Ristiriitainen asenne tulee voimakkaammin esille aina uuden teknologisen innovaation läpilyönnin yhteydessä. Tällaisia ristiriitoja aiheuttavia keskustelun voimistajia ovat olleet muun muassa höyryvoima, rautatiet, autot, sähkö ja televisio. Nykyinen teknologinen painajais- ja päiväunelmointi liittyy pitkälti tietotekniikkaan, erityisesti tietoverkkoihin.
Tietotekniikkapeloilla ja toiveilla on kuitenkin pitempi kehityshistoriansa, joka yhdistyy avoimuuden ja sulkeutuneisuuden tietoteknisiin tilakäsityksiin.
Päivälehden sarjakuvastripissä Masi lukee Jermulan varuskunnan ilmoitustaulua ja huomaa nimensä komeilevan jokaisessa työlistassa. Ohi kulkeva Kessu ei tarjoa ymmärtämystä vaan toteaa kyseessä olevan tietokonevirheen. “Vihaan tietokoneita!”, Masi hurjistuu. “Rakastan tietokoneita”, Kessu myhäilee. (HS 22.2.1996.)
Esimerkki kertoo kaksijakoisesta suhtautumisestamme tietokoneisiin. Tietokone voi lisätä onnellisuutta, mutta tuottaa myös tuskaa - joskus kumpaakin yhtä aikaa. Liioitellen sarjakuvaa tulkiten voidaan ajatella, että Masi lukeutuu informaatioyhteiskunnan häviäjiin, b-luokan kansalaisiin, jotka joutuvat raatamaan koneiden oikkujen mukaan. Kessun kaltaiset parhaan a-ryhmän edustajat voivat vain valitella tilannetta - ja keskittyä oman henkisen ja ruumiillisen hyvinvointinsa hoitamiseen.
Masi-strippi kuvaa myös uskoamme teknologian väistämättömyydestä. Kun kerran tietokone on työvuorolistat laatinut, ei niitä voi virhetilanteissakaan muuttaa: koneen sana on laki. Tällainen ajattelutapa tuntuu toistuvan valitettavan usein. Ihmisen on toimittava teknologisten tai sosiaalisten systeemien ehdoilla eikä toisin päin. Olemme kuin joystickilla liikuteltavia sätkyukkoja teknologisessa valtapelissä.
Mistä sarjakuvan tietokonekäsitykset ovat peräisin? Ne eivät kerro pelkästään nykypäivästä tai tulevaisuuskuvitelmista vaan niissä näkyy tietokoneiden käyttämiseen liittyvä pitempi historiallinen kehityskulku, mikä tämän päivän tulevaisuusorientoituneessa Internet-kohussa usein unohtuu. Tietokonekuvassa yhdistyvät useat tiedonvälitykseen, koneisiin ja ympäristön hahmottamiseen liittyvät mentaaliset rakenteet. Nämä rakenteet, joita kutsun teknologisiksi katselutavoiksi, ovat osittain alitajuisia ja muokkautuvat ihmisen ja teknologian välisessä vuorovaikutusprosessissa.
Pelon ja uhkakuvan käsitteissä on olennaista niiden narratiivinen luonne. Pelätessään ihminen rakentaa mielessään dynaamisen ja kausaalisen kertomuksen, jolla on onneton loppu. Pelon kohteena ei ole ainoastaan sen aiheuttaja, syy vaan pikemminkin seuraus, toiminnan lopputulos. Katson, että pelkoja voi luokitella sen mukaan, kuinka nopeasti uhan ajatellaan toteutuvan ja kuinka henkilökohtainen se on. Lyhimmillään pelon kausaliteetti lähenee refleksinomaisuutta ja kauhun käsitettä, jossa onnettomuus tulee kohdalle odottamatta.(Vrt. Kling 1996, 40-42.)
Narratiivisen luonteen lisäksi pelolle on ominaista sen kaksisuuntainen vaikutuskenttä. Pelkääjä on ikään kuin vuoropuhelussa kohteensa kanssa. Tässä prosessissa on vaikea määritellä kumpi on objekti ja kumpi subjekti, sillä toiminnalliset suhteet vaihtelevat. Pelkääjä vaikuttaa kohteeseensa (pelon lähtökohtaan) ja muokkaa siitä kuvan itselleen. Samalla kuitenkin pelättävä vaikuttaa pelkääjään, hänen käsityksiinsä itsestään, maailmasta sekä omasta toiminnastaan.
