 käskyä ja oli nykyisiä enemmän käyttäjänsä hallittavissa... "Rouva Kuoringalle saa soittaa koska vaan" lukee kansaneläkelaitoksen tietokonesalissa. Hänet itsensäkin saattaa löytää tietokoneen kyljestä minä vuorokauden aikana tahansa – suhde tietokoneeseen on 'lämmin' ja työ jännittävää.^[60]

Kirjoituksessa neiti Laakso muistelee tietokoneen käytön alkuvaiheita, Tuulikki Alkion mukaan "hellästi". Tässäkin kirjoittaja vertaa tietokonesuhdetta ruostumattomaan ensirakkauteen, mutta suhde ei ole ollut samalla tavalla alusta lähtien ongelmaton kuin ensirakkauteen viittaavilla miehillä. Hallinnan teema tulee kuitenkin jälleen esiin. Kone on ollut aluksi pelottava, vieras ja oikkuileva. Se on häirinnyt käyttäjänsä tasapainotilaa, joka on kuvauksen mukaan kuitenkin palautunut. Retrospektiivisesti tarkasteltuna rajallisen kapasiteetin omannut laite onkin osoittautunut yksikertaisemmaksi ja helpommaksi hallita verrattuna muisteluhetken uusiin laitteistoihin.

Rouva Kuorinka puolestaan viettää paljon aikaa tietokoneen lähellä, suhde on "lämmin" ja siinä on oma jännityksensä. Hän on niin kiinnittynyt työhönsä ja tietokoneeseen, että hänelle saa soittaa koska tahansa. Kyljessä oleminen viittaa suhteen intiimiyteen ja läheisyyteen. Molemmat tietokoneammattilaiset esitetään työhönsä sitoutuneina. Nimenomaan läheisyys, kosketus, kiintymys ja sitoutuminen ovat teemoja, jotka usein yhdistyvät rakkauden määrittelyihin. Edellisissä tapauksissa rakkaus ei ole ainakaan pelkästään romanttista vaan myös ystävällistä ja epäitsekästä.[61]

Alkion artikkeli on erityinen nimenomaan siinä mielessä, että siinä esitellään naispuolisia tietokoneammattilaisia. Aiemmissa suomalaisissa artikkeleissa nimeltä on mainittu lähinnä miespuolisia tietokoneammattilaisia. Miesten verrattuna naisten tietokonesuhde kuvataan tässä erityiseksi, tunteellisemmaksi ja omistautuneeksi.

Muutamat naistyöntekijöitä esittelevät 1960-luvun lopulla ilmestyneet jutut kertovat muutoksesta atk-alalla. Naisia oli ollut aiemminkin tietokone- ja tietojenkäsittelyalalla rutiininomaisissa tehtävissä erityisesti reikäkorttien lävistystyössä ja laitteistojen käyttötehtävissä, mutta heitä ei ollut juuri näkynyt tietokoneiden käyttöönoton esittelyyn keskittyneessä populaarijulkisuudessa. Yhtä vähän heitä oli ollut ammattilehtien tietokoneaiheisten juttujen kirjoittajina. 1960-luvun lopulla naisten rooli tietokonealalla alkoi olla näkyvämpi. Samalla lisääntyivät kuvaukset arkisemmasta tietokonetyöstä, koska tietokonejärjestelmien käyttö lisääntyi ja käytöllä alkoi jo alla pidempiä perinteitä.[62] Edelleen kuitenkin naisten rooli oli useimmiten toimia halun ja ihailun kohteena, sillä kuvauksissa painotettiin useimmiten heidän tarkkuuttaan, luotettavuuttaan ja sievää ulkonäköään.[63] Kärjistäen voisi jopa väittää, että kuvausten sievä naistyöläinen toimi (miesten) käyttöliittymänä tietokoneisiin, pehmentävänä välikappaleena tai binaarisena vastinparina ”epäinhimilliselle” konemaailmalle. Tässä nainen edustaa jonkinlaista pysyvyyttä tietoteknisen vallankumouksen hetkellä, kuten 1960-luvun alun uutisfilmin selostajakin toteaa: ”Tilastotoimistossakin on uusi aika koittanut, ja hyllylle jääneitä helmitauluja esitellään vain uteliaille sanomalehtimiehille ja uutiskuvaajille. Nykyisin työ tapahtuu hyvin teknillisesti, mutta silti naiset ovat säilyttäneet henkilökunnassa viehättävän ylivoiman.”[64] Naisellinen nainen toimii instituution pysyvyyden ja vakauden, elämän jatkumisen symbolina vallankumouksen hetkellä.

Varhainen tietokonenaiskuvasto ennakoi myöhempien vuosikymmenten tietokonemainontaa, jossa yhtenä tavallisena kansainvälisesti levinneenä teemana oli naisen ja koneen tai naissihteerin ja miesjohtajan rakkaussuhteen kuvaaminen.^[65] Esimerkiksi jo 1960-luvun suomalaiset tietokonemainokset viittasivat ihastumiseen ja työniloon, joka syntyi uuden tekniikan ja naistyöntekijän kohdatessa.

Jos liiallinen ihastuminen tietokoneisiin on useissa populaariesityksissä tuomittu ja esitetty varoittavana esimerkkinä, pyyteettömän omistautumisen moraalinen opetus on erilainen. Oikeastaan tällaisissa kuvauksissa kutoutuvat yhteen useammat tarkoitukset. Naistyöntekijöiden esittelyn yhtenä motiivina lienee ollut alan muutoksen kuvaaminen ja esimerkkien antaminen työuran valintaa harkitseville. Samassa hengessä esimerkiksi Valitut Palat kuvasi 1961 ohjelmointiammatin sopivuutta molemmille sukupuolille.[66]

Toisaalta sievä ja työlleen omistautunut nainen on tarjoiltu tietokoneympäristön kliinisyyteen sopivana kevyenä positiivisena ärsykkeenä miehiselle havainnoitsijoille. Halun kohteena tällainen nainen oli edellisessä luvussa esiteltyjä keinotekoisia konekumppaneita turvallisempi. Esimerkit ehdottavat romanssin mahdollisuudesta – ei koneen – vaan luotettavan naiskollegan tai alaisen kanssa. Kolmanneksi esimerkit nostavat esiin ideaalin siitä, millä tavoin työhön pitää suhtautua: tarkasti, kurinalaisesti, pyyteettömästi ja väsymättömästi. Näyttää siis siltä, että vihjaus heteronormatiivisen pariutumisen ihanteisiin yhdistyi edellä käsitellyissä kuvauksissa hyvän työtavan ideaaliin. Tavoitteena oli institutionaalisen tasapainon ja vakauden korostus. Alussa mainittu IBM Katsauksen juttu onkin tulkittavissa työhön sitouttamisen strategiana. Tyypillisesti sitouttamiseen liittyy perhemetaforien käyttö, mikä tässä näyttäytyy lähinnä vihjauksena.[67]

Kuten aiemmissakin esimerkkitapauksissa, sukupuolen ja kertomistavan välille ei voi asettaa yksiselitteistä sukupuolitettua eroa. Ensi-rakkauden ja omistautumisen teemoja löytyy myös miespuolisia tietokonetyöläisiä kuvaavista kirjoituksista:

"IBM:n palveluksessa työskentelevä Robert Berner on 41-vuotias vanhemman polven ohjelmoitsija, joka on erikoistunut matematiikkaan. Hän toimi aikaisemmin elokuvalavastajana, mutta pysyäkseen kiinni leivänsyrjässä erään elokuva-alan lakon aikana hän otti ohjelmoitsijaharjoittelijan paikan Rand-yhtiön palveluksessa. "Se oli rakkautta ensi silmäyksellä", sanoo Berner. Nykyisin Berner toimii ohjelmointiryhmän päällikkönä ja kehittelee kieltä, jota koneet voivat "puhua toisilleen" ja jonka avulla voidaan vaihtaa tietoja radion, mikroaaltojen ja puhelimen välityksellä. "Se on tärkeää ja innostavaa työtä, enkä enää koskaan halua tehdä mitään muuta", sanoo Berner."[68]

Verrattuna naispuolisiin esimerkkeihin edellisessäkin katkelmassa korostuvat kertojan esimiesasema, työn tärkeys sekä pyrkimys uralla eteenpäin sekä tavoite kehittää uusia sovelluksia. Kohtaamista tietokoneen kanssa kirjoittaja muistelee "rakkautena ensi silmäyksellä", mutta artikkeli itsessään ei korosta aikaisempaa; se ei keskity muisteluun. Samantapaisia teemoja on sellaisissakin esityksissä, jotka nimenomaan keskittyvät oman "tietotekniikkahistorian" esittelyyn ja pohdintaan.

