Salora Playmaster - peliä televisiolla
Lisäarvon tuottaminen teknisten innovaatioiden yhteyteen

Salon elektroniikkateollisuuden historia pitää sisällään muutakin kuin kännyköiden valmistusta. Ennen Nokian ja Benefonin puhelimia Salo tuli tutuksi Saloran radioista, televisioista, monitoreista, radiopuhelimista ja muusta elektroniikasta. Vuonna 1928 perustetun Saloran (aluksi nimellä Nordell & Koskinen) historiaan kuuluu monenmoisia malleja ja laitekokeiluja.(2)

Salora toi 1977 myyntiin Playmaster-television. Laite sai Scancolor-televisiomallistossa tunnusnumeron 1E ja se oli yksi uusista moduulirakenteisista väritelevisioista. Irrotettavat moduulit oli otettu käyttöön, jotta laitteiden huolto helpottuisi.(3)

Playmasterin erikoisuus oli sisäänrakennettu televisiopeli. Peliohjaimia käyttämällä vastaanotin muuttui urheilunareenaksi, jalkapallo-otteluiden, tennismatsien ja muiden kisailujen näyttämöksi. Vanhemmat ottivat yhteen lasten kanssa tai naperot - kenties vanhemmatkin - pelailivat keskenään. Keltainen neliön mallinen "pallo" pomppi vihreällä taustan päällä. Pelaajat yrittivät osua violeteilla, sinisillä tai valkoisilla "mailoilla" pelivälineeseen. Voitto maistui makealta, häviö kitkerältä.

Muutkin valmistajat liittivät pelejä televisioon, vaikkeivät kenties Saloran suomalaiset kilpailijat. Televisiovastaanottimistakin kertonut laajalevikkinen Tekniikan Maailma -lehti esitteli testeissä ja mainoksissa tv-pelejä useita kertoja 1970-luvun kuluessa.(4) Seuraavassa Eskoensio Pipatti kuvailee saksalaista Nordmende Spectra-vastaanotinta, jossa oli niin ikään sisäänrakennettu peli: "TV-pelit saavuttavat ainakin nuorten varauksettoman suosion. Niiden haitallisesta vaikutuksesta kuvaputkeen on paljon puhuttu, mutta useassa mallissa, kuten kuvan Nordmendessäkin, peli on sisäänrakennettu. Näin voidaan rajoittaa pelialueen reunojen kirkkautta ja estää kuvaputken "kulumia"."(5) Tekniikan Maailman kuvastossa tv-pelien pelaajina oli kokonaisia perheitä, mutta tavallisemmin pelkästään isä ja poika tai vain lapsia.

Saloralle Playmaster oli yksi välivaiheen kokeilu. Pelitelevisio ei osoittautunut kovin suureksi myyntimenestykseksi. Vähän samalla tavalla on käynyt tuoreemmalle yhdistelmälaitteelle, Suomessa lähinnä Soneran kauppaamalle Internet-televisiolle, joka on jäänyt kauppojen hyllyille. Soneran Internet-televisio on kuitenkin vastaanottimeen liitettävä lisälaite. Televisioon sisäänrakennetut Internet-kojeet ovat vasta tulossa markkinoille. Turun televisiotehdas ilmoitti taannoin aloittavansa tällaisten laitteiden valmistamisen.(6) Niiden tulevaa suosiota voi toistaiseksi vain arvailla. Saloran 1970-luvun Playmasteria ei kuitenkaan voi suoraan verrata Internet-televisioihin, sillä peli-tv oli vain yksi vaihtoehto laajassa mallistossa eikä sitä pyritty markkinoimaan minään ykköstuotteena tai tärkeänä uutuutena. Tämä näkyy myös Saloran televisiomalliston mainoslehtisissä, jossa tv-pelimalli on esitelty muiden tuotteiden joukossa ilman erityistä tai keskeistä asemaa. (Katso tarkemmin Salmen artikkeli tässä kirjassa.)

