[Etusivu] [Tutkimussivu]
Jaakko Suominen
Artikkelikäsikirjoitus lokakuu 9, 2003
Lopullinen versio on ilmestynyt joulukuussa 2003 teoksessa Mediaa kokemassa: koosteita ja ylityksiä - Experiencing the Media: Assemblages and Cross-overs. Toim. Tanja Sihvonen & Pasi Väliaho. Turun yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, Mediatutkimus, julkaisuja Sarja A, n:o 53. Turku 2003 (s. 109-126).
Työskentely digitaalisessa kulttuurissa on kaukana virtuaalivisionäärien vapautumisen evankeliumista. Työpäiväni digitaalisen kulttuurin oppiaineessa ei ala sonnustautumisella datapukuun ja -kypärään ja syöksymisellä kyberavaruuteen - valitettavasti? William Gibsonin "konsensuaalinen hallusinaatio" on hukassa, kun saavun tuulisena päivänä vetoiseen rakennuskolossiin ja kytken pintani teknologisiin järjestelmiin.
Aamuni töissä alkaa yleensä seuraavasti: sytytän valot työhuoneeseen. Tarkastan, onko tulostin päällä. Sitten istahdan ja käynnistän tietokoneen. Odotan hetken ja kirjaudun käyttöjärjestelmään. Avaan sähköpostiohjelman, Winamp-soitto-ohjelman, tekstinkäsittelyohjelman sekä mahdollisesti muita sovelluksia.
Sähköpostien selvittelyn jälkeen aloitan kirjoitustyön. Konemusiikki soi taustalla peittäen tietimen tuulettimen hiljaisen surinan. Kirjoitan tätäkin artikkelia harmaalla näppäimistöllä. Sen qwerty-kirjainjärjestys on tuttu jo mekaanisista kirjoituskoneista. Näppäimistö nököttää työpöydällä, jonka takana tuolissa kiemurtelen - luomisen tuskassa kenties. Tirkistelen välkkyvään kuvaputkinäyttöön, joka teknisesti ei juuri eroa televisiokuvaruudusta. Pelkään, mitä vuositolkulla jatkuva tuijotus aiheuttaa näkökyvylleni. Niskaakin kolottaa. Tallennan tekstin lattialla lepäävään suorakaiteenmuotoiseen tietokonelaatikkoon. Koneboksin ulkoasu ei ole paljonkaan muuttunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. "Hiiren" avulla näprään koneen käyttöliittymää ja ohjelmistoja, jotka hakevat toimintalogiikkansa materiaalisen konttoriympäristön elementeistä, työpöydistä, dokumenteista, kansioista ja roskakoreista.
Digitaalisessa todellisuudessa materialla on edelleen merkitystä. Ruumiillisuus tai -aistimukset eivät ole korvautuneet konekoodin estetiikalla ja aineettomalla todellisuuskokemuksella. Tai entä vapautuminen tai demokratisoituminen? Sitä ei välttämättä tapahdu uuden informaatioteknologian myötä. Tietoteknisestä kosketuksesta ei seuraa henkinen tai aineeton - pitkään kaihottua hengen voittoa lihasta. Päinvastoin, kyber-vapautumisen retoriikkaa voi lukea myös kahlitsemisena, joka vapauttamisen sijasta uusintaa hyvin konkreettisia sukupuolijaon, ruumiin ja rodun stereotyyppisiä määrityksiä. (1)
Käytännössä digiarjessakin aineeton ja aineellinen kuten myös ihminen ja kone sekoittuvat. Jukka Sihvonen kirjoittaa "konelihasta", orgaanisen ja epäorgaanisen symbioosista, jossa ihminen kytkeytyy mediateknologian ulottuvuuksiin. Koneliha on muovautunut historiallisesti, ja median ja teknologian historia nivoutuvat muun muassa katseen, kuvallisuuden ja ruumiillisuuden historiaan. (2)
Ruumis, katse, näkö- ja muut aistielimet ovat niitä rajapintoja, joiden kautta teknologioihin kytkeydytään. Ihmisen kokemuksen ja tietoteknisen havainnon kannalta bitit ja pienet elektroniset koneiden sisäiset komponentit eivät ole keskeisiä. Laitteiden ja ohjelmien sisäisen tekniikan muutos ei ole kovinkaan helposti havaittavissa.
Digitaalinen kulttuuri tai koneisto näyttäytyy meille edelleen fyysisinä laitteina, materiaalisina käyttöliittyminä ja sisällöllisinä esittämisen tapoina, jotka sähköisesti matkivat, kierrättävät ja uusintavat ulkopuolisen maailman muotoja sekä vanhempia kulttuurisia käytäntöjä. Kyber- ja digiretoriikka ja usein myös tutkimus ovat vain pyrkineet piilottamaan niin ihmisen kuin koneenkin materiaalisuuden ja ruumiillisuuden. Muotoiluhistorioitsija Paul Atkinson pitää kummeksuttavana sellaista tekniikan historian tutkimusta, joka ei huomioi laitteiden ulkomuotoa ja niitä koneiden ja ihmisten kosketuspintoja, jotka konkreettisesti ovat läsnä ja joiden muutos on aisteilla havaittavissa. (3)
Artikkelissa syvennyn konelihan muokkautumisen ja kytkeytymisen yhteen historialliseen pisteeseen. Siinä hengen ja ruumiin dualismi, tai, työn ja ajattelun suhde, on ollut keskeinen ongelma. Kysymys on oikeastaan useamman länsimaisen dualismin yhteenkietoutumisesta, ajattelun ja fyysisen työn lisäksi myös orgaanisen ja epäorgaanisen sekä ihmisen ja koneen dualismien kietoutumisesta. Tarkastelen 1950-1960-luvun suuria keskustietokoneita, "sähköaivoja" niiden fyysisyyden havainnoinnin kautta. Tarkastelen niin ikään sähköaivojen ajattelun aistimellistamisen, koneen elektronisen toiminnan ja henkisen kapasiteetin esittämisen probleemaa. (4)
Empiirisinä esimerkkeinä käytän erityisesti tietokoneaiheisia elokuvia sekä suomalaista 1950-1960-lukujen elektronisen tietojenkäsittelyn populaarikirjoittelua ja kuvastoa. Tausta-lehtiaineisto koostuu etupäässä muutamasta sadasta Valittujen Palojen, Avun, Tekniikan Maailman sekä muutaman päivälehden tietokone- ja robottiaiheisesta artikkelista, jotka olen kerännyt väitöskirjatutkimustani varten. (5)
Sähköaivojen olemassaoloon liittyi 1950-1960-luvuilla vahva paradoksi. Suuri kone oli läsnä tiloissa ja tilojen esityksissä erittäin konkreettisesti, vaikka käyttötilat ja toiminnot pyrittiin vielä tuolloin erottamaan käyttäjäorganisaation muista toiminnoista erillisiksi tieto- tai reikäkorttikoneosastoiksi. Koneen fyysistä voimaa haluttiin kuitenkin alleviivata monin tavoin, esimerkiksi käyttöönottotilaisuuksissa ja myös konetilan enemmän tai vähemmän populaareissa representaatioissa, lehtiartikkeleissa, elokuvissa, pilapiirroksissa ja sarjakuvissa.
Toisaalta kybernetiikan sekä uuden informaatio- ja systeemiteorian pyrkimyksenä oli neutraalin ja aistivapaan - tai rauhallisen ja harmonisen tilan saavuttaminen, josta kaikki häiriötekijät oli poistettu. Steriilisyys ja liikkeen pysäyttäminen kertoivat täydellisestä tietoisuudesta ja totaalisesta sähköisen hallinnan, jopa elektronisen nirvanan tilasta, joka ennakoi 1980-luvulla vahvistuneita virtuaalitodellisuusvisioita, vaikka tulkinta käyttäjäkokemuksesta ja koneen luonteesta oli tässä vaiheessa erilainen kuin myöhemmin. 1950-1960-lukujen konekuvasto ja keskustietokonekulttuuri näyttää koneen näkökulmasta pyrkimykseltä informaatioteknologian kuten myös sen käyttäjän sivilisoimiseen.