Nuoruuden kaihottu ihastus

Teemu (s. 1974) kuvaa varhaista onnistumistaan tietotekniikan saralla muistelukirjoituksessaan vuosituhannen vaihteessa:

Lienenkö koskaan ollut niin ylpeä saavutuksestani kuin silloin, kun pitkällisen yrittämisen jälkeen Sprite totteli joystick-ohjausta. Saattaisinpa nyt nostalgisten muisteloideni vallassa verrata sitä vaikkapa ensisuudelmaan, mutta lienee parempi olla sekoittamatta tuonkaltaisia asioita keskenään.[69]

Teemun muistelua ja muita vastaavia kirjoituksia tutkineen Johanna Uotisen mukaan nuorten miesten tietokoneisiin liittyvä muistelukerronta pitää sisällään kolmen tasoisia aineksia: mielipiteitä, teknisen tiedon ja taidon kuvauksia sekä tunteiden ilmauksia. Mielipiteet tarkoittavat kannanottoja yleiseen tietoyhteiskuntakehitykseen tai sitten tiettyjen toimintatapojen ja laitteiden paremmuuteen. Teknisen tiedon ja taidon kuvaukset viittaavat muistelijan omiin käyttökokemuksiin sekä tietojen ja taitojen karttumiseen. Näiden lisäksi kertomuksissa on suoria omakohtaisten positiivisten ja negatiivisten tunnetilojen kuvauksia. Uotinen toteaa, että tunteiden kuvaukset "sisältävät eniten muistelmallista ainesta. Tunteet kumpuavat poikavuosista [yleensä 1980-luku Uotisen aineistossa], ja mitä lähemmäksi nykyhetkeä teksteissä tullaan, sitä vähemmän niissä kuvataan tunteita." Tunteet liittyvät muun muassa onneen kauan kaivatun koneen saamisesta tai onnistumisen riemuun teknisen asennuksen tai ohjelmoinnin yhteydessä. Tarinoissa kuvataan myös pettymyksiä tai kateutta, mutta nimenomaan nostalginen suhtautuminen oman tietokoneharrastuksen alkuvaiheisiin on tarinoissa keskeinen elementti. Teemu haltioituu omasta muisteluprosessistaan, joutuu muistelun "valtaan", mutta pyrkii tekemään rajaa ihmisten välisen jännityksen (ensi suudelman) ja ihmis-kone-suhteen välille (ohjelmoinnissa onnistuminen). Täten hän korostaa omaa normaaliuttaan, kykyään erottaa ihmissuhteet ja konesuhteet toisistaan.

Pirjo Korkiakakangas määrittelee nostalgian tarkoittavan "muistojen sävyttymistä surumielisellä kaipauksella tai eriasteisilla mielihyvän ja menneisyyden nautiskelun tunteilla."[70] Luvun alun lainauksessa Teemulle muistelu ja muistojen kirjaaminen muistelukirjoitukseksi aiheuttaa selvästi mielihyvää: hän nautiskelee tietoteknisen menneisyytensä yksityiskohdilla, vaikkei katkelmasta voi päätellä, aiheuttaako muistelu surumielistä kaipausta menneeseen. Oheisessa pätkässä Teemu ei idealisoi mennyttä vertaamalla sitä nykyiseen eikä ajattele asioiden olleen aiemmin paremmin (ns. yksinkertainen nostalgia). Hän on siirtynyt kohti reflektoivaa muistelua, jossa muistelija pyrkii myös kyseenalaistamaan omia positiivisesti latautuneita muistojaan.[71] Niin ikään Teemun kertomus on nähtävissä tietotekniikkaan sosialisoitumisen kuvauksena sekä esityksenä tunnesuhteen institutionalisoitumisesta ja arkipäiväistymisestä.

Susanna Sallisen mukaan nykyhetkessä elävä ihminen "tarkistaa aika ajoin muistelunsa kautta, miten hän on kehittynyt nykyhetken suuntaan. Muistelun kautta hän pystyy eheyttämään elämäntarinansa hajanaiset kohdat johdonmukaisesti eteneväksi kokonaisuudeksi."[72] Näin tapahtuu tietokonemuisteluissakin. Tietokonekokemuksia käsittelevistä muistelukirjoituksista osa on selkeästi "koneromansseja", jossa kiinnitytään nimenomaan ensikokemuksiin koneiden käytöstä, tiettyihin käännekohtiin, onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Näyttää kuitenkin siltä, että varsinkin miesten kirjoituksissa, kuten myös miehiä käsittelevissä lehtijutuissa, romanssin teemasta siirrytään varsin nopeasti teknisten yksityiskohtien, kehityksen ja oman asiantuntijuuden pohdintaan. Keskeistä on muutos, joka tapahtuu kertojalle tai toiminnan kohteelle.[73]

Koska tietotekniikka ei ole 1980-luvulla alkunsa saanut ilmiö, on olennaista pohtia, mitä erityistä on 1950-1960-luvuilla tietokonetyön tai 1980-luvulla tietokoneharrastuksensa aloittaneiden miesten tunteenomaisessa muistelussa. Miksi ja miten eri käyttäjäsukupolvet muistelevat toimintaansa? Vanhemman sukupolven osalta, kuten luvun alussa mainitun Aarno Soisalon tapauksessa, muistelua kanavoivat ja rohkaisevat tietokonealan ja koneiden hankkimisen puolen vuosisadat pyöreät syntymäpäivät sekä se tiedetty tai käsitetty kehitys nykypäivään, jossa tietotekniikan asema on keskeinen koko kulttuurikentän ja yhteiskunnan näkökulmasta.[74] 1980-luvun bittinikkareiden muistelu puolestaan kytkeytyy nykyiseen retrobuumiin, mikrotietokoneiden ja elektronisten pelien rock-musiikin tyyppiseen "keski-ikäistymiseen". Uudet tuotteet eivät herätä 1980-luvulla varttuneiden käyttäjien mielissä enää samanlaista intoa ja kiihkoa kuin ylipäätään ensimmäisten sovellutusten saaminen käyttöön, mutta ovat kuitenkin jatkuva osana myöhempääkin teknologian käyttöä ja kulutusta. Uuden teknologian tuottajat hyödyntävät nostalgiasuhdetta, kapitalisoivat ensirakkauden kokemuksia, markkinoimalla vanhoja teemoja ja esteettisiä muotoja kierrättäviä historiakulttuurisia uustuotteita. Sama ilmiö näyttäytyy tietotekniikkaan liittyvän laite- ja ohjelmistokeräilyharrastuksen kasvuna.[75]