Tv-pelaamisen tarve tyydytettiin yleensä irrallisilla, televisioon liitettävillä erillislaitteilla, joita oli alkanut tulvia markkinoille jo 1970-luvun alusta lähtien. Ensimmäisiä kotikäyttöön suunnattuja pelejä olivat Magnavoxin Odyssey (1972) sekä Atarin Pong (1974-1975), joka perustui kolmisen vuotta aiemmin julkaistuun kolikoilla toimineeseen hallipeliin. Ensimmäisenä jouluna koti-Pongeja myytiin Yhdysvalloissa noin 150 000 kotiin.(7)

Varhaisien pelivalmistajien jäljessä markkinoille rynni massoittain valmistajia. Useimmat tv-pelit olivat erilaisia maila-pallopelejä, jotka hyvällä mielikuvituksella saattoi yhdistää oikeisiin ulkoilman tai sisähallien urheiluharrastuksiin. Lisäykset television käyttömahdollisuuksissa koettiin kuitenkin merkittäviksi. Tekniikan Maailma -lehti totesi kuitenkin tv-pelien tekevän passiivisesta televisionkatselusta aktiivista ja osallistuvaa.(8) Saloran mainoslehtinen puolestaan kuvasi Playmasterin perheen urheilumielisten monipuolisena pelikeskuksena. Tässäkin väitteessä näkyy varhainen tulkinta television uudistuvasta merkityksestä. Vastaanotin oli muuttumassa pelkästä katselulaitteesta viihdekeskukseksi.

Kiinnostus yksinkertaisiin ja toisiaan muistuttaviin tv-peleihin hiipui 1970-luvun lopulla. Saloralla television tuotekehitysprojekteja johtanut Åke Nyholm toteaa tv-pelien menekin olleen tyypillisen kolmeportaista: ensin peleihin oli hinkua, sitten niitä oli tarpeeksi ja lopuksi liikaa. Peleihin yleensä kyllästyi varsin nopeasti. Elektroninen pelaaminen sai jatkoa monipuolisempien tai monikäyttöisten videopelien, elektroniikkapelien ja tietokonepelien myötä. Esimerkiksi Atari julkisti suositun videopelikonsolinsa 2600:n vuonna 1977. Leluvalmistaja Mattel esitteli taasen 1980 menestyksekkään Intellivision-konsolinsa.(9)

Digitalisoituvan television varhaiset lisälaitteet

Miksi suomalainen johtava tv-valmistaja Salora lähti myymään peliä television yhteydessä? Kyse oli yhtäältä orastavan digitalisoimiskehityksen sivujuonteesta sekä toisaalta lisäarvon tuottamisesta, feature-ajattelusta. Kehityksen eräs tekninen alkupiste oli se, kun mekaanisesta kanavanvalinnasta siirryttiin 1970-luvun taitteessa elektronisiin, digitaalisesti ohjattaviin kanavavirittimiin. Langattomien kaukosäätimien ohella televisioihin alkoi 1970-luvun alkupuolella tulla niin kutsuttuja On-screen -näyttöjä. Toisin sanoen television ruudulla näytettiin digitaalisesti tietoja valitusta kanavasta, muista säädöistä sekä mahdollisesti kellonaika. Samaa näyttötekniikkaa voitiin soveltaa myös peleissä.

Nykyään itsestään selvyydeltä tuntuvan television kaukosäätimen alkutaival on niin ikään mielenkiintoinen. Vastaanottimen kaukosäätämisen tarpeen vakiintuminen vei Suomessa pitkään. Langallisista kaukosäätimistä kirjoitettiin esimerkiksi Tekniikan Maailmassa jo 1950-luvun lopulla, mutta sellaisia ei Åke Nyholmin muistaman mukaan Saloran Bostoneihin tai muihin mustavalkotelevisioihin tehty ainakaan hänen tultuaan taloon 1960-luvun puolivälissä. Langattomat kaukosäätimet ilmestyivät suomalaisiin kalliimpiin televisioihin 1970-luvun alussa.

Varhaisimmat langattomat kaukosäätimet toimivat ultraäänellä. Tämä aiheutti sivuvaikutuksia. Kanavaa tai television muita säätöjä oli mahdollista hallitsemattomasti muuttaa melkein millä tahansa ultraääniä tuottavalla laitteella, vaikkapa helisyttämällä avaimia tai kirskuttamalla painopiirilevä puukonterällä. Myöhemmin infrapuna korvasikin ultraäänen.

