Tämän teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons lisenssi.
[etusivulle] [julkaisuluettelo]
Artikkelikäsikirjoitus 14.11.2005
Lopullinen versio julkaistu teoksessa Avaintekstejä kulttuurihistoriaan. Toim. Hanna Järvinen ja Kimi Kärki.
Kulttuurihistoria - Cultural History 6. K&H, Turku 2005 [s. 205-218].
Tämän teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons lisenssi.
© Jaakko Suominen 2005
David E. Nye (s. 1946) valmistui 1968 Amherst Collegesta Yhdysvalloissa. Hän suoritti MA- ja PhD -tutkinnot Minnesotan yliopistossa (1971, 1974). Hänen väitöskirjansa käsitteli Henry Fordia (työn otsikko Henry Ford and Time). Nye on työskennellyt Tanskassa Odensessa Etelä-Tanskan yliopistossa professorina vuodesta 1992 American Studies -keskuksessa ja on opettanut 1970-luvulta lähtien Amerikka-opintoja Tanskan lisäksi Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Hollannissa ja Espanjassa sekä luennoinut ympäri Eurooppaa Amerikan historiasta ja kulttuurista. Nyen tuotanto sisältää mm. seuraavat monografiat: Henry Ford: 'Ignorant Idealist' (Academic Press, 1979, väitöskirjan pohjalta), The Invented Self (Odense University Press, 1983), Image Worlds: Corporate Identities at General Electric (MIT Press, 1985), Electrifying America: Social Meanings of a New Technology (MIT Press, 1990, Dexter Prize ja Abel Wolman Award -palkinnot), American Technological Sublime (MIT Press, 1994), Consumin
g Power: A Social History of American Energies (MIT Press, 1998), Narratives and Spaces: Technology and the Construction of American Culture (Columbia University Press, 1998), America as Second Creation: Technology and Narratives of New Beginnings (MIT, 2003), Not Just One Future: Questioning Technology (MIT Press, ilmestyy, 2006). Hän on toimittanut seuraavat teokset: Technologies of Landscape: Reaping to Recycling (University of Massachusetts Press, 2000), American Photographs in Europe, 1840-1990 (ed. with Mick Gidley, Amsterdam Free University Press, 1994), American Studies in Transition (ed. with Christian Kold Thomsen, Odense University Press, 1985), Consumption and American Culture. (ed. with Carl Pedersen, Free University of Amsterdam Press, 1990).
Lisätietoja: http://www.sdu.dk/Hum/amstud/staff/david_nye.htm
ja http://www2.warwick.ac.uk/fac/arts/cas/staff/nye/
Alkuvuodesta 1998 olin ensimmäisellä tieteellisellä "tutkimusmatkallani" ulkomailla. Tutustuimme yleisen historian jatko-opiskelijan Petri Saarikosken kanssa Lontoon yliopistojen mediatutkimukseen ja hankemahdollisuuksiin viestinnän professorin Hannu Niemisen ohjauksessa. Tavoitteena oli hahmotella tutkimusprojektia, jonka puitteissa vertailtaisiin suomalaista ja brittiläistä media-arkea erilaisten laadullisten ja tilastollisten aineistojen pohjalta.
Olin valmistunut maisteriksi edellisenä syksynä 1997 noin viiden vuoden opiskelun jälkeen, ja graduni oli käsitellyt tietokonepelkojen kulttuurihistoriaa erityisesti varhaisen suomalaisen hakkeritapauksen 1980-luvun puolivälin mediarepresentaatioiden kautta. Sekalaisten töiden ja erilaisten projektien ohessa haaveilin jatko-opinnoista ja aloittelinkin niitä. Opinnoissani ja töissäni pyrin yhdistämään tietoteknistä harrastus- ja opiskelutaustaani kulttuurihistorialliseen näkökulmaan muutaman muun turkulaisen opiskelijan tapaan.