Voidaan kysyä, herättääkö 2000-luvun alun tietotekniikka samanlaisia nostalgisia väristyksiä parinkymmenen vuoden kuluttua uuden käyttäjäsukupolven muistelukerronnassa. Tapahtuuko silloin jälleen paluuta tekniseen ensi rakkauteen? Vastaus on luultavasti kyllä ja ei. Tietokone on uusien käyttäjäpolvien lapsuudessa ollut jo ainakin osin vakiintunut kulutuselektroninen teknologiatuote. Kaikkein vahvimmat tunteet saattavat linkittyä joihin toisiin teknologisiin innovaatioihin. Toisaalta tietotekniikka ja teknologia ylipäätään muodostavat hyvin kompleksisen toimintojen verkoston, jossa tiettyyn ensikokemukseen linkittyminen on monesti jälkikäteen synnytetty rakennelma, konstruktio, jota tuotetaan todeksi muun muassa vakiintuneiden lineaaristen historiakäsitysten ja jonkun tietyn laitteen vallankumousta uutuutta korostavien kyselytutkimusten ja kirjoituskilpailujen avulla. Voimme jälleen palauttaa mieleen Alberonin tekemän rinnastuksen vallankumouksellisen joukkoliikkeen ja rakastumisen välille.

Jos miesten muistelukirjoituksessa ensikokemus tietokoneista esiintyy pääsääntöisesti haluttuna, toivottuna ja odotettuna, johdonmukaisena osana omaa henkilöhistoriaa, useiden naisten kirjoituksissa tilanne on toinen.[76] Tietokoneeseen on suhtauduttu aluksi epäluuloisesti. Konerakkaus on syntynyt vasta pitemmän ajan kuluttua. Se ei ole ollut rakkautta ensi silmäyksellä, vaan lämmin konesuhde on kehkeytynyt pikku hiljaa, mielen muuttuessa positiivisten käyttökokemusten lisääntyessä. Konesuhde on enemmänkin äkäpussin kesyttämistä. Eri asia on, onko tämä äkäpussi tietokone vai sen käyttäjä. Kysymys on myös siitä, miten oppimisen kautta tietotekniikan kohteesta tulee aktiivinen toimija.[77]

Kesytetty?

Vuonna 1995 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Toimihenkilöjärjestöjen Sivistysliitto järjestivät kirjoituskilpailun nimeltä "Tietokone – isäntä vai renki." Kilpailun aineisto on talletettu SKS:n Kansanrunousarkistoon tutkimusta varten. Kilpailun laajasta kysymyspatterista löytyivät suoraan tiedustelut "Miten suhtauduit uuteen työkaluusi? Rakastuitko oikopäätä vai herättikö se pelkoja? Onko suhtautumisesi ajan myötä muuttunut? Mitä koneelta toivoit? Onko se helpottanut työtäsi, koetko keksimisen ja oivaltamisen iloa? Vai onko se kenties vaikeuttanut työtäsi, tehnyt siitä turhauttavan, fyysisesti ja henkisesti puuduttavan?" Kirjoituskilpailuun lähetettyjen tarinoiden, joista suuri osa on naisten kirjoittamia, toistuva teema on epäilyn vaihtuminen innoksi ja ihastumiseksi tietokoneiden käyttötyössä. Kirjoittajat antoivat teksteilleen rakastumiseen viittaavia otsikoita, kuten "Rakkaudesta Maciin", "Rakkaani – PC", tai "Tietokone, rakastettuni". Kirjoittajakunnasta löytyivät nimimerkit "Love and affection" sekä "Computer mon amour". Kirjoittajat ovat selkeästi tarttuneet kilpailun rakkautta koskevaan kysymykseen, kokeneet sen mielekkääksi oman konesuhteensa kuvaamisessa.

Perinteentutkija Sari Tuuva on kirjoittanut tietotekniikan arkipäiväistymiskertomuksista "tilattuina tarinoina". Haastatteluissa, melkein yhtä hyvin kyselyissäkin, syntyy yhteinen ymmärrys ja tulkinta tiettyjen aihepiirien ja kertomistapojen mielekkyydestä.[78]”Isännän ja renginkin” tapauksessa näyttää siltä, että kilpailun järjestäjät saivat mitä tilasivat: tarinoita rakastumisista, toiveista, pettymyksistäkin, ja ennen kaikkea, tarinoita teknologisesta kasvu- tai oppimisprosessista, jossa konetta on opittu rakastamaan – tai ainakin sietämään. Kone on kesytetty, saatu kontrolliin.

Kyselyaineistoa tutkinut Jyrki Pöysä huomioi, että "[h]allinan metaforaa hyödyntävä sananparsi [isäntä vai renki] soveltui hyvin vastaajien kokemuksia strukturoivaksi kaavaksi: tietokone koettiin sekä hallitsemattomana että hallittavana asiana.[--] Tunnustukselliseen, henkilökohtaiseen kirjoittamiseen ohjasi myös kirjoittajien sinuttelu vastausohjeessa."[79]Joitakin kirjoituksia leimaa myös niin kutsuttu parisuhdeduaali, leikillinen tapa kuvata koneen käyttöä sosiaalisena suhteena, jossa on kaksi osapuolta. Muodoiltaan tosin tarinat olivat hyvin vaihtelevia ja sisällöltään yksilöllisiä ja henkilökohtaisia.[80] Osa tarinoista kuitenkin selvästi vaikuttaa ihmisen ja koneen parisuhteen kuvauksilta, joissa ihastuksen ja rakkauden lisäksi kuvataan osapuolten ”valtataistelua” sekä valtapeliä. Kyse ei ole ainoastaan heittäytymisestä suhteeseen, lumoutumisesta vaan myös kontrollista.[81] Kertojana ja kuvaajana tässä on vain kuvatun suhteen toinen osapuoli, ihminen.

Uuden teknologian kulttuurista käyttöönottoa ei voi pelkistää lineaariseksi prosessiksi, jossa subliimia "maskuliinista" shokkia seuraa teknologian "feminiininen" kesyttäminen, tuominen kodin tiloihin, estetisoiminen, helppokäyttöistäminen ja nimeäminen ja jota taas seuraa seuraavan uutuusteknologian aiheuttama shokki.[82] Yhtä vähän käyttöönotto puristuu kaikissa tapauksissa rakkaussuhteeksi, jossa myrskyisän tunnekuohun, vallankumouksellisen ensirakkauden jälkeen vuorossa on suhteen tasaantuminen tai institutionalisoituminen. Mika Pantzar kirjoittaa teknologian kesyttämisestä monivaiheisena ja -vivahteisena prosessina, jossa ihmisen työstämät luonnon resurssit "muuttuvat osaksi arkemme materiaalista ja henkistä kulttuuria. Samoin kuin aikoinaan kotieläimet tai viljalajikkeet runsaat 10 000 vuotta sitten, niin myös moderneille markkinoille tuotetut esineet jäsentyvät vasta kesyttämisen myötä osaksi inhimillistä toimintaa.” Pantzar toteaa teknologian kesyttämisen liittyvän viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneeseen mittavaan kuluttajaksi kasvamisen ja oppimisen prosessiin. Sen aikana olemme oppineet käyttämään koneita – ja koneet ovat oppineet käyttämään meitä.[83]

Englanninkielisessä tutkimuksessa puhuttaessa teknologian kesyttämisestä käytetään teknologisen domestikaation käsitettä, jonka voisi kääntää esimerkiksi kotoistamiseksi tai kotouttamiseksi. Tutkimukset viittaavat yleensä nimenomaan teknologian käyttöönottoprosesseihin kotitalouksissa, vaikka englannin domestication-termi osoittaa myös eläinten ja viljelykasvien "kesyttämiseen" yhteisöjen ja yhteiskuntajärjestelmien tarpeisiin. Kesyttämis-termi asettaa kuitenkin ihmisen ja teknologian vastapooleiksi, joista teknologia samaistuu arvaamattomaan sirkuseläimeen tai luontoon, jolle on tyypillistä lähtökohtainen villeys, uhkaavuus ja arvaamaton käytös. Ääritapauksissa teknologia demonisoidaan paholaiseksi, jolle kenties annetaan ensin pikkusormi, sitten koko käsi ja lopulta koko ruumis ja sielu.[84] Positiivisissa kuvauksissa teknologia kuitenkin samalla kesyyntyy, muuttuu turvallisemmaksi, tulee osaksi arjen rutiineja ja onnistumisia. Toisissa kuvauksissa se saattaa villiintyä uudelleen, tai pysytellä koko ajan villinä ja kesyttömänä.