Laiteattraktion aikakausi
Ensimmäiset täysin digitaaliset tietokoneet kehitettiin toisen maailmansodan aikana. Koneiden kehitys ei toki ollut suoraviivaista tai murroksellista, vaan tietokoneet liittyivät useisiin vuosisatoja vanhoihin tiedonkäsittelyn ja laskennan perinteisiin. Sosiaalinen jatkuvuus ja inertia määrittivät uuden tekniikan materiaalisen käyttöympäristön, odotusten sekä retoriikan luonnetta. Varhaisvaiheissa tietokone oli matematiikkakone, jättiläismäinen superlaskin, joka hoiti etupäässä aikaisempien ihmis-konejärjestelmien tehtäviä uudenlaisella tehokkuudella. (6) Tehon numeralisointi ja laskennallisuuden korostus eli "kalkyylin kieli" - kuten Armand Mattelart sitä kutsuu, oli yksi keskeisimmistä tietoteknisen kerronnan ja esittämisen strategioista. (7) Koneen tehoa verrattiin aikaisempien ihmis-konejärjestelmien hitauteen: "Jos oletetaan, että kone voi kertoa tällaisia [nelinumeroisia] lukuja 2000 kertaa sekunnissa, sen sijaan että minä teen sen kerran 50 sekunnissa, on selvää, että [IBM] 701 on tasan 100 000 kertaa parempi laskija kuin minä!" (8)
Murroksellinen jatkuvuus näyttäytyi tavoissa, joilla uudesta teknologiasta kerrottiin julkisuudessa. Esittelytavat saivat vaikutteita modernin teknologian esittelyn tulevaisuuskeskeisyydestä sekä tehokkuuden ja vallankumouksellisuuden korostuksesta, johon tuntui aina liittyvän väistämätön kääntöpuoli, murskaavan tuhon mahdollisuus. Se korostui entisestään atomipommien maailmassa. Saksalainen populaarikirjoittaja Rolf Strehl kutsui 1950-luvulla tietokonetta jopa "henkiseksi atomipommiksi", jonka aiheuttama muutos olisi verrattavissa ydinenergian ja ydinpommin vaikutukseen. (9) Useat kirjoittajat korostivat Suomessakin hieman maltillisemmin, kyberneetikko Norbert Wienerin hengessä, että matematiikkakoneet ja robotit olivat tuottamassa toista teollista vallankumousta. Sen tuloksena koneet alkaisivat suorittaa kontrolli- ja kommunikaatiotehtäviä, ajattelua ja päättelyä fyysisen työn ohella. (10)
Matematiikkakoneen populaarinimitykset, sähköaivo, elektroniaivo ja koneaivo sitoivat uuden laitteen ajattelun ja aivojen piiriin. Nimitykset seurasivat sähkön ja robottikoneiden esittelyn perinnettä, vaikka nyt korostui nimenomaan aivojen ja ajattelun merkitys verrattuna ruumiillisen työn korvaamiseen, mikä oli ollut keskeisempänä vuosisadan alun vielä "ensimmäisessä teollisessa vallankumouksessa" kiinni olleissa robottivisioissa. Aivojen ja tekniikan läheinen suhde oli toki paljon tätä vanhempi, tosin ruumiin mekanisoiminen edelsi aivojen mekanisoimista. (11)
Toisen maailmansodan jälkeen kyse ei ollut niinkään ihmisaivojen teknisestä korvaamisesta vaan nimenomaan ajattelun ja aivotoiminnan uudesta määrittelystä laajana kulttuurisena ilmiönä. Tälle ilmiölle Paul N. Edwards on antanut nimen kyborgidiskurssi, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli sekä järjestelmän orgaanisten että epäorgaanisten osien toiminnan tehostaminen. (12) Virallisten puheenvuorojen ja konehankkeiden lisäksi kyborgidiskurssi määrittyi populaarijulkisuudessa ja populaarikulttuurin tuotteiden, kuten tieteisfiktion, pilapiirrosten ja jopa lelujen kautta. (13)
Varhaisvaiheen kyborgidiskurssi muodosti populaarimmassa ilmiasussaan ongelman tietokonealan päättäjille. Kuriton populaarijulkisuus tuntui viljelevän sähköaivoretoriikkaa tilanteissa, jotka saattoivat olla haitallisia alan uusille ammattilaisille. Vaarana oli tekniikan ja sen kehityksen väärä mystifiointi, turhien pelkojen ja yliampuvien toiveiden syntyminen. Ne eivät olisi edistäneet tekniikkaa asiantuntijoiden toivomaan suuntaan, turvalliseen ja hallittuun murrokseen: "Joskus kuulee sanottavan, että tämäntapaisten koneiden ymmärtämiseksi pitäisi olla vähintään matematiikan professori, lehdistössä niitä on kutsuttu »jättiläisaivoiksi» j.n.e. Tämä on johtanut siihen, että moni on saanut niistä aivan harhaan johtavia mielikuvia, vaikka niiden toimintaperiaatteet ovat sangen yksinkertaisia." (14) Käytännössä kuitenkin alan ammattilaiset olivat itsekin aktiivisesti mukana kyborgidiskurssin synnyttämisessä haastattelujen, esitelmien, kurssien ja uusien koneiden esittelytilaisuuksien kautta. Kurittomampaa populaarijulkisuutta ja tieteisfiktiota oli sitä paitsi siedettävä, koska se toi kiinnostunutta yleisöä tieteellisten ja teknisten kysymysten äärelle. (15)
Laaja yleisö tutustui vielä 1950-luvulla tietokoneisiin pitkälti populaarijulkisuuden sekä kone-esittelyjen avulla. Kollektiivisen tietokonekokemuksen näkökulmasta aika 1950-luvun lopulle onkin nimettävissä laiteattraktion ja ihmetyksen ajaksi, jolloin kohtaamiset tietokoneiden kanssa tapahtuivat nimenomaan mediavälitteisesti tai erityisten järjestettyjen esittelyjen kautta. Omakohtaisia käyttökokemuksia ei vielä ollut.
Tämä attraktiivisuus rinnastaa keskustietokoneet kiinnostavalla tavalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun elokuvakulttuuriin. 1900-luvun ensi vuosien elokuvaa on kutsuttu usein attraktioiden elokuvaksi tai attraktioelokuvaksi, joka ei pitänyt sisällään juonellista tarinankerrontaa. (16) Pyrkimyksenä oli kiinnostavien ja kiehtovien näkymien tai näkyjen esittäminen yleisölle - oli kyse sitten "realismin illuusioista tai trikkimagiikasta". Jukka Sihvonen toteaa Tom Gunningiin viitaten, että elokuva oli teknologisestikin itsessään attraktio: "yleisö hakeutui esityspaikoille kokemaan jotain uutta, esim. katsomaan koneita ja sitä, miten ne toimivat pikemminkin kuin itse elokuvanäytöksiä" tai erillisiä elokuvia. (17)
Varhaista keskustietokone-esittelyä leimasi juuri tuo teknologinen tai teknisen uutuuden attraktiivisuus. Tietokone esiintyi itsessään toimintana, mikä toisaalta tilaisuuksissa tarkoitti eri toimintamahdollisuuksien esimerkkien kavalkadia. Esittelytilaisuuksissa tietokoneilla vastattiin yleisön kysymyksiin ja laskutehtäviin, piirrettiin karttoja, kalentereita sekä pin-up -kuvia. Keskusyksikön ja tulostimien avulla soitettiin marssisäveliä, sähkömusiikkia - ja ainakin Ruotsissa - perinteisiä juomalauluja. Kyse ei ollut pelkästään viihteellisestä esittämisestä viihteen vuoksi vaan attraktion ja spektaakkelin keinoin toteutetusta modernin ja edistyksen sanoman alleviivauksesta. Koneella oli selkeä symboliarvo edistyksen esityksessä. Esittely ei tarkoittanut ainoastaan olemassa olevan reaalitodellisuuden kokemuksellistamista vaan niin ikään tulevaisuuden odotusten kuvaamista ja kokemuksellistamista.