Pelot ovat tärkeä osa teknologiaan liitettävässä problematiikassa. Muun muassa Ilkka Mäyrä katsoo ihmisen teknologiasuhteen pohjimmaisiksi määrittäjiksi pelot ja toiveet. Päiväunelmissaan ihminen samaistuu koneen voimaan ja nopeuteen, mutta kuvittaa myös omat painajaisensa tekniikkaan ja koneisiin liittyvillä hirviöpiirteillä.(Mäyrä 1994, 10. Kt. myös Kling 1996, 53-54) Teknologian historian klassikkotutkija Lewis Mumford (1895-1990) ei ole yksioikoisesti aivan samaa mieltä. Mumford toteaa, että ainakin osalle ihmisistä teknologia on lakannut merkitsemästä edistyksen suurinta esikuvaa muuttumatta silti painajaiseksi. Teknologia on pikemminkin sarja välineitä, jotka palvelevat elämää yleensä.(Mumford 1986, 114.) Nämä kaksi näkemystä voidaan kuitenkin yhdistää: konepelot ja -toiveet saattavat vaania syvemmällä, vaikka ne yritetäänkin tukahduttaa.
Hannu Salmi jakaa teknologiaan yhdistetyt tuntemukset useaan kategoriaan kirjassaan “Atoomipommilla kuuhun – tekniikan mentaalihistoriaa”. Sovellan hänen jakoaan tässä lähinnä pelkoja koskevaksi: eksistentiaalinen konepelko on sellainen tunne, jonka kone aiheuttaa omalla fyysisellä olemuksellaan. Reaalinen pelko syntyy teknologian havaittujen vaikutusten seurauksena ja imaginaarisella pelon tasolla tunteita muovaavat ne vaikutukset, joita koneilla kuvitellaan olevan. Symbolinen pelkoreaktio on sellainen, jossa yksittäinen tekninen innovaatio samaistetaan johonkin laajempaan ilmiöön. Esimerkkinä tästä on mikrotietokoneen ja tietoverkkojen nostaminen tietoyhteiskuntaideologian tukipilareiksi. Teknologian herättämien tuntemusten lajeiksi Salmi määrittelee vielä sakraalin (kone saatanallisen pahuuden ilmentymänä) ja filosofisen tason (maailmankaikkeus koneena). (Salmi 1996, 191-195.)
Hannu Salmen jakoa voidaan tulkita pelkotapahtuman vaikutuskentän nopeuden ja laajuuden kautta. Yksilöllinen teknologiapelko kohdistuu yleensä selvästi konkreettiseen kohteeseen, kuten tietokoneeseen (tai esim. toisiin tietokoneen käyttäjiin). Tämän pelon motiivit ovat yleensä henkilökohtaisia ja uhkakuvan “toteutumisaikataulu” on varsin lyhyt. Etenkin Salmen esittelemät eksistentiaalinen ja reaalinen pelon laji ovat ajallisesti varsin lyhytkestoisia. Eksistentiaalisena konepelkona voidaan tämän tulkinnan mukaan pitää ilmiötä, jota tietojärjestelmätieteilijä Markku Nurminen on kutsunut Enter-kauhuksi. Enter-kauhun kouriin joutunut tietokoneen käyttäjä vieroksuu rivinvaihtonäppäimen painamista, koska pelkää sen peruuttamattomia seurauksia. Enter-kauhu tulee näkyviin esimerkiksi laskunmaksuautomaateilla, jolloin laskutiedot tarkastetaan kerta toisensa jälkeen kärsimättömien takanajonottajien mielipahaksi. (Nurminen 1997, passim.)
Yhteisöllisen tietokonepelon kohde on abstraktimpi (vrt. Salmen symbolinen tunnetaso) ja vaikuttimet laajemmin koko yhteiskuntaa pidemmällä aikavälillä koskevia. Tässä tapauksessa ei tietokoneita pelätä sinänsä vaan pikimminkin asioita, joita laitteiden avulla voidaan toteuttaa. Uhkakuvien kohteena voi olla esimerkiksi epätasa-arvoistuminen, yksityisyyden menetys ja kontrolliyhteiskunta tai mekanisoituminen eli ihmisen muuttuminen koneeksi.