Tämän luvun kontekstissa teknologista kesyttämistä voi tarkastella yhtäältä yhteiskunnallisena projektina, jolla konerakkaudella ja rakkauskertomuksilla on selkeät paikkansa ja tilannekohtaiset muotonsa moraalisen teknologiakasvatuksen sekä opetuksen välineinä. Kyse on ihmisen (tai ihmisten) ja teknologian molemminpuolisesta kesyttämisestä, yhteisöllisestä prosessista, jossa ihmisiä ei opeteta ainoastaan käyttämään koneita vaan käyttäytymään oikein niiden kanssa ja niiden seurassa. Oikea käytös viittaa muun muassa tietokonekursseilla opetettavaan normitettuun tapaan ja kykyyn käyttää konetta sekä suojata sitä ulkoisilta vaaroilta. Se tarkoittaa oikeiden sovellutusten käyttöä ja oikeiden näppäinten painalluksia. (Ehkä myös koneet oppivat käyttäytymään meidän kanssamme.) Kun koneiden kanssa käyttäydytään, mukaan tulevat tunteet – ja niiden hillitseminen. Käyttäytyminen koneen kanssa viittaa myös säännöstöihin, joiden puitteissa koneen kanssa seurustellaan etiketinmukaisesti, sallitulla tavalla.

Kesyttäminen ei tarkoita ainoastaan ihmisten välistä tai ihmisten ja koneiden välistä sosiaalisuutta. Kesyttäminen on tapahtunut henkilökohtaisena identiteetin rakentamisena, minäprojektina, jonka puitteissa ihminen käy keskustelua ja neuvottelua oman käyttösuhteensa ja yleisen "tietotekniikkapuheen", vallitsevan teknologisen diskurssin kanssa. Henkilökohtaisen konesuhteen rakentamiseen kuuluvat muun muassa muistelu ja aiempien kokemusten palauttaminen mieleen, uudelleen tulkinta, eläytyminen tai jopa haltioituminen. Kesyttäessään teknologiaa ihminen tekee sarjan kokeita, jotka eivät välttämättä johda tiettyyn lopputulokseen tai etene tietyssä järjestyksessä. Käyttämisen (tai sen jatkamisen) sijasta voi tuloksena olla käyttämisestä kieltäytyminen, rakastumisen sijaan viha tai torjunta – tai tavallisesti jonkinlainen näitä ääripäitä pakeneva suhde.[85] Tarpeen onkin tarkastella teknologiaa muutenkin kuin kaksinapaisten dikotomioiden kautta.

Rakastuminen niin "rakkautena ensi silmäyksellä" sekä pitempänä kiintymisprosessina tarkoittaa tapoja, joilla omaa tietotekniikkahistoriaa tuotetaan, muistojen keskinäistä suhdetta arvioidaan ja järkeistetään. Hidas kiintyminen on kenties merkki joko muutosvastarinnasta, joka asetetaan kyseenalaiseksi. Yhtä hyvin viittaus hitaaseen kiintyminen kertoo kriittisemmästä ja arvioivammasta suhteesta teknologiaa kohtaan – hetken hurmalle ei anneta ylivaltaa. Hitaammin tietotekniikan käyttöön oppiva kertoja ankkuroi oman käyttöhistoriansa arvioivaan ja maltilliseen teknologiasuhteeseen. Ensi silmäyksellä rakastuneet pyrkivät hekin kuvauksissaan usein kriittisemmin arvioimaan teknologiaa, kenties toisesta, laskennallisuutta korostavasta näkökulmasta, jossa nimenomaan laitteiden suorituskyky on keskeinen kilpailutekijä. Heille kuitenkin lähtökohtana ajatus teknologian hankkimisesta, omistamisesta ja käytöstä on luonnollisempi, osa nautintoa, mielihyvää, elämyksellisyyttä ja itsensä kehittämistä.

Kun rakastamme tietokonetta, otamme monella tasolla kantaa teknologian roolin oman elämämme ja sosiaalisen toimintaympäristömme sisällä. Rakastaminen paikantaa koneen sosiaalisen todellisuuden osaksi. Rakastaminen vaatii usein myös selitystä, jonkin tyyppistä retrospektiivistä rakkaustarinaa tai varoittavaa kertomusta liiallisen halun vaaroista.[86] Rakastaminen edellyttää tarinaa, jossa koneen kohtaaminen ja kokeminen saa samalla sekä yleisen että erityisen leimansa.

Rakkaustarina tai koneromanssi ei kerro pelkästään ihmisen ja koneen suhteesta. Rakkauden kautta voidaan kertoa jostain muusta tavasta olla ja toimia osana teknokulttuurista ympäristöä. Konesuhteen kautta käsitellään itse asiassa suhdetta toisiin ihmisiin, työhön, instituutioihin, menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Lopuksi voi vielä kysyä, mikä on tietokoneen rooli toimijana näissä rakkauskertomuksissa. Onko sillä mitään aktiivista tai itsenäistä roolia? Onko se toimija, jota käytetään inhimillisten halujen välikappaleena? Onko kone käyttäjälleen Leevi And The Leavingisia soveltaen ”illasta iltaan pelkkä rakkauden työkalu”, joka käsittelee käyttäjäänsä ”kuin jäistä lihapalaa”? Millaisen jäljen tämä rakkauden työkalu jättää ihmisiin?

Kuvatekstit

Kuva 1. Atorox-koneihminen kiinnosti ja pelotti naisia eri taivaankappaleilla 1940-luvun jälkipuoliskon Aarne Haapakosken (Outsider) kirjoittamissa seikkailukertomuksissa. Kuvat © Kansankirja.

Kuva 2. Uutisfilmi kertoo tietojenkäsittelyn muutoksesta ja naisten viehättävyydestä 1960-luvun alussa Tilastotoimistossa.

Kuva 3. Tietokonerakkautta sarjakuvien ja Roy Liechtenstein pop-taiteen hengessä Karla Jenninginsin The Devouring Fungus: Tales of the Computer Age -kirjan kannessa. Kannen kuva Lou Brooks Productions.

Lähteet

2001: avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey). Ohjaus Stanley Kubrick. Kuvaus John Alcott, Geoffrey Unsworth. Käsikirjoitus Arthur C. Clarke, Stanley Kubrick. Pääosissa Keir Dullea, Gary Lockwood, William Sylvester, Douglas Rain etc. Tuottaja Stanley Kubrick 1968.

Kielletty planeetta (Forbidden Planet). Ohjaus Fred M. Wilcox. Kuvaus George J. Folsey. Käsikirjoitus Irving Block, Alan J. Adler, Cyril Hume. Pääosissa Walter Pidgeon, Anne Francis, Leslie Nielsen. Tuottaja Nicholas Nayfack 1956.