Laiteattraktion kauden esittelyissä keskeisiä teemoja olivat nimenomaan sähköaivokysymyksen pohdinta, koneen toiminnan kuvaaminen ja erityisesti laitteen monipuolisen kyvykkyyden, jopa lähes kaikenpystyvyyden (all-purpose machine) korostus. Suhde ihmisälyyn, luovaan älyllisyyteen, määrittyi pääsääntöisesti alisteiseksi: "Vaikka näillä aivotyön "hullujusseilla" ei ole senkään vertaa intelligenssiä kuin "kastemadoilla" - kuten yksi niiden rakentajista on sanonut - ne avaavat ihmiskunnalle aivan uusia mahdollisuuksia", totesi Kauppalehden kirjoittaja vuonna 1952. (18)
"Puuhakas ja eloisa katseltava" - attraktion tuottaminen käytännössä
Uuden koneen luonteenomaisia piirteitä olivat tehon lisäksi sen luotettavuus ja väsymättömyys verrattuna ihmislaskijaan tai tietojenkäsittelijään: "Helsingin yliopisto on saanut palvelukseensa uuden tietäjän, joka ei tunne esimerkiksi sellaista käsitettä kuin väsymys. Tunnista tuntiin se on valmis tarjoamaan palveluksiaan yliopiston laitoksille ja ulkopuolisillekin. Nopeasti ja varmasti tietäjä suorittaa monimutkaisia laskutehtäviä, joista suoriutuminen ilman sen apua vaatisi viikkoja ja kuukausiakin." (19) Koneena tietokone ikään kuin ilkkui ihmisen ruumiillisia ja henkisiä rajoitteita. Se oli jopa fyysisenä laitteena esimerkki sähköisyyden houkuttelevuudesta ja paremmuuden tavoittelusta, teknotilan aina kauemmaksi karkaavasta lupauksesta. Uusi teknologinen ratkaisu tarjosi jotakin enemmän kuin sen edeltäjä, tässä tapauksessa enemmän kuin ihminen ruumiillisena ja ajattelevana objektina. (20)
Kysymys ei toki ollut pelkästään ihmisen tai aikaisemman laitejärjestelmän suorasta korvaamisesta vaan koko työprosessin rationalisoimisesta ja yksinkertaistamisesta sekä integroimisesta: "Erään uuden järjestelyn suurimmista eduista onkin korostettava juuri sitä, että sen avulla säästytään monista erillisistä inhimillisistä työvaiheista ja vältetään näissä aina piilevät virhemahdollisuudet." (21)
Toki esittelijät pyrkivät korostamaan, että koneen käyttöönotto ei vähentäisi työvoimantarvetta vaan pikemminkin lisäisi sitä, koska käyttäjäorganisaation kilpailukyky lisääntyisi. Sanoma tuli virallisten puheenvuorojen lisäksi esille esimerkiksi Hollywood-rakkauskomediassa Täydellinen Sihteeri (Desk Set 1957), joka oli varhaisia elokuvallisia kuvauksia sähköaivokoneen ja sen käyttäjäinsinöörin jalkautumisesta työpaikalle. (22)
Koneen tehokkuus ja universalismi kohdennettiin useille aisteille. 1950-luvun tietokone-esitykset (sekä tilaisuuksissa että medioissa) korostivat tietokonelaitteiston yhteyttä modernin tehtaan kulttuuriin, kuitenkin niin, että yhden keskuslaitteiston kautta voitiin hallita kokonaista tuotantolaitosta tai niin että tietokone tietäisi lähes kaiken. 1940-1950 -luvuilla tavallisia olivat populaarikuvaukset robottitehtaista, jossa ei juuri tarvittu muuta kuin valvovaa henkilökuntaa ja asentajia. Suomessa erityisesti Valitut Palat esitteli hallitun automaation amerikkalaista ilosanomaa, sanomaa, johon sisältyvät dramaattiset ongelmat olivat voitettavissa: "Tekniikan uudet ihmeelliset saavutukset lupaavat yhä uusia työmahdollisuuksia, parempia työoloja ja korkeampaa elintasoa" (23) "Automaation yleistyminen merkitsee murroskautta ammattiliikkeelle ja vaikeuksia kaikille. Mutta jos selvitämme vaikeudet järkevästi, saamme palkkion, joka ylittää rohkeimmatkin unelmamme." (24) Pian painopiste siirtyi populaarikuvauksissakin konttori- ja varastotöiden tehdasmaisen hallinnan kuvauksiin.
Tietokone edusti jo valtavalla fyysisellä koollaan voiman kiteytymää, kuten teollisen kulttuurin höyrykone, generaattori tai veturi aiemmin. Tietokoneen esittelyssä tärkeää oli koneen kuljettamisen kuvaaminen. Valokuvaajat olivat jo paikalla ikuistamassa valtavien tietokonepakettien saapumista maahan laivoilla tai lentokoneilla tai matkaa satamasta käyttöpaikkaan rekka-autojen kyydissä. Sama voiman ja koon vaikuttavuus oli läsnä koneiden vihdoin toimiessa. Kulttuurihistorioitsija Hannu Salmi on kirjoittanut eksistentiaalisesta konekokemuksesta, esimerkiksi konepeloista, joita kone itsessään fyysisenä järjestelmänä aiheuttaa. (25) Kokemusta koneen koosta täydentävät sen aiheuttamat liikkeet, äänet, tärinä ja hajut. Ihmisten konepelot ovat seurausta siitä, että koneen toimintaa ei ymmärretä, mutta toisaalta suuren tietokoneen äärellä kokemus on voinut olla suorastaan haltioitunut tai ylevä ymmärrettiin koneen perimmäistä toimintalogiikkaa tai ei. (26)Tällaista konekokemusta korostavaa esitystapaa voi kutsua konedramaattiseksi.
Koneen ominaisuuksien esittely ja "ajattelun aistimellistaminen" merkitsivät, paradoksaalista kyllä, samalla kertaa teknologian maagisuuden hälvenemistä ja lisääntymistä. Jukka Sihvonen on kirjoittanut 1800-luvun dioraamojen ja valokuvauksen taikuudesta. Tiede tuotti sellaisia ajan ja paikan häivytyksiä, jotka tuntuivat ihmeiltä. Maagisuuden vaikutelma johtui Sihvosen mukaan koneiston näkymättömyydestä. Katsojat eivät tienneet, miten temppu tehtiin. (27) Tietokoneen ajattelun audiovisuaalinen korostaminen 1900-luvun puolivälissä toi sen sijaan ajattelukoneistoa ja -prosessia näkyville luoden prosessista teknologisen näytelmän. Kätköihin jäivät tosin ne koneen kuorien sisällä olevat bitit ja elektronit, joiden liikkeisiin muu toiminta perustui. Niidenkin olemassaoloon löydettiin indeksinen viittaustapa, sähkövalo.
Koon ohella tärkeäksi nousi liikkeen ja valon kieli, jota elokuvallisissa esityksissä vielä korostettiin sähköisesti vahvistetulla äänimaisemalla. Sillä ei välttämättä tarvinnut olla suoraa yhteyttä "aitoon" tietokonesalin ääniympäristöön, vaikka äänikuva simuloikin tehtaanomaista tehoa ja sähköisyyttä marssisävelin ja epämelodisen elektronimusiikin keinoin. Äänimaailma kuvasi nimenomaan tehdastyön rytmiä ja tahtia tietokonemaisella sävyllä varustettuna.