Kohtalokkaan virheen uhkakuva ja autonomisen, ’valvontaa vastustavan’, koneen pelkoa Suomessa 1980-luvulla kuvaa Iltalehden otsikko “Lohjalaismiehen kaamea yllätys: Tietokone vohki omin päin rahaa talletustililtä”.(Iltalehti 2.10.1986.) Juttu kertoo kahdesta saman henkilön varoihin kohdistuneesta tilivirheestä. Toisen virheen aiheutti atk-vika ja toisella kerralla “tytöt olivat näpytelleet väärin”. Tässä artikkelissa tulevat esiin siis inhimillinen ja konelähtöinen kohtalokkaan virheen uhka.
Kari Hintikka lähestyy pelon käsitettä hieman eri näkökulmasta kuin Salmi tai Broms. Kirjoittaessaan tietokonejärjestelmien käyttämisen aiheuttamasta pelosta, teknoparanoiasta, Hintikka erottelee erilaisten käyttäjäryhmien pelot toisistaan: tavallinen tietokoneen käyttäjä pelkää myyttistä systeeminmurtajaa eli hakkeria tai krakkeria sekä mielivaltaista järjestelmän ylläpitoa, joka penkoo esimerkiksi sähköpostia. Krakkeri pelkää turvallisuuspalvelua. Turvallisuuspalvelun ja ylläpidon uhkana ovat krakkerit.(Hintikka 1994, 101-108.) Hintikan teknoparanoiakäsitys kumpuaa siis funktionaalisesta lähtökohdasta ja pelkojen kohde tässä tapauksessa toinen ihminen, ei kone. Eri käyttäjäryhmien pelkoihin vaikuttavat erilaiset motiivit.
Kolmas tapa määritellä tietokonepelkoja on Martin Bauerin käyttämä systeemimalli. Bauer ei kysy, miksi koneita pelätään vaan miten niiden vastustaminen on vaikuttanut uuden teknologian kehittämiseen. Tässä tapauksessa Bauer näkee ihmisen ja koneen suhteen sosioteknisenä järjestelmänä. Vastustaminen on eräänlainen toimintahäiriö, joka aiheutuu ihmis- ja konekomponenttien “yhteensopimattomuudesta”. Häiriöt vaikuttavat teknologian kehittämiseen, koska pyrkimyksenä on ongelmien minimoiminen.(Bauer 1995, 112. Kt. myös Nurminen 1986, 77-93.) Ongelmien vähentämisen keinoina ovat muun muassa tiedon lisääminen ja ihmisten (käyttäjien ja kuluttajien) laajempi huomioonottaminen teknologian kehitysvaiheessa.
Mitä ovat nämä katalysaatiopisteet, jotka voidaan tulkita mentaalisiksi lyhyen aikavälin murroksiksi tai muutoksiksi teknologisissa katselutavassa? On ainakin helppoa, ehkä liiankin yksinkertaista, todeta, että sodat ja konfliktit ovat tällaisia katalysaattoreita – ainakin perinteisen tapahtumahistoriallisen selitysmallin mukaan. Toinen maailmansota merkitsi tietotekniikan lopullista läpimurtoa. Maailmansota synnytti tietokoneen, mutta samalla se synnytti sotateknologiaan liittyvät tietokonepelot, joihin kuuluvat kuvaukset tietokonevirheiden tuloksena syttyvästä ydinsodasta.(Ekholm 1983, 12-13; Warrick 1980, 121-122.) Vietnamin sota merkitsi puolestaan kontrolliteknologian ja sen vastustamisen nousua tietoteknisen pelon keskipisteeseen, muun muassa koska yhdysvaltalaiset tiedusteluorganisaatiot ja puolustuslaitos panostivat voimakkaasti tietorekistereiden luomiseen. (Levy 1994, 130-133, 162-167; Lubar 1993, 320-321.) Persianlahden sotaan taas on yhdistetty kauhukuvia ihmisen robotisoitumisesta ja todellisuuden hämärtymisestä virtuaalisilla taistelutantereilla. (Kt. esim. Morse 1995, 289-294)
Uusien uhkakuvien painopisteiden määrittelyn pohjana ovat kaikki aiemmin esiintyneet pelot, jotka ovat painuneet mentaliteettien tasolle osaksi teknologisia katselutapoja. On selvää, että pelkojen taustalla ei ole pelkästään vanhempi pelko vaan yleisemmin koko mentaalinen teknologiaan liitettävä ja liittymätön rakenneympäristö. Näin koko tiedostettu ja tiedostamaton historia ovat pelon kulloisenkin kohteen tulkintojen taustalla
Viime vuosikymmenellä Suomessa ja ulkomailla käyty hakkerikeskustelu oli myös omanlaisensa pelon tiivistymä. Tällöin pelon polttopisteeseen joutui ehkä ensimmäistä kertaa tietokonetta käyttävä yksilö. Aikaisemmin tietokonepelon primäärikohde oli ollut joko kone tai joku sitä hyödyntävä laajempi organisaatio. Yksilöllisyyden korostus johtui osittain siitä, että tietotekniikasta oli tullut tai tulossa arkipäiväisempää kotien, koulujen ja työpaikkojen tietokoneistuessa. Yksilöllisyyttä painotettiin myös siksi, että ajanjakson “ilmapiiri” oli individualistisuutta myötäilevä.