Saattaa tuntua kummalliselta, mihin 1970-luvun alun Suomessa, kahden televisiokanavan maassa, tarvittiin kaukosäätimiä. Kenties television kaukosäädin olikin statussymboli ja lelu. Se oli katseita keräävä elektroninen minilaite, joka antoi käyttäjälleen teknisen hallinnan ja edelläkävijyyden tuntemuksia sekä herätti muissa mahdollisesti kateutta - tai ärtymystä.(10) Näyttävyydessään ja lelumaisuudessaan kaukosäädin rinnastuu James Bond -filmien elektronihärveleihin, digitaalikelloihin ja myöhempiin matkapuhelimiin. Elektronisten apparaattien käyttö ja kauko-ohjainten käyttö oli tullut yhä tutummaksi ainakin 1950-luvulta lähtien populaarikuvastoissa ja vakavammissa visioissa.

Kaukosäätimien tuotantoon oli myös kenties järkiperäisempiä syitä. Laitetta voitiin käyttää muiden säätöjen, kuten äänenvoimakkuuden ja kuvan kirkkauden muuttamiseen. Se oli kätevä esimerkiksi yleisissä tiloissa, jos televisio oli jouduttu asentamaan suureen huoneeseen tai katonrajaan. Täytyy myös muistaa, että Salora valmisti televisioitaan myös ulkomaanmarkkinoille. Useissa maissa kanavatarjontaa löytyi Suomea huomattavasti enemmän.

Mikropiiritekniikkaa ja tietopalveluita

Saloran tv-peliä ei ohjattu kuitenkaan langattoman lisälaitteen avulla. Peliohjaimina toimivat oranssin väriset muovisauvat, jotka oli liitetty kaapeleilla televisioon. Ohjaimen päätä pyörittämällä maila liikkui kuvaruudulla. Sivunapista saattoi nollata pistelaskurin tai laittaa pallon liikkeelle.(11) Muotoiluiltaan ohjaimet eroavat siis varsin paljon nykyisistä joystickeista, force feedback -rattiohjaimista tai joypadeista. Käyttötarkoitus oli kuitenkin pitkälle sama.

Itse peli perustui teknisesti Saloran komponenttitoimittajan General Instrumentsin mikropiiriin, jota toimitettiin myös muille laitevalmistajille ympäri maailmaa.(12) Åke Nyholmin mukaan tv-pelilaitetta merkittävämpi tekninen muutos oli Saloran kannalta yhtiön 50-vuotisen toiminnan juhlavuonna 1978 esitelty 1F-väritelevisio, jossa oli mikroprosessori. Tätä televisiomallia ei käytetty pelaamiseen. Mikroprosessori mahdollisti opastavan kuvaruutunäytön toteuttamisen. Mikroprosessorien käyttö televisiossa oli kuitenkin yhteydessä heräävään mikrotietokonekiinnostukseen. Salorankin tehtailla toimi mikrotietokoneiden harrastuskerho, ja yhtiö pyrki 1980-luvun alkupuolella kotitietokonemarkkinoille kauppaamalla ulkomailta tuotettuja mikroja omalla nimellään.(13) Tässä suhteessa palattiin erillislaiteaikaan. Televisio toimi kotitietokoneen näyttönä.

Pelaamisen ja television säätämisen lisäksi varhaiseen digitalisoitumiseen kuului erilaisten tietopalveluiden suunnittelu. Viimeistään 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa olivat yleistyneet visiot ja kuvaukset tulevaisuuden kotitietotekniikasta. Koteihin ei ollut tulossa yleensä varsinaisia tietokoneita vaan esimerkiksi puhelinlinjojen kautta keskustietokoneisiin liitettäviä kotipäätteitä. Lehdissä, radio- ja televisio-ohjelmissa kuvatut sovellutusmahdollisuudet tuntuvat nykypäivän näkökulmasta tutuilta. Tietopalvelu, jota esimerkiksi Martti Tiuri kutsui jo Pirkka-lehdessä 1973 tietoverkoksi, tulisi mahdollistamaan sähköisen kaupankäynnin, laskunmaksun, kirjastotietokantojen ja elektronisen aineiston selailun, laajemman uutistarjonnan lukemisen, asioinnin viranomaisten kanssa, sähköisen kirjeenvaihdon sekä paljon muuta.(14)