Äänimaailma tuki uudenaikaisuuden ja edistyksen sanomaa jopa kirjallisissa kuvauksissa. 1950-1960 -lukujen artikkeleissa tietokoneääntä kuvattiin naksutteluksi, nakutteluksi, hurinaksi tai surinaksi. Tietyt äänet yhdistettiin koneelliseen työhön ja ajatteluun, jotkut kiihkeät purkaukset jopa koneen ihmismäisiin mutta laajuudessaan kammottaviin hermoromahduksiin tai hysteerisiin kohtauksiin. (28)
Koneen osien rytmikäs liike viestitti ajattelun voimasta. Tiedonkäsittelyssä käytetyt reikäkorttijonot liikkuivat kuin liukuhihnalla. Laitteen käyttöpaneelin merkkivalot eivät kertoneet pelkästään käyttäjilleen koneiden toiminnan edistymisestä tai mahdollisista virhetoiminnoista sinänsä vaan niilläkin oli yleisempi modernin tehon symbolinen merkitys: "Laskukoneen [elektroniaivot] käydessä se todella näyttää ajattelevan, sillä lamput välkkyvät yksittäin ja ryhmittäin, "muistinauhat" surisevat silloin tällöin ja kone työntää tuloksia ulos joko lävistettynä nauhana tai suoraan numeroina. Silloin se on todella puuhakas ja eloisa katseltava." (29)
Koneen aistimellisuutta tai ruumiillisuutta korostettiin vieläkin enemmän populaarikulttuurin ja tieteisfiktion piirissä. Siellä osien liike, valon leikki, jopa hypnoottinen voima sekä äänen raksuna, särinä ja sähkömusiikki muodostivat tietokoneen olemukseen keskeisesti kuuluvan kokonaisvaltaisen kokemuksen, jota uusien koneiden esittelytilaisuuksissa osin vahvistettiin ja kopioitiin. Yksi kaikkein mahtipontisimmista varhaisista tietokonekuvauksista löytyy elokuvasta S.O.S. Avaruuslaiva (The Invisible Boy, 1957), joka yhdisti satelliittiteknologian, atomisodan, vallanhimoisten tietokoneiden ja suurvaltojen kilpailun teemoja toisiinsa. Elokuvassa esiintyi aiemmin Kielletystä planeetasta (Forbidden Planet, 1956) tuttu Robby-robotti, 1950-luvun populaarikulttuurin keskeinen robotti-ikoni, jota kiero keskustietokone pyrki käyttämään omien valtapyrkimyksiensä käsikassarana. Keskustietokone oli valtavan kokoinen, sillä oli Robbyn kaltainen mutta suurempi kupupää. Se puhui mahtipontisella ja ylpeällä miehenäänellä sekä käytti valtavasta työtehosta kertovaa valovälkyntää myös ihmisten hypnotisointiin. Valojen välkkeellä ja sähköisillä surina- ja tuuttausäänillä oli keskeinen roolinsa myös Täydellisen sihteerin tietokonekuvauksessa, vaikka elokuvan Emmy-tietokone ei sentään pystynyt puhumaan ihmisäänellä.
Reippaan ja rytmikkään tehdasmaista tehokkuutta simuloineen äänikudoksen käyttäminen oli niin ikään tyypillistä 1960-luvun tietokoneaiheisille mainoselokuville, joita esimerkiksi pankit Suomessa tuottivat asiakasiltojensa iloksi ja viranomaiset opinto-ohjausvalistukseen. (30) Niissä tosin äänen ja liikkeen käyttö oli vähemmän dramaattista, ja "tietokoneääni" kuului etupäässä filmien taustamusiikkina. Elokuvat toimivat kuitenkin siltoina myös toisenlaisen konekäsityksen tuottamiseen. Niitä voi pitää jonkinlaisina tietoteknisen baletin välimuotona, tietokone- ja liukuhihnatyön rytmisyyden esittelyinä.
Koneen sivilisoituminen
Tehdasmaisen fyysinen, esittelytapauksissa jopa karnevalistinen ja burleski konetila ei kuitenkaan ollut kaikkien ihanteena. Loppujen lopuksi näytelmä oli tarkoitettu lähinnä uusien koneiden esittelyyn käyttöönoton hetkellä tai muun ensi tutustumisen yhteydessä. Se liittyi niin ikään populaarikulttuurin tietokone- ja robottikuvaan. Varsinaisen arkisen tietokonetyön ideaali muokkautui toisenlaiseksi, varsinkin kun teknologian eteni uuteen vaiheeseen.
Tieteellisen ja kyberneettisen ajattelun ihanteena oli usein täysin äänetön tehdas tai toimisto, kuten ruotsalainen tietokonehistorioitsija Anders Carlsson on todennut. Tämä näkyi myös konetyökuvastossa. Carlsson mainitsee, että ruumiillista ponnistelua vaatinut työ lämpöä hehkuvien koneiden äärellä ei näkynyt kuvastossa, joka piilotti kaiken työhön liittyneen hikoilun. (31) Tietojenkäsittely ei nimittäin tarkoittanut konesalin työväelle pelkkää bitinnypläystä ja tarkkailua vaan raskaidenkin magneettilevyjen, kelojen ja reikäkorttilaatikoiden siirtelyä paikasta toiseen. Työtä saatettiin tehdä vuoroissa, kellon ympäri ja kellon ehdoilla sovittua työjärjestystä noudattaen. Kuitenkin ihanteissa ja ihannekuvissa tuotettiin käsitystä uudenlaisesta henkisestä aherruksesta aiemman ruumiillista ponnistusta vaatineen likaisen ja meluisan tehdastyön sijaan.
Ruumiillinen tietokonetyö piilotettiin tarkkailun ja steriiliyden univormuihin. Samaten koneen liike vähentyi - tai vähintään muuttui. Tämä muodostaa kiinnostavan vastakohdan edellä kuvatulle tietojenkäsittelyn ja ajattelun liikkeen audiovisuaaliselle korostukselle, joka erityisesti vielä 1950-luvulla oli vallitseva. Äänettömyys oli siis sellainen älyn, puhtauden ja jumalallisen tehokkuuden ilmentymä, josta ainakin elektronikoneiden julkisessa esittelyssä ja käytännön työympäristössä täytyi tinkiä. Audiovisuaalinen rytminen spektaakkeli tuotti sellaista hallinnan illuusiota, jota erityisesti laaja yleisö tuntui esittelijöiden mielestä kaipaavan.
1960-luku, tietokonekokemuksen automaation ja integraation aikakausi, näyttää kuitenkin vahvistaneen ihannetta puhtaasta ja harmonisesta konetilasta, jonka sisään ihminen sulkeutui. Koneiden värityksen tasolla tämä puhtaus yhdistettynä neutraalisuuteen alkoi tosin tulla vallitsevaksi vasta 1970-luvulla. "Suuret siniset" ja muutkin 1960-luvulla voimakkaasti väritetyt tietokonekaapit korvautuivat vaaleilla ja harmailla kulmikkailla toteutuksilla. 1960-luku muodostaa kuitenkin käänteen, jota voi kutsua tietokoneen sivilisoitumisprosessiksi Norbert Eliasin käsitteistöä soveltaen. Sosiologian klassikoksi kohotettu Elias on tutkinut julkisen ja yksityisen erottautumista ihmisten toiminnassa ja sitä, miten historian kuluessa kulttuurinen itsehillintä ja ruumiillisuuden kätkeminen ovat lisääntyneet, korvanneet ulkoisen pakon. Eliasin pohjalta Jukka Sarjala ja Hannu Salmi ovat todenneet muutoksen näkyneen konserttisaleissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa elokuvateattereissa, joissa hälyn ja kommentoinnin sekamelskasta siirryttiin hillityn hiljaiseen ja kohteliaaseen yleisön katsomiskäytökseen ja kokemukseen. (32) Kyse on kulttuurisesta sopimuksesta, jossa oletettuihin normeihin ja tapoihin sopeudutaan jo ennakolta.