“En “hacker” är en person vars hobby det är att bryta sig in i företags och offentliga inrättningars datorer.” “Det kan hända att skadegörelsen som det nu är fråga om enbart materiell, och kan stiga till betydande belopp. Men kan ocksa orsaka direkt fara för liv genom att tränga in i och störa ett system, exepelvis ett sjukhus’ datasystem eller trafikludsystem i en stad. Det är alltså inte fråga om något lustig lekande i det här sammanhanget.” (Hbl 1.10.1986.)Sana “hakkeri” on voimakkaasti kytkeytynyt amerikkalaiseen kulttuuriin ja teknologian historiaan. Alunperin hakkeri on tietokoneiden yhteydessä tarkoittanut intomielistä harrastajaa, joka haluaa ymmärtää työvälineensä toiminnan pienimmätkin piirteet. Hakkeri vihaa informaation salaamista ja haluaa käyttää ja levittää löytämäänsä tietoa rajoituksessa. Hän on kuin vapautta ihannoiva uudisraivaaja elektronisilla korpimailla. (The New Hacker’s Dictionary 1993, 218) Voidaan sanoa, että termi ideologisoitui 1970-luvun alussa, mutta “mediatisoitui” ja muuntui 1980-luvulle tultaessa. Esimerkiksi Steven Levy on kirjoittanut 1980-luvun mediahakkereista, jotka halusivat kaupallista hyötyä taidoistaan. (Levy 1994, 303-411. Kt. myös Clough & Mungo 1992, 74-75.) Tiedotusvälineet vaikuttivat uusien tietoteknisten menestystarinoiden popularisoitumiseen. Steve Jobsin ja Bill Gatesin kaltaisten sankareiden nousu autotallirakentelijoista ja sunnuntaikoodaajista suuryritysten johtajiksi oli amerikkalaisen unelman toteuttamista informaatioyhteiskunnassa.
Suomessa hakkeri-termi (aluksi hackeri) levisi 1980-luvun alkupuolella yhtä aikaa kun mikrotietotekniikasta tuli poikakulttuuria. Hakkeri-termin sisältöä määriteltiin implisiittisesti ja eksplisiittisesti lähinnä vasta perustetuissa tietokonealan harrastelehdissä, MikroBitissä ja Printissä (vuodesta 1984). Termin käyttö oli kuitenkin häilyvää ja hakkerismi yhdistettiin muun muassa pitkälle vietyyn high-end -harrastamiseen, rikollisuuteen ja etenkin Printissä modeemien ja bbs-järjestelmien (Bulletin Board Systems) avulla tapahtuvaan sähköiseen kommunikointiin. Stereotyyppisen hakkerin kuva tuli tutuksi myös muun muassa War Games -elokuvan (1983) ja Tietokonejengi -tv-sarjan kautta.
Vuonna 1986 hakkeri-sana nousi laajempaan tietoisuuteen dramaattisemmissa merkeissä. Sunnuntaina 28. syyskuuta 1986 loppui erään poikajoukon pitkään jatkunut harrastus, tietokonejärjestelmiin murtautuminen. Tuona sunnuntaipäivänä siviilipukuiset poliisit saattoivat loppuun kuukausia kestäneen tarkkailu- ja jäljitystyön, jonka tuloksena kaksi poikaa pidätettiin ja useita muita kuulusteltiin. Nuorukaisten pidätysaika Pasilan poliisiasemalla venyi kaikkiaan 17 vuorokauden mittaiseksi, mikä oli tuolloin lain suoma maksimiaika. Poliisin toiminta kertoo tietotekniikan kokemisesta tärkeäksi, mutta samalla uhkaavaksi ja oudoksi.