Lemmy Caution — piru mieheksi (Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution) Ohjaus Jean-Luc Godard. Kuvaus Raoul Coutard. Käsikirjoitus Jean-Luc Godard.Pääosissa Eddie Constantine, Anna Karina, Akim Tamiroff, Howard Vernon. Tuottaja André Michelin 1965.

Metropolis. Ohjaus Fritz Lang. Kuvaus Karl Freund, Günther Rittau Käsikirjoitus Fritz Lang, Thea von Harbou. Pääosissa Alfred, Gustav Fröhlich, Brigitte Helm, Rudolf Klein-Rogge. Tuottaja Erich Pommer 1927.

Täydellinen sihteeri (Desk Set). Ohjaus Walter Lang. Kuvaus Leon Shamroy. Käsikirjoitus Henry Ephron, Phoebe Ephron, William Marchant. Pääosissa Spencer Tracy, Katherine Hepburn, Gig Young. Tuottaja Henry Ephron 1957.

Alberoni, Francesco: Rakastuminen. Suom. Ulla Ranta ja Liisa Ryömä. Neljäs painos. Otava, Helsinki 1993.

Anttalainen, Marja-Liisa: Naisten työt – Miesten työt. Sukupuolen merkitys ammatillisessa koulutuksessa sekä eri alojen ja ammattien sukupuolirakenteen kehitys ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 1980: 1. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki 1980.

Aspray, William & Beaver, Donald B.: “Marketing the Monster: Advertising Computer Technology.” Annals of the History of Computing 8(1986): 2, 127–143.

Barthes, Roland: Rakastuneen kielellä. Suom. Tarja Roinila. Nemo, Helsinki 2000.

Bourne, Charles P. and Bellardo Hahn, Trudi: A history of online information services, 1963-1976. MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England 2003.

Csikszentmihályi, Christopher: ”Lara Croft automata-galleriassa: Fiktion ja rationaalisten ihmismallinnosten leikkauskohtia.” Lähikuva 1/1999, 57–68.

Cortada, James W.: The Computer in the United States. From Laboratory to Market, 1930 to 1960. M. E. Sharpe, Armonk, New York 1993.

Cortada, James W.: “Using Textual Demographics to Understand Computer Use: 1950–1990.” IEEE Annals of the History of Computing 23(2001): 1, 34–56.

Eerikäinen, Hannu: ”Elimet vailla ruumista. Kyberseksi, koneen halu ja proteesirakkaus.” Teoksessa Digirakkaus. Toim. Ulla Paunonen ja Jaakko Suominen. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 2. Turun yliopisto, Pori 2004.

Heinonen, Visa & Konttinen, Hannu: Nyt uutta Suomessa! Suomalaisen mainonnan historia. Mainostajien liitto, Helsinki 2001.

Hietala, Veijo: ”Tunne ja elämys audiovisuaalisessa kulttuurissa.” Teoksessa Tunteiden sosiologiaa I: Elämyksiä ja läheisyyttä. Toim. Sari Näre. Tietolipas 156. SKS, Helsinki 1999.

Ilmonen, Kaj: ”Työelämä ja tunteet.” Teoksessa Tunteiden sosiologiaa II: Historiaa ja säätelyä. Toim. Sari Näre. Tietolipas 157. SKS, Helsinki 1999.

Joutsivuo, Timo: ATKins. Tietojenkäsittelyn opetuksen eturintamassa. ATK-instituutin historia. ATK-Instituutti, Helsinki 2003.

Kangas, Sonja: ”Tamagotchi-tytöt ja pikselipojat. Affektiivisen kommunikaation nousu.” Teoksessa Digirakkaus. Toim. Ulla Paunonen ja Jaakko Suominen. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 2. Turun yliopisto, Pori 2004.

Knott Malone, Cheryl: "Imagining Information Retrieval in the Library: Desk Set in Historical Context." IEEE Annals of the History of Computing 24(2002): 3, 14-22.

Koivunen, Anu: ”Preface: Affective Turn?” In Affective Encounters. Rethinking Embodiment in Feminist Media Studies. Edit by Anu Koivunen ja Susanna Paasonen. Media Studies. Series A, n:o 49. University of Turku, Turku 2000. E-Book: [http://www.hum.utu.fi/mediatutkimus/affective/proceedings.pdf].

Kortti, Jukka: “Moderniutta, seksiä, huumoria ja oheistuotteita. ”Shellistä.” Suomen Shellin televisiomainonta 1960-luvulla.” Lähikuva 4/2001, 5–22.

Latour, Bruno: Aramis or the Love of Technology. Translated by Catherine Porter. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts and London, England 1996.

Lempiäinen, Pentti: Nimipäivättömien nimipäiväkirja. WSOY, Helsinki 1989.

Lähteenmäki, Maria "Ansioäidit arvossaan. Naimisissa olevat naiset ja palkkatyö 1940-luvun puolivälissä." Työ ja työttömyys. Väki voimakas 7. Toim. Raimo Parikka. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 1994.

Manninen, Ari T.: Näin tehtiin Suomesta tietoyhteiskunta. Talentum, Helsinki 2003.

Manninen, Juha: “Rakkaus sivistystapahtumana – romantiikan anti naisen ja miehen suhteen arvioimiselle. ” Teoksessa Rakkauden filosofia. Toim. Esa Saarinen – Lilli Alanen – Ilkka Niiniluoto. WSOY, Helsinki 1984.

Määttä, Kaarina: “Rakastumisprosessi ja rakkauskriisi.” Teoksessa Tunteiden sosiologiaa I: Elämyksiä ja läheisyyttä. Toim. Sari Näre. Tietolipas 156. SKS, Helsinki 1999.

Nieminen, Hannu: ”Julkisuuden kohtalo myöhäismodernissa. Globalisaatio vai pirstoutuminen?” Teoksessa Populaarin lumo – mediat ja arki. Toim. Anu Koivunen, Susanna Paasonen ja Mari Pajala. Mediatutkimus, sarja A, n:o 46. Turun yliopisto, Turku 2000.

Norman, Donald A.: Emotional Design. Why we love (or hate) everyday things. Basic Books, New York 2004.

Nye, David E.: American Technological Sublime. MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England 1994.

Paasonen, Susanna: Figures of fantasy. Women, cyberdiscourse and the popular Internet. Sarja B, Humaniora, osa 251. Turun yliopisto, Turku 2002.

Paasonen, Susanna: ”Sääntöja Marsille ja Venukselle. Nettiromanssin sukupuolitetut käsikirjoitukset.” Teoksessa Digirakkaus. Toim. Ulla Paunonen ja Jaakko Suominen. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 2. Turun yliopisto, Pori 2004.

Pantzar, Mika: Kuinka teknologia kesytetään. Kulutuksen tieteestä kulutuksen taiteeseen. Hanki ja jää, Helsinki 1996.

Parikka, Jussi: Koneoppi. Ihmisen, teknologian ja median kytkennät. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 1. Turun yliopisto, Pori 2004.

Pinch, Trevor J. And Bijker, Wiebe E.: “The Social Construction of Facts and Artifacts: Or How the Sociology of Science and the Sociology of Technology Might Benefit Each Other.” In The Social Construction of Technological Systems. New Directions in the Sociology and History of Technology. Edit. By Wiebe E. Bijker, Thomas P. Hughes and Trevor Pinch. MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England 1987.

Pöysä, Jyrki: ”Tietokone – isäntä vai renki? Analyysi retrospektiivisen muistelun rakenteista kilpakirjoitusaineistossa.” Teoksessa Tietotekniikkasuhteet. Kulttuurinen näkökulma. Toim. Sanna Talja ja Sari Tuuva. Tietolipas 196. SKS, Helsinki 2003.