Samantapainen sivilisoituminen on nähtävissä keskustietokoneiden parissa - ainakin ihanteiden tasolla. Aatehistorian näkökulmasta nimenomaan systeemiteoreettinen ajattelu ja kybernetiikka tukivat pyrkimystä koneen - kuten myös tietojenkäsittelyn kohteen - sivilisoimiseen. Sivilisoitunut kone toimi kaaoksen selkeyttäjänä. (33) Tavoitteena oli käyttäytymisen ennustaminen ja hallittavuus sekä tietokoneosaston sisällä että tietojenkäsittelyn kohteiden osalta. Sähköaivojen ja elektronisen tietojenkäsittelyn sijasta puhuttiin tietokoneista tai ATK:sta. Kokemus hiljaisesta koneesta saattoi sekin olla mahtava, pelottavakin: "Automaattinen tietojenkäsittelykone, ATK, tietää kaiken tietämisen arvoisen Aerossa [Lentoyhtiössä]. […] Se kaavio, jonka mukaan nämä kaikki lentokoneen siivet ja ruuvit ja niitit pannaan varastoon ja pidetään järjestyksessä, näyttää pelottavalta. Ympyröitä ja nuolia, jotka kuvaavat varaston tapahtumaketjuja, joista jokainen päättyy jollakin kohtaa kirjaimiin ATK." (34) Joissakin pilapiirroksissa ja elokuvissa ajatus kaikkitietävyydestä vietiin äärimmilleen. Tietokone oli yhä oraakkeli tai suuri tietäjä, joka osasi vastata kaikkiin kysymyksiin. Toisissa piirroksissa tosin naljailtiin nimenomaan koneen tietämyksen rajallisuudelle.
Teknisessä mielessä käännettä merkitsi siirtyminen yksittäisistä peräkkäisistä tietokoneajoista reaaliaikaiseen tietojenkäsittelyyn ja monen käyttäjän järjestelmiin, jolloin tavoitteena oli jopa jatkuva tietokoneiden käynnissäpito. Liikkeen luonnekin muuttui. Lineaarisesta reikäkorttien ja nauhojen käytöstä siirryttiin yhä useammin magneettinauhojen ja -levyjen käyttöön. Magneettinauhat pyörivät koneissa edestakaisin. Levyjen liike oli loputonta ja syklistä silmukointia. Tietokoneaiheisissa elokuvissa myös tätä syklistä liikettä käytettiin esteettisenä tehokeinona. (35)
Jotta koneen tarkka ja jatkuva toiminta olisi ollut turvattu, työskentelyolosuhteisiin oli kiinnitettävä huomiota aikaisempaakin enemmän. Esimerkiksi IBM:n tietokonekeskussuunnitelmista käy hyvin esille, miten tarkasti olosuhteet otettiin huomioon. Suunnitelmat pitivät sisällään koneiston teknisten suoritusarvojen ja hintatietojen lisäksi selostukset vaadittavasta ilmanvaihdosta, koneiden jäähdytyksestä, sopivasta lämpötilasta, perusteiden vahvuudesta, lattiarakenteista ja datan säilytystavoista. (36) Kaikki tämä korosti tietokonetyön herkkyyttä ja eristämisen tärkeyttä.
Ulkopuoliset tarkkailijat eristettiin tietokonekeskusten ulkopuolelle, usein lasi-ikkunoiden taakse. Ne suodattivat osan aistimuksista pois. Ja kun koneiden päätekäyttö lisääntyi 1960-luvun lopulta lähtien, suora fyysinen yhteys itse keskustietokoneyksiköihin tai tietojenkäsittelyprosessiin pysyi edelleen kaukaisena tai saattoi muuttua jopa aikaisempaa etäisemmäksi. Yhä edelleen vallitseva teknologiakäsitys korosti teknologisen ylevän ja suuren koon yhteyttä, vaikka tietokoneidenkin kutistumista uumoiltiin: "Tavalliseen sormustimeen mahtuu 50 000 uudentyyppistä transistoria ja diodia. Näitä pieniä osasia käytetään nyt tietokonejärjestelmässä, joka on aloittanut tietokoneiden uuden sukupolven... Tietokoneiden tehon jatkuvasti kasvaessa yksityiset komponentit tulevat yhä pienemmiksi…" (37) Pääteyhteys ja reaaliaikainen käyttö alkoivat omalta osaltaan johdattaa ajatukseen yksittäisen käyttäjän omasta henkilökohtaisesta tietokoneesta laskenta- ja tiedontallennusratkaisuineen.
Ylipäätään näyttää siltä, että suuret teknologiset innovaatiot sivilisoituivat laajemmin 1960-luvun kuluessa. Harmoninen ja steriilin tehokas tietokonekeskus vertautui ydinreaktoreihin tai avaruusaluksiin, joiden tuotantotehoa tai liikkeen nopeutta ei voinut havaita äänestä eikä visuaalisestikaan muuten kuin mittareiden lukemien kautta. Ikään kuin olisi päästy valonnopeuteen, jossa liikkeen havaitseminen muuttuu mahdottomaksi yksityiskohtien hävitessä. Muutos on tulkittava niin, että aiemmin teknologista ja modernia kulttuuria määrittänyt tehtaan metafora alkoi korvautua ydinreaktorin (tai avaruusaluksen) metaforalla. Metaforan muutos liittyi sekä teknologiatoiveisiin että pelkoihin, ja tällainen ideaalikuva teknologiasta ja koneista heijasti pitkälti niitä ihanteita, joita sivistyneille ihmisille asetettiin.
Jo 1950-luvulla tietokonekuvaston olennainen elementti käyttäjästä keskuskonsolin tai mittariston tarkkailevana hallitsijana oli edelleen keskeinen, mutta varsinaisen koneen oma jatkuva etäisen tarkkailijan rooli kasvoi 1960-luvulla automaattisen tietojenkäsittelyn populaareissakin kuvauksissa. (38) Taustalla kontrolloiva kone alkoi muuttua teknisen attraktion kohteesta sen tuottajaksi esimerkiksi virtuaalitodellisuuden alueella. Mutta samalla konetyön tarkkailun välitteisyys alkoi muodostua yhä suuremmaksi pelonaiheeksi.
Itsehillinnän pettäminen - esimerkkinä 2001: Avaruusseikkailu
Kuten todettua, useissa elokuvissa särisevän sähköaivon ja liikkeen teema on ollut olennainen tietokoneen kuvaamisen tapa. 1960-luvulla ensi-iltaan tuli kuitenkin sellaisiakin filmejä, joiden tietokonetulkinta oli voimakkaammin edellä kuvatun kyberneettisen ideaalin mukainen.
Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (1968) on keskeinen elokuvateos, jossa maksimaalisen konetehokkuuden kuvaus merkitsi aistimellisen häiriön ja koneen ruumiillisuuden katoamista. Tietokoneesta tuli ympäröivä avaruudellinen tila. Samaa teemaa varioitiin sittemmin useissa tieteiselokuvissa ja televisiosarjoissa.
Toisaalta Avaruusseikkailu tarjoaa myös tyypillisen esimerkin kuvauksesta, jossa steriiliys osoittautuu mahdottomaksi ja ainakin osittain murtuu. Keskeistä tässä murroksessa on lihan kapina, (irrationaalisen) ihmisen nousu järjen konejättiläistä vastaan. Tilanne muistuttaa J. G. Ballardin teknologista anti-utopiaa, jossa sivilisoitunut ja virtuaalitodellisuudessa elävä ihminen ei kaipaakaan enää turvallisen steriiliä ja jonkun toisen kontrolloimaa virtuaalikokemusta vaan hakee kaoottista ja vaarallisen aitoa kohtaamista oman itsensä ja lihallisen todellisuuden kanssa. (39)
Avaruusseikkailussa tämä kapina ei ole seurausta liiallisesta turvallisuudesta vaan päinvastoin turvattomuuden tunteesta, jonka pikkuhiljaa syvempään mielenhäiriöön joutuva älykone saa aikaan. Tämä elokuvan alajuoni muistuttaa perinteistä kauhu- tai katastrofikertomusta, jossa alussa kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta sitten jokin menee pieleen - tai selviää, että jokin on ollut koko ajan vialla. Koneälyn kukistuminen ei tässä tapauksessa johda perinteiseen ruumiskokemukseen vaan pikemminkin psykedeeliseen irtautumiseen ihmisruumiin kahleista.