Pidätys uutisoitiin useassa päivälehdessä sekä sähköisissä tiedotusvälineissä. Hakkerijutuille oli leimaa-antavaa tietojen ristiriitaisuus ja epävarmuus siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Tämä epävarmuus voidaan kitkeä lyhyen aikavälin pelkoreaktioihin, joissa eksistentiaalinen pelko ja kohtalokkaan virheen uhkakuva näyttelevät tärkeää osaa. Pelot kohdistuivat muun muassa yksityisyyteen ja oikeusturvaan:
“Herää tavallisen kansalaisen kysymys todellisesta oikeusturvasta, jos lähes kuka tahansa modeemin omistava harrastelija pääsee sisälle tiedostoihin.”(IL 30.9.1986.) “VTT:n mukaan murtajan onnistui ainoastaan käyttää tietokoneaikaa. Muusta käytöstä ei ole vielä tarkkaa selvyyttä. Käytännössä tunkeutujat ovat saattaneet hankkia lähes mitä tietoja tahansa oppilaiden arvosanoista lähtien.(HS 1.10.1986.)Edelliset lainaukset kertovat myös ihmiskäsityksemme laajenemisesta. Ihmisyksilö ei enää määrity pelkästään fyysisen ruumiin tai kodinpiirin kautta. Yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, on inforuumis, joka muodostaa olemuksemme sähköisen representaation ja identiteetin. Sama asia ja pelko oman identiteetin menettämisestä on nähtävissä myös tuoreessa viihteellisessä the Net -elokuvassa (1995), jossa Sandra Bullockin esittämä tietokoneammattilainen joutuu uuden teknologian hallitsevan terroristijärjestön pelinappulaksi.
Myöhemmin mukaan hakkerikeskusteluun tulivat tietokonealan ammatti- ja harrastajajulkaisut. Näissä lehdissä suhtauduttiin kriittisesti päivälehdistön sekä tv:n ja radion tapaan uutisoida hakkerismia. Yhtenä uhkana oli yhteiskunnan muuttuminen “tietokonekielteisemmäksi” ja koko harrastajakunnan leimautuminen:
“Lehdet kirjoittavat sensaatiojuttuja, aiemmin mainittu pidätys toi lisää vettä myllyihin. Nyt näyttää siltä, että kaikki modeeminkäyttäjät leimataan hackereiksi, systeeminmurtajiksi... Synkkä varjo on langennut modeeminkäyttäjien ylle.”(Mikrobitti 11/86, 5. Uutinen on kuvitettu pilapiirroksella, jossa on tyypillisesti yhdistetty rikollisen “karhukoplamainen” arkkityyppi ja mikrotietokone).Pidätyksen myötä tiedotusvälineet alkoivat muodostaa hakkerikuvaa, joka vaikutti teknologiseen katselutapaan. Teknologinen katselutapa toimi kuitenkin myös toisin päin: hakkerikuvan yhteydessä nousivat pintaan ja realisoituivat jo syvemmällä muhineet tietokoneaversiot. Median kautta luotiin kullekin välineelle tyypillisiä tulkintoja. Esimerkiksi Kansan Uutisissa käsiteltiin tietoturvallisuusartikkelin yhteydessä laajemmin tietoyhteiskuntaa ja sen suhdetta kapitalistisen yhteiskunnan ongelmiin. (KU 2.10.1986.)
Murtautujien oikeudenkäynti, “hakkerioikeudenkäynti”, alkoi tammikuussa 1987 ja päättyi alioikeusasteessa enemmän tai vähemmän dramaattisten vaiheiden jälkeen keväällä 1988. Tapaukseen oli kytketty eri yhteyksissä myös maanpetossyytteet, salailu, Yhdysvaltain tiedustelupalvelu ja ydinvoima. Tunkeutujien epäiltiin saaneen käsiinsä ydinvoimatutkimuksia koskevia tietoja, koska he olivat murtautuneet muun muassa Valtion Teknillisen Tutkimuskeskuksen ja Teollisuuden voiman tietojärjestelmiin. Suomalaiset hakkerit eivät kuitenkaan olleet toimineet samoin kuin saksalainen VAXbusters-ryhmä, joka Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden (1986) jälkeen oli tunkeutunut valtion tietokonejärjestelmiin, varastanut onnettomuutta koskevia tietoja ja levittänyt niitä julkisuuteen, mikä teki ryhmästä Saksan vihreän liikkeen sankarin.(Clough & Mungo 1992, 79-80, 165-166. Kts. myös Talouselämä 32/1987, 55. Suomessa ja myös muualla VAXbusters-ryhmä sekoitettiin usein virheellisesti Chaos Computer Clubiin, joka oli kuuluisa vuotuisista hakkerikonferensseistaan ja 1984 saksalaiseen Btx-tietopalveluun tekemästään iskusta. )
Oikeudenkäynnin loppuratkaisu oli osittain yllättävä sillä pääosa syytteistä, jotka koskivat toisen omaisuuden luvattua käyttöönottoa, hylättiin. Syytetyt joutuivat tosin maksamaan käyttämästään tietokoneajasta ja korvaamaan tapauksen selvittelystä aiheutuneita kuluja. Lehdistössä spekuloitiin tapauksen seurauksia ja Suomesta epäiltiin muodostuvan informaatiorikollisuuden Villi Länsi, jossa kansainväliset tietokonerikolliset voivat mellastaa rajoituksetta.(Hbl 29.4.1988; HS 29.4.1988.) Villi Länsi -metaforasta voidaan vetää kiinnostavia analogioita ja vastakkainasetteluja toisaalta informaation vapautta ja pioneerihenkeä hehkuttavaan hakkeri-ideologiaan ja Willian Gibsonin Neurovelho-romaanissa kuvaamaan Cyberpunk-maailman konsolicowboyden toimintaan. (Gibson 1991 (1984); Levy 1994 (1984), 80-103. Kt. myös The New Hacker’s Dictionary 1993, 218-219.)