Reeves, Byron & Nass, Clifford: The Media Equation. How People Treat Computers, Television, and New Media Like Real People and Places. CSLI Publications, New York 1996.

Sallinen, Susanna: ”Koti-ikävä ja nostalgia arjen kokemuksena.” Teoksessa Koti – kaiho, paikka, muutos. Toim. Päivi Granö – Jaakko Suominen – Outi Tuomi-Nikula. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 4. Turun yliopisto, Pori 2004.

Salmi, Hannu: ”Onko tuoksuilla ja äänillä menneisyys? Aistiympäristön historia tutkimuskohteena.” Teoksessa Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Tietolipas 175. SKS, Helsinki 2001.

Sihvonen, Jukka: ”Kaltaisuuden halu ja Tekoälyn rakkaus.” Teoksessa Digirakkaus. Toim. Ulla Paunonen ja Jaakko Suominen. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 2. Turun yliopisto, Pori 2004.

Sihvonen, Tanja: ”Hakkerius vs. rakkaus. Tietokoneharrastajan intohimot, ihmissuhteet ja identiteetit populaarielokuvan kuvaamina.” Teoksessa Digirakkaus. Toim. Ulla Paunonen ja Jaakko Suominen. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 2. Turun yliopisto, Pori 2004.

Simmel, Georg: Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Suom. Tiina Huuhtanen. Valikoinut ja esipuheen kirjoittanut Arto Noro. Gaudeamus, Helsinki 2005.

Sivula, Anna & Suominen, Jaakko: "Elektroninen pelaaminen historiakulttuurina." Lähikuva, 2-3/2004, 32-45.

Soikkeli, Markku: Lemmen leikkikehässä. Rakkausdiskurssin sovellutukset 1900-luvun suomalaisissa rakkausromaaneissa. SKS, Helsinki 1998.

Springer, Claudia: Electronic Eros. Bodies and Desire in the Postindustrial Age. Athlone Press, London 1996.

Strengell, Heidi: “Paholainen koneessa. Stephen Kingin teknokauhua.” Teoksessa Digirakkaus. Toim. Ulla Paunonen ja Jaakko Suominen. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 2. Turun yliopisto, Pori 2004.

Suominen, Jaakko: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 67. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2000.

Suominen, Jaakko: Koneen kokemus. Tietoteknistyvä kulttuuri modernisoituvassa Suomessa 1920-luvulta 1970-luvulle. Vastapaino, Tampere 2003.

Suominen, Jaakko: ”Sähköaivon särinä. Tietokone aistimellisena kokemuksena.” Teoksessa Mediaa kokemassa: koosteita ja ylityksiä - Experiencing the Media: Assemblages and Cross-overs. Toim. Tanja Sihvonen & Pasi Väliaho. Turun yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, Mediatutkimus, julkaisuja Sarja A, n:o 53. Turun yliopisto, Turku 2003.

Tuuva, Sari: ”Tilattuja tarinoita tietotekniikan arjesta.” Teoksessa Tietotekniikkasuhteet. Kulttuurinen näkökulma. Toim. Sanna Talja ja Sari Tuuva. Tietolipas 196. SKS, Helsinki 2003.

Uotinen, Johanna: ””Ei minusta tullut kokopäiväistä moponi virittäjää.” Nuoret miehet, maskuliinisuus ja tietotekniikka.” Mikä ero. Kaksikymmentä kirjoitusta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sukupuolesta. Toim. Risto Turunen ja Marianne Roivas. SKS, Helsinki 2003.

Uotinen, Johanna: Merkillinen kone. Informaatioteknologia, kokemus ja kertomus. Humanistisia julkaisuja 40. Joensuun yliopisto, Joensuu 2005.

Vehviläinen, Marja: ""Maailmoista ilman naisia" tietotekniikan sukupuolieroihin." Työelämän sukupuolistavat käytännöt (143-170). Toim. Merja Kinnunen ja Päivi Korvajärvi. Vastapaino, Tampere 1996.

Wosk, Julie: Women and the Machine. Representations from the Spinning Wheel to the Electronic Age. The Johns Hopkins University Press, Baltimore & London 2001.

Wyatt, Sally: “Non-Users Also Matter: The Construction of Users and Non-Users of the Internet.” In How Users Matter. The Co-Construction of Users and Technologies. Edit. By Nelly Oudshoorn and Trevor Pinch. MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England 2003.

[1] Donald Norman (2004, 4-6) viittaakin tunteiden merkitykseen teknologian ja ylipäätään esineiden käytössä. Hän erottaa tuotesuunnittelussa kolme osaa, käytettävyyden, käytännöllisyyden ja esteettisen suunnittelun. Käyttökokemukseen vaikuttavat itse käyttötilanteiden lisäksi myös se, millaista mielihyvää esineiden tai teknologisten laitteiden katselu aiheuttaa sekä myös se, miten ne sopivat käyttäjänsä omakuvaan ja millaisen tarinan niiden avulla voi kertoa.

[2] Törmäämme tavan takaa tietokonevallankumouksen, uuden teollisen vallankumouksen, mobiilivallankumouksen ja verkkovallankumouksen kaltaisiin iskusanoihin.

[1] Liitto aloittaa ajanlaskunsa Reikäkorttiyhdistyksen perustamisesta. Reikäkorttikoneet olivat erityisesti konttoriautomaatiossa käytettyjä tietokoneiden edeltäjiä.

[2] IT Viikko 23.10.2003 (Arno Soisalo: ENSI-rakkaus). Sama kirjoitus löytyy myös teoksesta Manninen 2003, 205-207.

[3] Lempiäinen 1989, 132-133. Ks. myös Suominen 2003, 73.

[4] Soisalo työskenteli tietotekniikka-alalla aina vuoteen 1994.

[5] Rakkautta käsittelevät teokset käsittelevätkin tavallisesti lähes yksinomaan ihmisten tai ihmisten ja jumalan/jumalien välistä rakkautta (ks. esim. Rakkauden Atlas; Rakkauden filosofia).

[6] Soikkeli 1998, 62, 258.

[7] Paasonen 2004, 23.

[8] Määttä 1999, 37. Ks. myös Alberoni 1993, 16.

[9] Barthes 2000, 74-75.

[10] Tietotekniikan populaarijulkisuudessa elektronista tietojenkäsittelykonetta kutsuttiin usein sähköaivoiksi tai elektroniaivoiksi varsinkin 1940- ja 1950-luvuilla.

[11] Ajoittain tietotekniikan historiaan viittaavat kirjoittajat sivuuttavatkin tietokoneiden käyttöä edeltävän teknisen vaiheen.

[12] Alberoni 1993, passim.

[13] Otsikko saattaakin olla jonkun toisen kuin Soisalon oma luomus.

[14] Oravanpyörävertaus liittyy yleiseen käsitykseen tieto(kone)yhteiskunnan kaikenkattavuudesta ja jatkuvasta muutoksesta tai kehityksen vaatimuksesta. ("'Eteenpäin-menon' vauhti ei ole hidastumassa, se yltyy yhä, mielikuvitukselliseksi", todettiin Apu-lehden tulevaisuusvisioita käsittelevässä jutussa 1968 (Apu 34/1968, 46-52). Valituista Paloista taas löytää 1960-luvulta seuraavankaltaisia lausumia: "Aikaisemman teollisen vallankumouksen kehitys kesti 150, ja ihmisillä oli silloin aikaa sopeutua sen vaatimuksiin. Mutta uusi automaation aika nielaisee meidät raketin nopeudella." (VP tammikuu 1963, 70) Virheettömyyttä korostava lausuma on taas kenties vastaus tyypillisiin käsityksiin tekniikan epäluotettavuudesta ja haavoittuvuudesta. Lausuma viittaa siihen, että ainakin aiempi tekniikka toimi luotettavasti. Viittaus laskuvirheisiin – tai siis virheettömyyteen – kertoo nimenomaan 1950-luvun lopun keskeisestä tietokonekäsityksestä: tietojenkäsittelykoneet ja matematiikkakoneet olivat useimmiten nimenomaan jättikokoisia superlaskimia, numeronmurskaimia käyttäjiensä näkökulmasta.