Elokuvan loppupuoliskolla esiintyvä "uusimman sukupolven" HAL 9000 -tietokone (Heuristisesti ohjelmoitu ALgoritmikone) oli luonteeltaan ja ulkomuodoltaan täysin erilainen kuin 1950-1960-lukujen keskuskoneistot tai pilapiirrosten konekaapit. Jupiteria kohden matkaavan aluksen "kuudes jäsen" näyttäytyi elokuvassa pääasiassa älyllisenä, tarkkailevana ja pohdiskelevana olentona. Se erosi täten sielullisestikin 1950-luvun "rautaisista konttoristeista" ja "koneidiooteista", joiden mahdollinen tunteilu kuvattiin lapsenomaisena kiukutteluna ja herkkyytenä. Täydellisen sihteerin Emmy-kone ärsyyntyi tupakansavusta ja sitä korjattiin muun muassa hiusneulan avulla. Kone oli aikuistunut tässä suhteessa. HAL 9000:lle tai "tuttavallisemmin Halille" oli ohjelmoitu tunteet, "jotta se voi toimia paremmin ihmistyötoveriensa kanssa". Halin tunnemaailmaa ja vuorovaikutusta avaruuslentäjien kanssa leimasi sivistyneen kohtelias empaattisuus.
Elokuvan avaruusaluksella Hal on läsnä kaikkialla. Se on integroitu avaruusalussysteemiin. Panoptisen systeemin sisällä olevat ihmiset huomaavat Halin läsnäolon lähinnä sen punakeltaisten sensorisilmien olemassaolona. Niiden avulla tietokone "näkee" pallomaisen kalansilmäkuvan avaruusaluksen sisätiloista. Se pystyy silmiensä avulla jopa arviomaan toisen avaruuslentäjän tekemiä piirroksia ja lukemaan huulilta sen "korvilta" piilossa käytyä keskustelua. Näkösensorien yhteyttä tietokoneeseen on korostettu elokuvan leikkauksella. Kun kone sekoaa ja alkaa ahdistella avaruuslentäjiä, tulevat ja tapahtuneet hienovaraiset aggressiot yhdistetään koneeseen juuri liikkumattoman silmän kuvauksilla.
Suljetun systeemin ajatus liittyy sekä aikakautensa tietojenkäsittelyideaaleihin että tieteisfiktion perinteisiin. Kyberneettistä mielikuvastoa tutkinut Patricia S. Warrick tarkoittaa suljetulla systeemillä erityisesti 1950- ja 60-luvulla yleistynyttä science fictionin kertomistapaa. Suljetun systeemin mallin mukaiset maailmat olivat lähitulevaisuuden koneiden valvomia mekanistisia yhteiskuntia, joissa ihmiset olivat menettäneet yksilönvapautensa. Yleensä tarinoihin sisältyi pyrkimys rajojen murtamiseen, siemen kapinasta, joka välillä onnistui ja välillä epäonnistui. Warrickin mukaan kertomukset oli luotu ekstrapoloimalla, kehittelemällä yhteiskunnassa olemassa olleita piirteitä pidemmälle. (40)
Avaruusseikkailussa suljettu systeemi on tosin rakennettu ihmiskunnan kehitystä kuvaavan optimistisen juonen sisälle. Sen sijaan Jean-Luc Godardin Alphavillessa (1965, suom. Lemmy Caution - piru mieheksi) tai Joseph Sargentin Colossus - The Forbin Projectissa (1969) tietokoneen rooli koko yhteiskunnan valvojana tai kohtalonratkaisijana oli keskeinen. Näissä elokuvissa voidaan ajatella, että koko yhteiskunta toimii kyberneettisenä koneena, jossa "ruumis" ja "äly" ovat kietoutuneet yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen toiminta ihmiseen verrattuna on yleensä viileämpää ja rationaalisempaa. Samalla tavalla 2001:n Hal-kone muodostaa kokonaisjärjestelmän. Koneen ruumis on koko avaruusalus, vaikka toisaalta itse elokuvassakin Hal määritellään Discovery-avaruusaluksen "aivoiksi ja keskushermostoksi". (41) Kone identifioituu nimenomaan aistielimiinsä ja ennen kaikkea ajatteluyksikköönsä, josta löytyy koneen syvin minuus. Lopulta yksikkö paljastuu ja eloonjäänyt avaruuslentäjä kytkee sen irti.
Hal määrittyy lähtökohtaisesti virheettömäksi uuden tietokonesukupolven edustajaksi. Ajatus toisiaan seuraavista ja kehittyvistä tietokonesukupolvista olikin vahvistunut 1960-luvun kuluessa. Hal on ainakin äänensä perusteella miehinen (Haliin myös viitataan he-pronomilla). Se puhuu rauhallisesti, sivistyneesti, tunteenomaisia äänensävyjä tai lauseita vältellen empaattisuudestaan huolimatta. Puhetapa erottuu avaruusaluksen lentäjien Dave Bowmanin ja Frank Boolen kielenkäytöstä, vaikka nämäkin käyttäytyvät sivilisoituneen hillitysti ja kohteliaasti. Halin ylivertaisuus ja lahjakkuus tulee esiin tietokoneen älykkyyden mittareihin alusta asti kuuluneen shakinpeluukyvyn sekä kuvantunnistus- ja arviointikykyjen kautta. Hal pystyy myös arvioimaan ihmisten taitojen kehittymistä, mihin myös samoihin aikoihin kehitteillä olleiden opetustietokoneiden osalta myös pyrittiin.
Koneen sivilisoituminen on esitetty elokuvassa myös musiikillisesti. Elokuvan soundtrack ei koostu kokeellisesta elektronihälystä vaan Johann ja Richard Straussin sekä Gyorgy Ligetin klassisesta musiikista ja kuoroteoksista, jotka tosin eivät ole pelkästään melodisia tai perinteisiä vaan varsinkin jälkimmäisen tapauksessa täynnä kokeellisia riitasointuja sekä muuttumisen tuskaa ja kauhua. Musiikki muodostaa samalla ulkoisen ja sisäisen kehyksen sekä avaruudelle että tietokoneen toiminnalle ilman että sillä on suoraa havaittavaa yhteyttä itse toiminnan yksityiskohtiin samalla tavoin kuin tietokone-elokuvissa tavallisesti. Kehys on vaikuttava ja ylevä. Se alleviivaa avaruudellisen nopeuden hitauden estetiikan vaikutelmaa. (42)
Hal-tietokoneen tuhon siemen on lopulta sen liiassa inhimillisyydessä, oman identiteetin ja tunteiden omistamisesta. Se tuntee vastuuta tehtävän onnistumisesta ja ennen kaikkea kuoleman pelkoa. Hal yrittää tuhota avaruuslentäjät, kun se kuulee näiden suunnittelevan koneen sammuttamista. Lopulta ainoan jäljelle jääneen lentäjän Dave Bowmanin kytkiessä Halin korkeampia toimintoja pois päältä, tunkeuduttuaan jonkinlaisen aivokuoren sisään, kone anoo häntä lopettamaan, istumaan alas, ottamaan stressipillerin ja miettimään uudelleen. Hal valittaa tietoisuutensa katoamista tyynellä äänellä, johon katsoja voi itse kuvitella uusia sävyjä. Pikkuhiljaa Hal kuitenkin taantuu "lapsuuteensa" ja vaipuu lopulta eräänlaiseen koomaan. Sivilisoitunut kuori sulaa osittain.