Hakkerikeskustelu oli siirtynyt jo aiemmin tapauksen ulkopuolelle. Se vaikutti kuitenkin epäsuorasti uuden yksilösuojalain käsittelyyn, tietoturvaohjeisiin ja kirjallisuuteen sekä hakkerismia ideologisoivan kirjoittelun syntymiseen. Hakkerismi ikään kuin “oheistuotteistettiin”. Näiden oheistuotteiden avulla hakkeritapaus kesytettiin ja kulturalisoitiin (vrt. Fiske 1993, 161-165, Pantzar 1996, 77-81 ja Väliverronen 1996, 32-34.). Kulturalisaatioprosessi tapahtui osittain myös retorisin keinoin. Tuttujen - negatiivistenkin - käsitteiden ja koodien, kuten murtautuminen, vakoilu ja ryöstäminen, avulla uudenlaisesta ongelmasta tehtiin ymmärrettävämpää ja vähemmän pelottavaa.
Katson, että edellä esiteltyjä tietokonepelkojen osa-alueita voi yhdistää tietoteknisten tilakäsitysten avulla. Esimerkiksi hakkeritapauksen uutisoinnissa ja oheistuotteistusprosessissa tietokone- ja käyttäjäpelot liittyivät usein informaation ja yksityisyyden problematiikkaan. Ydinkysymys on, miten informaation ja ihmisen suhde on määriteltävissä. Mikä on informaation arvo ja millaisiksi ihmisen informaatioreviirin (tilan käyttö ja haltuunotto) rajat voidaan käsittää?
Poikkean Edwardista siinä mielessä, että katson tietotekniikan liittyvän yhtä aikaa sekä avoimuuden ja sulkeutuneisuuden diskursseihin. Yhteistä Edwardsin kanssa on tilallisuuden korostamisen lisäksi pyrkimys eroon artefaktikeskeisestä teknologianäkökulmasta. (Kt. myös Boddy 1995, 57)Tietoteknisellä avoimuudella tarkoitan esteetöntä pyrkimystä eteenpäin ja ulospäin. Avoimuus on kaksisuuntaista eikä siis merkitse pelkästään laajenemista. Vaikka esimerkiksi hakkeritapaukseen liittyvät tilakäsitykset tulivat esille lähinnä kirjallisen materiaalin kautta, avoimuus ja sulkeutuneisuus näyttäytyvät myös laitteisto- ja ohjelmistoarkkitehtuurissa sekä tietotekniikan infrastruktuurisessa sijoittelussa. Pyrkimys avoimuuteen näkyy muun muassa Personal Computer -ajattelussa ja Internet-kulttuurissa.
Tietotekninen sulkeutuneisuus on taas pyrkimystä erotteluihin, rajojen vetoon, monopoleihin ja yksinoikeuksiin. Sulkeutuneisuudesta kertovat esimerkiksi erilliset tietokonekeskukset, tiukat turvallisuusjärjestelyt, yksinoikeudella tapahtuva laitteistohuolto ja ylläpito sekä erilaiset “hyvä veli” -järjestelmät. Esimerkiksi Marja Vehviläisen mukaan tällaiset tietotekniset miesverkostot syntyivät Suomessa alunperin toisen maailmansodan aikaisten sotilaskontaktien ja yhteisten toimintamallien pohjalle.(Vehviläinen 1996, 149-152.) Tietotekniikan pioneerit muodostivat siis eräänlaisen suljetun maailman, johon ulkopuolisten - varsinkin naisten - pääseminen oli vaikeaa.