Mennessämme 1998 Petri Saarikosken ja Hannu Niemisen kanssa Lontooseen olin kiinnostumassa teknologiasta tilassa tapahtuvana toimintana ja tilassa näkyvinä jälkinä. Olin jo innostunut kulttuurihistoriallisista lähestymistavoista erityisesti populaarin mediakulttuurin tutkimuksesta sekä mentaliteettihistoriallisesta ja narratologisesta näkökulmasta, joista kaksi ensin mainittua olivat erittäin leimallisia 1990-lukulaiselle Turun kulttuurihistorialle. Lontoon matkaohjelmaan kuuluivat laitosvierailujen ja tutkijapalaverien lisäksi kirjakauppakäynnit, ja tuon hetkinen innostukseni vaikutti luonnollisesti siihen, millaista kirjallisuutta niistä hain. Tutkailin teoksia, jotka käsittelivät teknologiaa arjen, tunteiden, kertomuksellisuuden ja tilallisuuden kautta. Lontoon kirjakaupat tuntuivat silloin ehkä hiukan nykyistäkin suuremmilta aarreaitoilta, koska tieteellisiä kirjoja pursuavat kansainväliset nettikirjakaupat olivat vasta syntymässä ja niiden käyttö oli sitä paitsi lähe s mahdotonta niukoissa varoissa elävän luottokortittoman jatko-opiskelijan reaalitodellisuudessa. Joka tapauksessa Lontoon-tuliaisina kiikutin mukanani useita kirjoja, joista löysin hyviä lähtökohtia kulttuuritieteellisen ja kulttuurihistoriallisen teknologiatutkimuksen hahmottamiseen. Poimin mukaan muun muassa Henri Lefebvren klassikon The Production of Space (1974, 1991), kulttuurintutkija J. McGregor Wisen teoksen Exploring Technology and Social Space (1997), David Massumin toimittaman kirjan The Politics of Everyday Fear (1993), Merete Lien ja Knut H. Sørensenin toimittaman artikkelikokoelman Making Technology Our Own? Domestication Technology into Everyday Life (1996) sekä David Nyen esseistisen kokoelman Narratives and Spaces. Technology and the construction of American culture (1997).
Käsitykseni kulttuurihistoriallisen teknologiatutkimuksen luonteesta ja mahdollisuuksista olivat tuolloin varsin hämärät. Valitsin kiinnostavia kirjoja lähinnä niiden nimien, takakansitekstien sekä sisällys- ja lähdeluettelojen perusteella. Kirjoittajia en juuri tuntenut. Olin vasta tutustumassa teknologian historian sekä tieteen- ja teknologiantutkimuksen kenttään, mutta kulttuurihistorian alalta yhtymäkohtia teknologisten kysymysten tarkasteluun ei paljolti tuntunut löytyvän. Kulttuuri ikään kuin ulkoisti teknologian jotenkin välineellisenä tai teknisenä "pultti- ja mutteri" -ilmiönä. Kulttuurihistorioitsija oli nähdäkseni useammin kiinnostunut taiteesta tai kaikenlaisista inhimillisistä toiminnoista, muttei koneista, laitteista tai niiden suunnittelun, rakentamisen tai muotoilun yksityiskohdista. Teknologian historiassa taasen näyttivät ainakin suomalaisten esitysten mukaan olevan muodissa teknologisten järjestelmiin ja niiden synnyttäjäinnovaattoreihin liittyvät kysym ykset, jotka minusta vaikuttivat ainoastaan osittain kiinnostavilta. Toisaalta alaa hahmottaneista yleisesitysartikkeleista, joita 1980-luvun alkupuolelta lähtien olivat kirjoittaneet erityisesti Karl-Erik Michelsen ja Timo Myllyntaus, korostettiin, miten vähän Suomessa on tutkittu teknologian historiaa. Teknologian historian kansainväliset "suuret nimet", kuten Thomas P. Hughes, olivat vieraita kulttuurihistorioitsijalle. Voisiko teknologiaa tarkastella kulttuurihistoriallisesti jotenkin kiinnostavalla tavalla? Mitä tämä ?kulttuurihistoriallisuus?, jota oppiaineen piirissä niin kovasti koko ajan yritettiin paikantaa, itse asiassa oikein tarkoitti?
Teknologian tutkimus tuntui aiheuttavan jonkinlaisen identiteettiongelman, mikä ei kuitenkaan innostavassa ilmapiirissä ollut kovin suuri pulma. Pikemminkin identiteettiongelma sopi yleisempään ja jatkuvaan kulttuurihistorian oppiaineen itsensä etsimisen eetokseen. Suurempi haaste oli löytää oma paikka ja oma näkökulma, joka jotenkin sopisi henkilökohtaiseen sekä implisiittiseen käsitykseen kulttuurihistoriasta tieteenalana ja toimintana.