Televisioiden puolella tällaiset tietoverkkovisiot avasivat uusia mahdollisuuksia. Teknisesti yksinkertainen, mutta palveluiden välittämistä sivuava ratkaisu oli teksti-tv (teletext). Se sai alkunsa britannialaisista 1970-luvun alun kehityshankkeista, joissa tv-kuvan muodostuksen ylimääräisiä, tyhjiä juovia alettiin käyttää tekstimuotoisen ja graafisen informaation välittämiseen. Tällöin ruudulle saatiin 25 tekstiriviä, joille jokaiselle mahtui 40 merkkiä. Teksti-tv-ominaisuudet löytyivät Salorankin mikropiiritelevisioista 1970-luvun lopussa ja palvelu on edelleen yleisesti käytössä. Tätä nykyä uudemmat muistiratkaisut ovat nopeuttaneet sivujen löytymistä ja selailua.(15)

Lähempänä tietokonepäätteitä ja tietoverkkoja oli toinen kehityshanke, view data, joka sai Suomessa nimen Telset. Kyseessä oli eräänlainen esi-Internet, jossa modeemin avulla otettiin yhteys tietovarastona toimivaan suurempaan tietokoneeseen. Käyttäjä ei sen sijaan tarvinnut omaa tietokonetta vaan päätteenä toimi erikoisvarusteltu televisio. Myös Salora valmisti 1970-lopulla ja 1980-luvun alussa view data -päätteitä.

View data -kokeiluja oli Suomessa eri puolilla maata. Palvelujen asiakkaiden oli muun muassa mahdollista lukea järjestelmän avulla lyhyitä uutisia, käyttää pankkipalveluita sekä varata matkoja ja konserttilippuja. Telset ei kuitenkaan yleistynyt, vaikka odotukset olivat Nyholmin mukaan liidelleet korkealla. View datan piti levitä yrityskäytön kautta kotitalouksiin. Syynä menekkivaikeuksiin oli muun muassa tiedon siirron hitaus: käyttäjä joutui odottelemaan kauan sivujen latautumista. Tärkeänä tekijänä lienee ollut myös sisältöpalveluiden vähyys tai vääränlaisuus. View datalla ei ollut paljoakaan tarjottavaa suuremmalle käyttäjäjoukolle. Korkeat hankinta- ja käyttökustannuksetkin ovat oletettavasti olleet syynä Telset-innostuksen hiipumiselle Suomessa. Samantapaiset palvelut onnistuivat paremmin muualla. Tutuin esimerkki lienee ranskalainen Minitel, joka sinnitteli pitkään vielä Internetinkin rinnalla. Minitel sisälsi erilaisia palveluita, sähköisen puhelinluettelon ja jopa eroottisluontoista aineistoa.(16)

Lisää kermaa kakun päälle?

Mitä sitten tv-pelien ja digitalisoitumisen historialla on annettavana nykypäivän näkökulmasta? Paljonkin. Monet tutut laitteiden käyttötavat, sovellutukset ja tarpeet ovat yhä olemassa. Televisio on yhä yksi keskeisimmistä kodin kulutuselektronisista tuotteista, jonka yhteyteen liitetään kiinteästi muita laitteita. Televisio toimii yhä erilaisten pelikoneiden näyttölaitteena, ja ihme olisi, ellei uusien digitaalikanavien ja -televisioiden yhteyteen tulisi erilaisia pelaamiseen liittyviä palveluita.

Yksi keskeisimmistä säilyneistä asioista on feature-ajattelu. Teknisten laitteiden yhteydessä lähes aina olennaista on jatkuva uudistamisen tarve ja lisäpalveluiden tuotanto. Erilaiset lisäpalvelut ja uutuudet muodostavat suuren osan tuotteiden viehätyksestä - ja myyntikatteesta. Nämä "uutuudet" ovat usein vanhoja tuttuja. Aikuisempaan makuun tarjotaan pankkipalveluita, tiedonhakua, urheilutuloksia, sääennusteita, treffipalveluita sekä tietenkin pornoa tai erotiikkaa. Mukana on myös pelejä, jotka aiheiltaan ovat ainakin tässä vaiheessa pitkälti samoja kuin paljon aiemmin. Kestävimpiä pelejä ovat mielenkiintoiset, helposti omaksuttavat ja teknisesti yksinkertaiset pelit kuten matopeli, miinaharava tai Tetris klooneineen.