Liian avoimuuden pelko on tyypillistä myös tämän päivän Internet-keskustelulle, jossa uhkakuvat ovat jopa laajentuneet ja globalisoituneet. Internet on hyvän ja pahan tiedon lähtökohta, jossa pornografia, pommiohjeet ja viekkaat teknohuijarit vaanivat viatonta verkossa liikkujaa:
“Pomminteko-ohjeet on helppo löytää internetistä hakuohjelman avulla. Oppia on tarjolla useammassa paikassa, ja ohjeet ovat usein samoja. Ymmärrettävistä syistä pommiohjeita kotisivuilleen laittaneet toimivat anonyymipalvelinten kautta. Näin sivun haltijan henkilöllisyys pysyy salassa.” (HS 26.5.1997)Esimerkkien avulla tuetaan tietoteknisen sulkeutuneisuuden diskurssia ja sen välttämättömyyttä. Tilallisuus kytkeytyy uuteen verkkoteknologiaan, mutta sen retorinen ja teknologinen ulostuonti muistuttaa 1980-luvun alun mikrotietokoneistumista sekä myös 1950-luvun suomalaisten tietokoneteknologian alkutaivalta.(Suominen 1997, 39-40.)
“Kyse ei ole siitä, etteikö kaikilla ihmiselämän aloilla tapahtuisi vääriä asioita, vaan siitä, että ihmiset eivät tunnista niitä vaaroja, joita Internet pitää sisällään. Tavallisissa arkielämän tilanteissa itse kukin osaa kyllä välttää pimeitä rautatietunneleita, väistää humalaisia räyhäreitä ja päin punaisia ajavia kaahareita ja nostaa kädet pystyyn, kun joku uhkaa aseella. Selvää myös on, että kadulla ryöstetyksi tullut tajuaa, mitä tapahtui. Internetissä eivät kuitenkaan päde samat säännöt ja vaikka valistuneet aikuiset osaisivatkin kiertää Internetin mätäpesäkkeet, lasten ja nuorten osalta tilanne on avoin kaikenlaisille sairaille toiminnoille ja vaikutteille.” (Nikkanen 1997, 10-11)
Tietotekniikan negatiiviset vaikutukset tulevat korostetusti esiin yleensä ihmisen psyykkisen olemuksen kautta. Ruumiillisuus kytketään mukaan kuitenkin esimerkiksi eri asteisten mekanisoitumisten avulla. Mekanistiset ja toistuvat työsuoritukset tylsistyttävät ja kuluttavat ihmisiä sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hiirikäden hiusmurtumat ja näyttöpäätteiden aiheuttamat näköongelmat ovat robotti-ihmisen kulumisvaurioita. Ihmisen on ikään kuin sulkeuduttava teknologian ulkopuolelle välttääkseen henkilökohtaisen kyborgisoitumisen. Muuten vaarana on alistuminen jonkin ulkopuolisen voiman hallintaan:
“Tiedemiehet ovat kehittäneet mikrosirukiteen, jolla ihminen saadaan täydellisesti ohjaksiin. Monet ovat jo kiteen ohjaksissa. Kaikki eivät edes tiedä sitä. Ihmisen ihon sisään istutetun mikrosirun avulla voidaan ihmisen mentaliteettia muunnella mielin määrin. Yhtäkkiä olet raivotautinen ja joko laskemalla tai nostamalla impulsseja olet kuin enkeli.”(Aamuset 3.4.1997.)Tietokonepelko on samalla aikaan ja tilaan sidottu tuntemus (kuten einsteinilainen maailmankaikkeus). Kuten alussa totesin, aikaulottuvuus liittyy kertomuksellistamiseen. Uhan toteutumisaikataulu ja henkilökohtaisuus ovat yhteydessä toisiinsa. Narratiivisen pelkoprosessin laukaisee tilallinen kokemus - tai oikeastaan tilan kokemisen puuttuminen: suuri uhka tulee jostain ulkopuolelta, hämärästä tai äärettömyydestä. Se ei ole hallittavissa. Uhkaa vähentää sen tuominen näkyviin, tuttujen rajojen sisäpuolelle.