David E. Nyen Narratives and Space -kirjasta löytyi aineksia, jotka sopivat käsitykseeni kulttuurihistoriasta lähderyhmiä yhdistävänä, arkea, populaaria ja tunteita monimetodisesti syleilevänä merkityskenttänä. Teos jakaantui kolmeen osaan, joissa Nye tarkasteli ensin teknologian ja amerikkalaisen maiseman kohtaamista 1800-luvun alkupuolelta eteenpäin (Spaces). Toinen osa (Narratives) käsitteli teknologisen muutoksen ja energian kertomuksellistamista. Kolmas osa (Narratives in Space) lähestyi näitä kertomuksia tilassa tutkien esimerkiksi energian ja teknologian esittelemistä maailmannäyttelyissä ja muissa kollektiivis-julkisissa esitystilanteissa.
Teos herätti kiinnostukseni monesta syystä. Nye oli ensinnäkin käyttänyt monipuolista lähdeaineistoa. Hän oli hyödyntänyt asiakirjalähteiden lisäksi fiktiivisiä kuvauksia, kuvia, kaunokirjallisuutta, elokuvia mutta myös näyttelyistä kertovia dokumentteja ja niin edelleen. Hän pystyi nivomaan vahvan empiirisen tarkastelun haastavaan tutkimusteoreettiseen viitekehykseen. Ja vaikka hän tarkasteli konkreettista teknologiaa tiloissa, hän piti keskeisinä sellaisia kertomista, tuntemista ja esittämistä koskevia kysymyksiä, joilla hän tavoitteli jonkinlaista yleisempää, kollektiivisemman ja pitemmän keston selittämisen tasoa. Olin havaitsevinani yhtymäkohtia mentaliteettihistoriaan. Tunnistin myös yhteyden vähän aikaisemmin Suomessa ilmestyneeseen Hannu Salmen teokseen ?Atoomipommilla kuuhun!? Tekniikan mentaalihistoriaa (1996), joka toimi minulle hyvin kulttuurihistoriallisen teknologiatutkimuksen tiennäyttäjänä, vaikka olikin saanut ristiriitaista palautetta teknologian histori an tutkijoilta. Kaiken lisäksi Nye kirjoitti hyvin ja selkeästi. Hän myös oli koonnut teoksensa toisiinsa nivoutuvista pienoistutkielmista, joita saattoi lukea myös erillisinä. Tällainen kirjoitustapa näkyi muissakin Nyen teoksissa, ja vertautuu esimerkiksi ranskalaisen historioitsijan Marc Blochin esittämistapaan. Nye siteeraakin Blochia joissakin teoksissaan.
Ja, vaikka Nye kävi keskustelua teknologian historian oppialan keskeisillä alueilla ? kuten minulle myöhemmin kävi selväksi ? hän kävi keskustelua myös sellaisten käsitteiden ja teoreetikoiden kanssa, jotka olivat minulle kulttuurihistorian opintojen perusteella tuttuja. Erityisesti huomioni kiinnittyi Narratives and Spaces -teoksessa Hayden Whiten metahistoriallisen ja narratologisen näkökulman hyödyntämiseen energiateknologian historiallisessa analyysissä.
Nyen näkökulma tulee esille erityisesti esseessä nimeltä "Energy Narratives", josta kiinnostuin aluksi kenties kaikkein eniten juuri siksi, että aihepiiri oli tuoreessa muistissa. Samoihin aikoihin suoritin vielä kurssia jälkistrukturalistisesta historiankirjoituksesta, jossa samaa tematiikkaa sivuttiin. Sain vielä vahvistusta kiinnostukselle, kun olin seuraavan kerran tekemisissä kansainvälisen teknologian historian tutkija- ja opiskelijayhteisön kanssa. Osallistuin kesällä 1999 Bjerringbrossa Tanskassa teknologian historian pohjoismaiseen kesäkouluun, jossa yhtenä käsiteltävänä oheislukemistotekstinä oli tuo mainittu Nyen essee. Samassa tapahtumassa ruotsalainen Saksassa Darmstadtin teknillisessä yliopistossa professorina toimiva Mikael Hård puhui kulttuurihistoriallisesta teknologiatutkimuksesta teknologian historian tutkimuksen uutena vaiheena. Huomasin, että kulttuurihistoriallinen näkökulma oli ajankohtainen ja että David Nyeta arvostettiin tutkijayhteisössä, vaikka hänen tulkintansa herättivät kiivastakin keskustelua.