[15] Muista konerakkauden muodoista ks. esim. Digirakkaus (2004). Tietokoneet voivat ihastua toisiin koneisiinkin – ainakin Valittujen Palojen yhden populaariartikkelin mukaan: "Tietokoneet voivat rakastuakin. IBM:n Villian Dersch suunnitteli koneen, joka sekä kuulee että ymmärtää puhetta. Se vastaa selvästi lausuttuihin numeroihin säännöllisin nakutuksin. Mutta eräänä päivänä se ihastui filmikameraan, jonka jousta parhaillaan väännettiin vireeseen sen kuullen, ja silloin se alkoi nakuttaa vallan hysteerisesti. Pian se kuitenkin saavutti taas tasapainonsa, mutta käyttäytyi kohta aivan samalla tavalla kameraa viritettäessä." (VP kesäkuu 1963, 30-31))

[16] Päälähteinä ovat Valittujen Palojen, Avun ja Tekniikan Maailman yhteensä noin 500 tietokoneita ja tietojenkäsittelyä koskevaa mainintaa. Näiden lähteiden käytöstä ks. lisää Suominen 2000; 2003.

[17]Mediatutkija Anu Koivunen (2000) kirjoittaa affektiivisesta käänteestä, jolla hän viittaa mm. tunteiden kulttuuritieteelliseen ja feministiseen tutkimuspainotukseen viime vuosikymmenten trendinä. Affektiivin käsite on sinänsä monimuotoisempi, ja se voidaan kulttuurihistoriallisesti erottaa tunteen käsitteestä. (Affektiivisesta käänteestä ovat merkkinä niin ikään useat historiatieteen ja sosiologian tutkimukset (ks. esim. Tunteiden sosiologiaa I ja II.) Niin ikään tunteiden ja aistien historian vyyhdelmä on noussut esiin historiatieteellisessä tutkimuksessa yhtenä kiinnostavana tutkimusnäkökulmana.(Ks. esim. Salmi 2001))

[18] Reeves&Nass 1996, passim.

[19] Muun muassa Bruno Latour peräänkuuluttaa sellaista symmetristä tarkastelua, jossa ihmisten ohella myös koneet tunnustetaan aktiivisiksi toimijoiksi. Tätä argumenttia kehittäessään Latour on tehnyt useita ilmaisullisia kokeiluja, jotka haastavat pohtimaan tutkimuksen esittämistapoja. Hän on muun muassa julkaissut teoksen Aramis or the Love of Technology, jossa antaa puheenvuoron yksittäiselle teknologiselle hankkeelle tai artefaktille.

[20] Ja ihmisiä tai ihmisaivoja muistuttavilla koneilla on paljon tätäkin pidempi historiansa.

[21] Kangas 2004, passim. Samaan konetunteiden välttämättömyyteen viittaa myös tunnettu muotoilututkija Donald Norman kirjassaan Emotional Design. Why we love (or hate) everyday things (2004). Konetunteet, jotka Normanin mukaan eroavat ihmisten tai eläinten tunteista, ovat välttämättömiä koneiden työskennellessä yhä vaativimmissa oloissa. Yhtä lailla tunnereaktioiden, esimerkiksi nonverbaalisen reagoinnin avulla käyttäjä saa monipuolisempaa tietoa koneesta ja käyttötilanteesta. Norman käyttää tunteiden ja tietotekniikan osalta fiktiivisiä esimerkkejä 2001: Avaruusseikkailusta ja Star Trekistä Tähtien Sota -elokuvien robotteihin. Yhtä lailla voimme kuitenkin palauttaa mieleemme kierommat Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille -kirjojen tunnekoneet, muun muassa masentuneen robotti Marvinin avautumisesta nautintoa saavan avaruusaluksen sisäoven.

[22] Paasonen 2004. Ks. myös esim. Hietala 1999.

[23] Nieminen 2000, 195. Keskeistä on tietoteknisten ilmiöiden esitteleminen niin, että esitysten ymmärtäminen ei vaadi asiantuntijatietoja tai ammatillista suhdetta kohteeseen. Monesti teknologian populaarijulkisuus onkin luonteeltaan konservatiivista, vallitsevaa teknologista ajatus- ja toimintatapaa vahvistavaa ja heijastavaa, vaikka toisinaan pyrkiikin haastamaan yleiset edistystä ja murrosta painottavat teknologiakäsitykset

[24] Ks. Suominen 2000; Suominen 2003.

[25] Tietotekniikkaa koskevien artikkelien määrän kasvusta esim. Yhdysvalloissa ks. Cortada 1993; Cortada 2001.

[26] Suominen 2000, 160-168.

[27] Alberoni 1993, esim. 9-11.

[28] VP syyskuu 1956, 71 (J. D. Ratcliff: Ajattelevia hissejä. Astu uuteen nopeakulkuiseen automaattihissiin ja anna sähköaivojen kuljettaa sinut haluamaasi kerrokseen).

[29] Ilmonen 1999, 303-304.

[30] Suominen 2003, 69-76.

[31] Suominen 2000, passim.

[32] Suominen 2003, erit. 91-101. Nykyisin, kun tietotekniikan käyttö on luonteeltaan erilaista kuin muutama vuosikymmen sitten, myös pilapiirrosten kuvastot ovat muuttuneet. Laskennasta ja tietämisestä on siirrytty kommunikaation komiikkaan, joka liittyy esimerkiksi Internetin käytön ongelmiin tai käyttäjäasiantuntijuuden muotoihin.

[33] Apu 28/1957, 36-37.

[34] Ks. esim. uutiskatsaus ”Robotti-ihminen” vuodelta 1951, jossa konemies hauskuttaa ja pelottaa lapsilaumaa Linnanmäellä. New Yorkin 1939 maailmannäyttelyn Elektro-robotti pystyi kuvauksen mukaan näkemään, puhumaan, haistamaan, laulamaan ja laskemaan sormillaan (Nye 1994, 216).

[35] Apu 31/1955, 36. Elokuvassa Robby määrittelee itsensä kysyttäessä sukupuolettomaksi (tai oikeastaan sen mukaan sukupuolella ei ole robotin tapauksessa merkitystä), vaikka puhuukin monotonisella miehen äänellä.

[36] Suominen 2003b. Ks. esim. Alphaville-elokuva. Tieteiskuvittelu lainehti aina Apu-lehteä myöten. 1960 julkaistussa Osmo Lampisen peruskoulua ennakoivassa novellissa "Ongelmalapsi" parodioidaan tulevaisuuden koulujärjestelmää. Sen tavoitteena on kouluttaa kaikista keskinkertaisia, koska keskinkertaiset selviävät kuvauksen mukaan elämässä parhaiten. Päähenkilö, ongelmalapsi, saa huolestuneen opettajansa mukaan liian hyviä arvosanoja kokeissa. Syyksi lapsen käytökseen paljastuu liian virikkeellinen kotiympäristö, jossa rohkaistaan lasta kehittämään taitojaan. Lopulta opettajalle käy kuitenkin huonosti. Jutussa esitellään niin ikään suudelmakone, joka vahvistaa töistä kotiin tulevan aviomiehen liian laimeat pusut normitasoa vastaaviksi. Kone toimi tarvittaessa sordiinona liian kiihkeissä suuteloissa.(Apu 18/1960, 35-37)

[37] Kumpaakin konetta fiktiivistä ja oikeaa koskevista lausunnoista on löydettävissä runsaasti yhteisiä piirteitä (Suominen 2000, 73-77).