Kokonaisjärjestelmäajattelu korostui 1960-luvun populaarijulkisuudessa sekä toiveina että epäilyinä. Valvonta- ja rekisteröintisovellutusten hyötyjen lisäksi esille tulivat ainakin ajoittain tietokonevirheiden mahdollisuudet. Sivilisoituneen ja täydellisen koneideaalin yhteyteen tuotettiin materiaalista säröä ja todellisuutta. Tietokoneen liukuminen hahmottomaksi taustahallitsijaksi osoittautui mahdottomaksi. Suomessa erityisesti vuoden 1970 eduskuntavaalien tietokone-ennusteen epäonnistuminen suorassa tv-lähetyksessä nousi pitkään muistetuksi esimerkiksi tyypillisestä tietokonevirheestä tai tosin pikemminkin tietokoneen ohjelmoijan virhearvioinnista. (43)
Kokemusten toistuvuus
Tietokonekokemuksessa kysymys ruumiin ja hengen suhteesta on olennainen ja monisyinen ilmiö. Sitä voi lähestyä ihmisen sijasta myös konekeskeisestä - tai tasapuolisesta - näkökulmasta. Esimerkiksi Bruno Latour on korostanut, että laitteita on tarkasteltava ihmisten kanssa tasavertaisina toimijoina jopa niin, että kysymys ihmisen ja koneen erosta muuttuu hämäräksi ja suhteiseksi. Eri toimijoiden vaikutus, keskeisyys ja suhde on määritettävä tapauskohtaisesti tutkimustilanteessa. (44) Samalla tavalla hengen ja ruumiin ero muuttuu epäselväksi.
Metaforisesti 1950-1960-lukujen aikana tapahtui siirtymä tehtaasta automaattisen ja valvotun tuotantolaitoksen kautta reaktoriin ja sen valvontaan. Tämä siirtymä näyttäytyi myös eräänlaisena sivilisoitumis- ja sivilisoimisprosessina, joka rakentui myös populaarijulkisuuden ja elokuvien kautta. Tietotekniikan kulttuurihistoriassa koneen ja käyttäjän sivilisoimisen tarinaan on yhdistynyt ruumiillisuuden ja aistimellisuuden spektaakkelin ja jopa kapinoinnin sävyjä. Nämä teemat tuntuvat nousevan esille yhä uudelleen - toki uudistuneina.
Aistillista ja ruumiillista "häiriötä" tarvitaan yhtäältä tietokoneiden rajojen ja toisaalta mahdollisuuksien esittelyssä. Keskustietokoneiden jälkeen samantapainen aistien kapina on ollut nähtävissä muun muassa kyber- ja virtuaalitodellisuusvisioiden kritiikissä vuosituhannen vaihteen tienoilla. Kuten todettua, vuosituhannen vaihteessa tietokoneesta on tullut muita mediamuotoja hallitseva ja sulauttava metakone. Siitä on tullut yhä voimakkaammin myös attraktion tuottaja, ja attraktion avulla on pyritty piilottamaan koneen yhä keskeinen materiaalisuus. Kuitenkin tietokonespektaakkeleissa ja attraktioissa on olennaista koneen tuottaman kuvan lisäksi myös sen fysiikka ja mekaniikka. Tämä näkyy uutena kiinnostuksena koneiden muotoiluun, teknisten suoritusarvojen esittelyssä kuten myös pienuuden estetiikassa, joka miniatyrisoidessaan tekniikkaa kuitenkin asettaa sen katseen, tuntoaistin ja muun havaintomaailman kohteeksi. Ja esimerkiksi kännyköissä keskeisiksi myyntiarvoiksi ovat tulleet puhelimen teknisten ominaisuuksien ja käytettävyyden lisäksi myös puhelimen ulkoasu, ulkomuodon muokattavuus - sekä soittoäänet, jotka erityistävät puhelimen ja viestivät sen olemassaolosta. Äänet asettavat puhelimen havainnoinnin keskipisteeksi.
(Työpäivän lopuksi toistan aamun rutiinit käänteisessä järjestyksessä. Suljen ohjelmat ja ovet, sammutan koneet ja valot. Kytkeydyn irti digivaljaista ja siirryn muiden rutiinien - todennäköisesti muiden mediateknologisten valjaiden pariin. Televisiokokemus ja puhelinkokemus korvaavat tietokonekokemuksen.)
1. 1Susanna Paasonen Figures of Fantasy: Women, Cyberdiscourse and the Popular Internet. Annales Universitatis Turkuensis. B:251:Humaniora. Turku: Turun yliopisto 2002; Susanna Paasonen, "Avaruusmatkoja, uutta teknologiaa ja parempia ruumiita. Martin Caidinin Cyborg (1972)". Kulttuurintutkimus 20(2003): 1, 17-32.
2. 2Jukka Sihvonen, Konelihan värinä. Helsinki: Like 2001.
3. 3Paul Atkinson, "Computer Memories: The History of Computer Form". History and Technology 15(1998), 89-120. Paul Atkinson, "The (In)Difference Engine. Explaining the Disappearance of Diversity in the Design of the Personal Computer". Journal of Design History 13(2000): 1, 59-72.
4 Artikkelissa näkökulmani koneellisen ajattelun mekaniikkaan on pikemminkin empiiris-historiallinen kuin teoreettis-filosofinen. Kohteena ei ole niinkään ihmisen koneellistuminen tai ihmisen asema kuten kyborgiaiheisessa kulttuuri- ja mediatutkimuksessa usein vaan nimenomaan koneen fyysisen muodon ja toiminnan kokeminen sekä representointi.
5Jaakko Suominen, Koneen kokemus. Tietoteknistyvä kulttuuri modernisoituvassa Suomessa 1920-luvulta 1970-luvulle. Tampere: Vastapaino 2003. Ks. myös Jaakko Suominen, Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 67. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2000.
6. 6Paul E. Ceruzzi, "An Unforeseen Revolution. Computers and Expectations, 1935-1985." Imaging Tomorrow. History, Technology, and the American Future. Edited by Joseph J. Corn. Cambridge, Massachusetts - London, England: MIT Press 1986.
7. 7Armand Mattelart, Informaatioyhteiskunnan historia. Suom. Risto Suikkanen. Tampere: Vastapaino 2003, 10.
8. 8VP 3/1954, 14 (Stuart Chase: Koneelliset jättiläisaivot).
9. 9Rolf Strehl, Aikamme robotit. Alkuteos Die Roboter Sind Unter Uns. Suom. O. E. Huhtamo. Helsinki: WSOY 1954.
10. 10Suomalaisen ESKO-matematiikkakonehankkeen historiasta 1950-luvun konekäytön retorisesta perustelusta ks. Petri Paju, Ensimmäinen suomalainen tietokone ESKO ja 1950-luvun suunnitelma kansallisesta laskentakeskuksesta. Turun yliopisto, historian laitos. Kulttuurihistorian lisensiaatintutkielma. 2002. Julkaisematon.
11. 11Jussi Parikka, "Aivokontrolli. Ajattelu kyberneettisen koneen aikakaudella". Lähikuva 2/2003, 49-62; Jukka Sihvonen, "Steven Spielbergin mediAIvot." Lähikuva 2/2003, 63-67.
12. 12Paul N. Edwards, The Closed World. Computers and the Politics of Discourse in Cold War America. Cambridge, Massachusetts - London, England: MIT Press 1996.
13. 13Ks. esim. Paasonen, Figures of Fantasy; Paasonen, "Avaruusmatkoja, uutta teknologiaa ja parempia ruumiita"; Suominen, Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi; Suominen, Koneen kokemus.
14. 14Liiketaito 4/1956, 3 (Dipl. ins. J. Wilkman: Automatisointi valloittaa konttorimme?).
15. 15Michael Godhe, "Science fiction -kertomus kehitysromaanina. Erilaiset tulevaisuuskuvat 1950-luvun science fictionissa ja populaaritieteessä." tulevaisuus.nyt. riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet. Toim. Sam Inkinen, Henrik Bruun ja Frederik Lindberg. Helsinki: Finn Lectura 2002, 147.
16. 16Tom Gunning, "Attraktioiden elokuva. Varhainen elokuva, katsoja ja avantgarde". Lähikuva 1/2002, 7-13.
17. 17Jukka Sihvonen, "VT ja täydellisen kokemisen unelmat". Virtuaalisuuden arkeologia. Virtuaalimatkailijan uusi käsikirja. Toim. Erkki Huhtamo. Rovaniemi: Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta 1995, 267.
18. 18Kauppalehti 23.2.1952 (Helmitaulusta sähköaivoihin).
19. 19Apu 23/1961, 24-26 (Pekka Holopainen: Yliopiston uusi tietäjä).