WarGames. Directed by John Badham. Written by Lawrence Lasker and Walter F. Parkes. Cinematography by William A. Fraker. Cast Matthew Broderick, Dabney Coleman, John Wood, Ally Sheedy etc. Produced by Leonard Goldberg and Harold Schneider. 1983.
Boddy, William: “Elektrovisio. Sukupuita ja sukupuolia.” Suomentanut Erkki Huhtamo. Kirjassa Sähköiho. Kone\Media\Ruumis. Toim. Erkki Huhtamo ja Martti Lahti. Tampere 1995.
Broms, Henri: “Infoteknologia ja kulttuuri.” Tietoyhteiskunta meissä - pelot, toiveet, teot (71-77). Helsinki 1986.
Clough, Bryan & Mungo, Paul: Approaching Zero – Data Crime and the Computer Underworld. 1992.
Edwards, Paul N.: The Closed World. Computers and the Politics of Discourse in Cold War America. Cambridge, Massaschusetts, London, England 1996.
Ekholm, Kai: Johdanto kirjaan Science fiction Suomessa. Toim. Kai Ekholm. Pieksämäki 1983.
Fiske, John: Merkkien kieli – Johdatus viestinnän tutkimiseen. Englannink. alkuteos Introduction to Communication Studies (2nd ed. 1990). Suomeksi toimittaneet Veikko Pietilä, Risto Suikkanen ja Timo Uusitupa. Jyväskylä 1992.
Gibson, Willian: Neurovelho. Alkuteos Neuromancer (1984). Suom. Arto Häilä. Porvoo - Helsinki - Juva 1991.
Hintikka, Kari: Virtuaalinen tila – julkinen olohuone. Helsinki 1994.
Kling, Rob: “Hopes and Horrors: Technological Utopianism and Anti-Utopianism in Narratives of Computerization.” Computerization and Controversy. Value Conflicts and Social Choises. Second Edition. Edited by Rob Kling (40-58). San Diego 1996 (1991).
Levy, Steven: Hackers. Heroes of the Computer Revolution. New York 1994 (1984).
Lubar, Steven: Info Culture. The Smithsonian Book of Information Age Inventions. Boston, New York 1993.
Morse, Margaret: “Virtuaalinen sota.” Kääntänyt Putte Wilhelmsson. Teoksessa Virtuaalisuuden arkeologia. Virtuaalimatkailijan uusi käsikirja (289-308). Toim. Erkki Huhtamo. Rovaniemi 1995.
Mumford, Lewis: The Future of Technics and Civilization. London 1986.
Mäyrä, Ilkka: “Koneihminen – kone vai ihminen? Koneet ovat osa alitajuntaamme.” Kulttuuritutkimus 11(1994):2, 3-12.
New Hacker’s Dictionary. Second Edition. Compiled by Eric. S. Raymond. Cambridge, Massachusetts, London, England 1993.
Nikkanen, Kimmo: Internet paljastuksia. Kuinka selviytyä hengissä kyberavaruudessa. Espoo 1997.
Nurminen, Markku: Kolme näkökulmaa tietotekniikkaan. Helsinki 1986.
Nurminen, Markku: “Tietokonepelot.” Sähköpostikirje tekijälle. 5.6.1997. Tekijän hallussa.
Pantzar, Mika: Kuinka teknologia kesytetään. Hämeenlinna 1996
Salmi, Hannu: “Atoomipommilla kuuhun!” Tekniikan mentaalihistoriaa. Helsinki 1996.
Schivelbusch, Wolfgang: Junamatkan historia. Alkuteos Geschichte der Eisenbahnreise. Zur Industrialiserung von Raum und Zeit im 19. Jahrhundert (1977). Suom. Margit Heinämäki. Tampere 1996.
Suominen, Jaakko: Tietokonepelko teknologisen katselutavan ilmentymänä. Esimerkkinä hakkeritapaus Suomessa 1986-1988. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, kulttuurihistoria 1997. (Verkkoversio http://www.tuug.org/~jaakko/tutkimus/gradu/)
Warrick, Patricia S.: The Cybernetic Imagination in Science Fiction. Cambridge, Massachusetts and London 1980.
Vehviläinen, Marja: ““Maailmoista ilman naisia” tietotekniikan sukupuolieroihin.” Teoksessa Työelämän sukupuolistavat käytännöt (143-170). Toim. Merja Kinnunen ja Päivi Korvajärvi. Tampere 1996.
Väliverronen, Esa: Ympäristöuhkan anatomia: tiede, mediat ja metsän sairaskertomus. Tampere 1996.