[38] On huomionarvoista, miten myöhemmät elokuvan tv-esitysten arvostelut kiinnittyvät teknologisen muutoksen vääjäämättömyyteen, siihen, miten elokuvan 1950-luvun automaattisen tietojenkäsittelyn maailma on tullut todeksi seuraavien vuosikymmenten aikana. Ks. esim. US 3.5.1968; HS 19.11.1983.

^[39]Malone 2002, 20-21.

[40] US 26.1.1958. Ks. myös Bourne & Hahn 2003, prologue.

[41] Sihvonen 2004, 124. Rakkaus ja siihen liittyvä romantiikka tuntuvat yhä hylkivän tietokoneiden käyttöä ja asiantuntijuuden kuvauksia. Hakkerien, omistautuneiden tietokonevirtuoosien, intohimoja viimeisten vuosikymmenten populaarielokuvassa tutkineen Tanja Sihvosen mukaan elokuvissa, etenkin elokuvien lopussa, saattaa olla romanttisen suhteen mahdollisuuteen viittaava sulkeuma, mutta yleensä kuitenkin elokuvat päättyvät jännityselokuvan tapaan "asetetun konfliktitilanteen purkamiseen ("maailman pelastuminen") ja toiseksi päähenkilön identiteetin selkiyttämiseen." Elokuvien sosiaaliset suhteet ovat usein tavalla tai toisella "jatkuvasti vaarassa hiipua, päättyä tai paljastua teeskentelyksi." (Sihvonen 2004, 124, 116)

[42] Hämeen-Anttila&Hämeen-Anttila 2005, 167.

[43] Ks. esim. Manninen 1984, 102-103.

[44] Csikszentmihályi 1999, 59.

[45] Paasonen 2002, 41-55. Jotkut tutkijat käsittelevät naispuolisen robotin teemaa naisen seksuaalisen sääntelyn perinteen kautta (ks. esim. Springer 1999).

[46] Ks. esim. Metropolis-elokuva (1926/1927).

[47] Paasonen 2002, 54.

^[48]Seura 20/1935, 20 (Lily Leino: Robottia haastattelemassa. "Alpha", koneihminen, joka keskustelee, kävelee ja ampuu. Onko koneihminen tulevaisuuden sotilas?).

[49] Unohtaa ei sovitaan teknologian erotisoimisen perinnettä, joka näkyy voimakkaasti mm. 1980-luvun kyberpunk-tieteisfiktiossa (ks. esim. Parikka 2004).

[50] Suomessa 1950-luvulla matematiikkakone tunnettiin niin ikään ESKO-nimellä.

[51] Apu 7/1965, 58-59.

[52] Ks. myös Sihvonen Jukka 2004.

[53] Csikszentmihályi 1999, passim.

[54] Ks. Paasonen 2004, erit. 23, 26.

[55] Manninen 1984, 113-114.

[56] Virpi ja Jaakko Häneen-Anttilan (2005, 21) mukaan Psykologi John Lee erottaa toisistaan romanttisen, ystävällisen, leikittelevän, epäitsekkään, käytännöllisen ja maanisen rakkauden. Ks. myös Määttä 1999, 38.

[57] Ks. esim. J. G. Ballardin romaani Crash ja sen elokuvasovitus. Ks. myös Strengell 2004; Eerikäinen 2004.

[58] Hämeen-Anttila & Hämeen-Anttila 2005, 23.

[59] Alberoni 1993, 16.

^[60]IBM Katsaus 2/1969, 45-47 (Tuulikki Alkio: Ohjelmoijan profiileja). Naisen ihastumisesta koneeseen ks. myös Apu 7/1965, 58-59 (Sirkka Selja: Robotti).

[61] Hämeen-Anttila & Hämeen-Anttila 2005, 21-23.

[62] Suominen 2003, 149-158.

[63] Naisen kuvaaminen koneen osana tai jopa orjana tai toisaalta teknologisen ympäristön viettelijänä olivat teemoja, jotka esiintyivät viimeistään 1800-luvun teollisuuskuvauksissa ja 1800-1900-lukujen vaihteen teknologiamainonnassa (Wosk 2001, erit. 17-37).

[64] Tilastolaitoksen tietokoneistumista kuvaava uutisfilmi.

^[65]Aspray & Beaver 1986, 138.

[66] VP elokuu 1961, 57.

[67] Työhön sitouttamisesta ja tunnesuhteista ks. Ilmonen 1999, 308-310.

[68] VP elokuu 1961, 57.

[69] Cit. Uotinen 2003, 241. Teemun kirjoitus on vuodelta 1999.

[70] Cit. Sallinen 2004, 87.

[71] Sallinen 2004, 88.

[72] Sallinen 2004, 92.

[73] Muutoksen keskeisyydestä Pöysä 2003, 160.

[74] Ks. esim. Manninen 2003; Joutsivuo 2003.

[75] Ks. lisää Sivula & Suominen 2004. Vanhemmat alan pioneerit harrastavat toki myös laitekeräilyä sekä tutkimustyötä, joka näkyy mm. tekniikan historian seurojen ja museohankkeiden kautta.

[76] Ks. myös Pöysä 2003, 176.

[77] Pöysä 2003, 169.

[78] Tuuva 2003, 95.

[79] Pöysä 2003, 149.

[80] Pöysä 2003, 149, 173-174.

[81] Sosiologi Georg Simmel (2005, 214-215) vertaa rakkaussuhdetta taloudelliseen omistussuhteeseen tai kaupantekoon, jossa vahvemmalla, kontrolloivana osapuolena on se, joka rakastaa vähemmän. ”Epänormaalissa” tapauksessa vahvempi osapuoli on eloton kone, joka ei osoita varsinaista vastarakkautta.

[82] Vrt. Nye 1995, 283. Nye viittaa subliimilla shokilla erityisesti suurten teknologisten monumenttien, kuten siltojen, patojen ja avaruusrakettien rakentamista ja juhlistamista. Hän viittaa teknologian feminisaatiolla puolestaan pienempien kotitaloussovellusten markkinointiin ja käyttöön tai toisaalta käytäntöön antaa suurillekin koneille ja liikennevälineille naisten nimiä.

[83] Pantzar 1996, 11. Mikael Hård ja Andrew Jamison (2005, 13-15) puolestaan kirjoittavat samankaltaisesta ilmiöstä kulttuurisena omaksumisena tai sovittamisena (appropriation), joka tapahtuu yhtä lailla yksittäisten faktojen ja artefaktien, järjestelmien sekä rakenteiden tasolla, sekä diskursiivisten käytäntöjen että toiminnan tasolla. Toisaalta on huomioitava myös teknologian strateginen ja taktinen vieraannuttaminen esimerkiksi mediataiteen keinoin.

[84] Ks. esim. Uotinen 2005, 45-46.

[85] Ks. Uotinen 2005. Ei-käyttämisestä ks. myös esim. Wyatt 2003; Pinch & Bijker 1987, 32.

[86] Koneromanssit hyödyntävät samankaltaisia rakkauden figuureita kuin esimerkiksi romaanit Ne hyödyntävät ja kierrättävät tunnettuja ilmauksia ja teemoja. (Rakkausfiguureista ks. Soikkeli 1998, 245)