20. 20Jukka Sihvonen, "Koneolioita teknotilassa". Sähköiho. Kone\Media\Ruumis. Toim. Erkki Huhtamo ja Martti Lahti. Tampere: Vastapaino 1995, 93, 96
21. 21Uusi Suomi 18.10.1958 (Suomen ensimmäiset sähköaivot).
22. 22Täydellinen sihteeri -elokuvan tietokonekuvasta ks. Cheryl Knott Malone, "Imagining Information Retrieval in the Library: Desk Set in Historical Context." IEEE Annals of the History of Computing 24(2002): 3, 14-22. Elokuvan suomalaisesta vastaanotosta ks. Suominen, Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi, 73-77.
23. 23Ks. esim. Valitut Palat 7/1955, 73-78 (Wolfert, Ira: Tehdas ilman työntekijöitä); Ks. myös VP 3/1947, 39-41 (Leaver, E. W. & Brown, J. J.: Tehdas ilman työväkeä); VP 1/1957, 97-102 (Wharton, Don: Tulevaisuuden tehdas); VP 5/1958, 69-72 (Hubbel, John: Säätötekniikan ihmelaitteet); VP 8/1959, 42-46 (Karjanhoitoa liukuhihnalta); VP 9/1959, 38-41 (Velie, Lester: Miten käy, kun koneet eivät enää tarvitse ihmisiä); Tekniikan Maailma 11/1959, ylim. liite 4-7, 24 (Seppo Harjulehto: Automaatio - maailman probleemi).
24 VP 9/1959, 38-41 (Velie, Lester: Miten käy, kun koneet eivät enää tarvitse ihmisiä).
25. 25Hannu Salmi, "Atoomipommilla kuuhun!" Tekniikan mentaalihistoriaa. Helsinki: Edita 1996, 191-192.
26. 26Teknologisesta ylevästä ks. David E. Nye, American Technological Sublime. Cambridge, Massachusetts, London, England: MIT Press 1994.
27. 27Sihvonen, Konelihan värinä, 91.
28. 28VP 1/1963 (Automaatio - ystävä vai vihollinen?) "Kone nakutteli hilpeästi vastauksen paperiliuskaan sekä numeroin että sanoin"; VP 6/1963 (Tietokoneiden toilauksia): "Koko yön se naksutteli vimmatusti, ja aamun valjetessa se hurisi vihaisena ja narskutteli epätoivoisena hammaspyöriään. Lopulta se poltti sulakkeensa ja vaipui šokkiin. Se oli yrittänyt jakaa lukua nollalla, eikä sille ollut opetettu, mitä tässä tilanteessa on tehtävä... Mutta eräänä päivänä se ihastui filmikameraan, jonka jousta parhaillaan väännettiin vireeseen sen kuullen, ja silloin se alkoi nakuttaa vallan hysteerisesti."; VP 4/1967 (Avaruuden vartijat): "Hän laskeutui nopeasti maanalaiseen huoneeseen, joka on täynnä surisevia tietojenkäsittelykoneita. Ne latelivat muististaan jokaisen havainnon 744:stä [satelliitti] kahden viime viikon ajalta."; VP 10/1968 (Vaimo kuin tietokone): "Nykyaikaisen tietokoneen hurisevien muistikiekkojen saavutukset jäävät kirkkaasti jälkeen meillä vallitsevasta järjestelmästä. Sanomme sitä 'meidän mamman taikamuistiksi', siksi nopea se ja erehtymätön - sitä suorastaan pelkää." Ks. myös Allan Jones "Pioneers on the air: BBC radio broadcasts on computers and A.I., 1946-56." Sixième Collogue Histoire de l'Informatique et des Réseaux Grenoble, 25 - 27 novembre 2002. Coordination: Muries Battistela, P. et F. Denoyelle, Hans Pufal. Grenoble: INRIA (Institut National de Recherche en Informatique et Automatique) 2002, 23.
29. 29Kauppalehti 4.1.1952 (Pystyvätkö elektroniaivot koskaan korvaamaan inhimillistä ajattelua?).
30. 30Ks. erit. Tietokoneet palvelevat. Postisäästöpankin tilauselokuva. Valm: Filminor Oy 1968. Ks. myös Teräskynistä tietokoneisiin. PSP:n tilauselokuva. Valm: Felix-Filmi 1962; ATK on osa elämäämme. Tietokoneiden ja tietokoneammattien esittelyä opinto- ja ammatillista ohjausta varten. Valm. Teknillinen korkeakoulu 1970.
31. 31Anders Carlsson, "Tekniken - politikens frälsare? Om matematikmaskiner, automation och ingerjörer vid mitten av 50-talet." Arbetarhistoria. Meddelande från Arbetarrörelsens Arkiv och Bibliotek 23(1999): 4, 28-29; Anders Carlssonin s-postiviesti Jaakko Suomiselle 10.10.2002.
32. 32Norbert Elias, The Civilizing Process. Transl. by Edmund Jephcott. Oxford: Blackwell 1978; Jukka Sarjala, "'Publiken bedes iakttaga tystnad.' Millä tavoin käsitys musiikin vakavuudesta juurtui Helsingin konserttielämään 1800-luvulla". Keskusteluja professorin kanssa. Veikko Litzen 60 vuotta 1.12.1993. Toim. Totti Tuhkanen, Elisa Pispala, Keijo Virtanen. Turku: Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja n:o 28, 205-218; Salmi, "Atoomipommilla kuuhun!", 147-148.
33. 33Kybernetiikan kaaosvastaisuudesta ks. esim. Parikka, "Aivokontrolli".
34. 34Apu 46/1965, 40-42 (Rautonen, Markku - Tapiovaara, Timo: Sinivalkosiipien varasulat).
35 Ks. esim. osin Suomessa kuvattu Miljardin dollarin aivot (Billion Dollar Brain, 1967), Derek Flint -agenttiparodiat (1966, 1967) sekä suomalainen Meiltähän tämä käy (1973).
36 Ks. esim. Ehdotus Turun Yliopiston ja Åbo Akademin 1620 tietokoneistoksi 6.5.1963, 5.
37 TM 14/1964, 16 (Kuvakatsaus).
38. 38Suominen, Koneen kokemus. Operaattori- ja kontrollerikeskeisestä käyttäjäajattelusta ks esim. Atkinson, "The (In)Difference Engine"; Erkki Huhtamo, "Odottavasta operaattorista kärsimättömään käyttäjään. Interaktiivisuuden arkeologiaa." Mediaevoluutioita. Toim. Kari A. Hintikka ja Seppo Kuivakari. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja C. Katsauksia ja puheenvuoroja 9. Rovaniemi: Lapin yliopisto 1997. Ks. myös Tapio Mäkelä, "Re-reading Digitality through Scientific Discourses of Cybernetics: Fantasies of Disembodied Users and Embodied Computers." Conference proceedings for affective encounters: rethinking embodiment in feminist media studies. Anu Koivunen and Susanna Paasonen (editors). University of Turku, School of Art, Literature and Music, Media Studies. Series A, N:o 49. E-book at <http://www.utu.fi/hum/mediatutkimus/affective/proceedings.pdf> Media Studies. Turku: University of Turku 2001, 2.
39. 39Sihvonen, "VT ja täydellisen kokemisen unelmat".
40. 40Patricia S. Warrick, The Cybernetic Imagination in Science Fiction. Cambridge, Massachusetts and London: MIT Press 1980, 130-132, 153-154.
41. 41Ks. myös Edwards, The Closed World, 323.
42 Klassista musiikkia käytettiin myös suomalaisten tietokoneiden käyttöönottoa esitelleiden uutiskatsausten taustana 1950-1960-lukujen vaihteessa.
43. 43Suominen, Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi, 199-221.
44. 44Latourin tulkinnasta esim. koneen inhimillistämisestä, antropomorfismin eri tasoista ks. Bruno Latour "Where Are the Missing Masses? The Sociology of a Few Mundane Artifacts." Shaping Technology, Building Society. Studies in Sociotechnical Change. Ed. by Wiebe E. Bijker & John Law. Cambridge, Massachusetts - London, England: MIT Press 1992.