Tuttua on myös uusien teknisten vempeleiden esittelyretoriikka. Siinä inhimilliset ja tekniset käsitteet sekoittuvat. Uudistumisesta ja nuoruudesta tulee keskeistä. Tällä hetkellä suomalaisetkin kohisevat kovasti niin sanotuista tulevista kolmannen sukupolven matkapuhelimista. Samantapaisesti Salorakin mainosti 1970-luvulla moduulitelevisioitaan uuden sukupolven laitteina. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sukupolven keskustietokoneista puhuttiin jo 1960-luvulla. Uuden ihmissukupolvet ovat saaneet rinnalleen siis tekniset laitesukupolvet ja tuoteperheet.

Uusin digitaalitekniikka onkin monesti vain tuoreen kuorrutuksen pursottamista vanhaan teknologiseen kerroskakkuun. Uusien makuvivahteinen alta löytyy tuttuja ja turvallisia - joskus karvaitakin sisältöjä.

Viitteet

1. Juttu on julkaistu ilman lähdeviitteitä Peili 2/2001 -lehdessä.
2. Saloran vaiheista ks. esim. Kalpa 1978; Ruostesaari 2000.
3. Tiedot perustuvat, ellei toisin mainita, seuraaviin lähteisiin: Åke Nyholmin haastattelu 20.10.2000; Åke Nyholmin esitelmä seminaarissa Pelaako yhteys? Museot ja elektroniikka-ala. Salo 7.9.1999; Saloran tv-vastaanotinmalliston mainoslehtinen 1977 (Salon elektroniikkamuseon kokoelmat).
4. Ks. esim. TM 1973/18, 66 (Klaus Krogerus: Kuvaruutu kisakenttänä. Osallistuva uutuus kaikille televisioperheille); TM 1975/04, 86-87 (Klaus Krogerus: PIP-peli - osallistuva televisiopeli); TM 1976/20, 97 (Eero Fallström: Tele-peli); TM 1976/22, 110 (mainos: Tele-Peli jännittävä uutuus elektroniikan maailmasta); TM 1977/15, 60-70 (Eskoensio Pipatti: Yli 20-tuumaiset väritelevisiot); TM 1977/17, 74-76 (Eero Fallström: Isojen lasten leikkipelit. Tv-pelit).
5. TM 15/1977, 62 (Eskoensio Pipatti: Yli 20-tuumaiset väritelevisiot).
6. Ks. esim. TS 2.11.2000 (Arvo Saksa: Internet tulee hotellihuoneisiin ja koteihin television kautta).
7. Hertz 1997.
8. TM 18/1973, 66; TM 4/1975, 86-87; TM 20/1976, 97.
9. Hertz 1997.
10. Elektroniikan ja tietotekniikan miniatyrisoitumisen kuvauksista ks. Suominen 2000.
11. Saloran mainoslehtinen 1977; Salora huolto, Tv-pelin säätö ja testausohje sekä toimintaselostus (Åke Nyholmin arkisto).
12. Tv-pelien elinkaaresta ja General Instrumentsin merkityksestä ks. myös Hertz 1997.
13. Jouko Happosen ja Arto Vihtosen haastattelu 19.12.2000. Ks. myös Petri Saarikosken artikkeli tässä teoksessa.
14. Pirkka 5/1973, 20-22 (Martti Tiuri: Kaapelitelevisio ja tietoverkko - viestinnän uusi kehitysvaihe). Ks. myös TM 1976/03, 114-115 (Matti J. Jantunen: Tietokoneaika tulee koteihin); TM 1977/10, 66-68 (Juhani Lompolo: Kaapelikaupunki).
15. Ks. myös tuntematon artikkeli (S-uutiset 1979?) "Teletext ja Viewdata-valmiudet Salora-väritelevisioissa); S-uutiset. Salora Oy:n sisäinen tiedotuslehti 3-4/1981 (Salora-väritelevision uudet ulottuvuudet. Teletext ja viewdata (Tekstitelevisio ja Telset)).
16. Abbate 1999, 209-210.

Lähteet

Arkistolähteet

Salon elektroniikkamuseon arkisto

Saloran televisioita koskeva mainosmateriaali

Åke Nyholmin arkisto

Saloran televisiolaitteita koskeva mainos-, artikkeli- ja dokumenttiaineisto

Haastattelut

Lehdet

Kirjallisuus