Käyn seuraavassa läpi Nyen ?Energy Narratives? -artikkelia ja sen narratologista näkökulmaa. Suhteutan karkeasti Nyen esimerkkejä myös suomalaiseen kontekstiin. Nye esittelee tekstissään viisi yhdysvaltalaista energianarratiivia, tapaa kertoa energiasta, sen merkityksestä, käyttämisestä ja suhteesta amerikkalaiseen elämään ja hyvinvointiin. Nye käsittelee energianarratiivien ilmenemismuotoja muun muassa kaunokirjallisessa, kuluttajanvalistuksellisessa ja poliittisessa käyttökontekstissa. Tässä näkyy hänen tutkimusaineistonsa monipuolisuus ja se, ettei hän erota toisistaan täysin erilleen teknologisen toiminnan tasoja saati aseta niitä tärkeysjärjestykseen.
Ensimmäisen narratiiveista Nye nimeää luonnollisen (tai luonnon) hyväksikäytön narratiiviksi (natural abundance). Luonnollisen hyväksikäytön tarina on romanssi teollistumisesta ja koneistumisesta, uusien energiavarojen ottamisesta käyttöön. Energia on vain odottamassa yksilöä, joka suitsii sen palvelukseensa. Uusille alueille tiensä löytävä ihminen patoaa mahtavat kosket tuotannolliseen käyttöön, pumppaa valtavat öljyvarat ja kaivaa kivihiilet vuorista tuottaen menestystä itselleen ja koko kansakunnalle. Nyen mukaan luonnollisen hyväksikäytön tarina on ollut Yhdysvalloissa kaikkein yleisin 1830-luvulta 1960-luvulle. Toiset kertomustyypit suhteutuvat siihen, ottavat hyväksikäytön teemaan jotenkin kantaa.
Jos tätä kertomustyyppiä sovellettaisiin Suomeen (mikä ei ole aivan ongelmatonta), tarina voisi käsitellä vaikkapa Suomen valtavia metsävaroja ja niiden monipuolista hyödyntämistä mutta ehkä vieläkin paremmin jylhien koskien valjastamista tuotannolliseen hyötykäyttöön. Tähän sopivat vaikkapa esitykset Imatran koskesta tai Kemijoen ja sen sivujokien voimalaitosjärjestelmistä mahtavine rakennustyömaineen ja patoaltaineen. Kertomus voisi käsitellä myös Fredrik Idestamia, Nokian virtaa ja Nokia-yhtymän muuttumista metsäteollisuusyrityksestä monialakonserniksi ja lopulta matkapuhelinten ja verkkojen kansainväliseksi markkinajohtajaksi. Metsää sekä koskien valjastamista voi toki käyttää esimerkkeinä myös muiden kertomustyyppien yhteydessä.
Toinen Nyen esittelemä kertomustyyppi tai narratiivi on nimeltään keinotekoisen niukkuuden tai rajoittamisen narratiivi (artificial scarcity). Tämän tyypin kertomuksissa lähdetään samaten liikkeelle energian hyväksikäytöstä, mutta tarkastellaan hyväksikäyttöä rajoittavia tahoja usein ikään kuin pahoina vastustajina. Hyvinvointia tuottava energia olisi otettavissa käyttöön, mutta esimerkiksi luonnonsuojelijat tai vihollisvaltiot rajoittavat käyttöä. Kertomustyyppi onkin luonteeltaan globaali asettaen usein vastakkain Yhdysvaltojen ja toisten valtioiden edut ? tai yhtä lailla tehden vastakkainasetteluja paikallisella tasolla. Itselleni tästä kertomustyypistä tulee mieleen Lars Gabriel von Haartman (1789-1859), Hänen Hirmuisuutensa, joka oli 1830?1840 -lukujen merkittävimpiä suomalaisia valtiomiehiä. Hän toimi muun muassa Turun läänin maaherrana, senaattorina sekä senaatin talousosaston varapuheenjohtajana ja toimillaan vaikutti merkittävästi Suomen modernisoitumiseen järjes tämällä rahatalouden, verotuksen ja tullilaitoksen tilannetta sekä rakennuttamalla Saimaan kanavan ja edistämällä taloudellista ja teollista toimintaa. Edellä mainituista asioista huolimatta mieleeni on jäänyt, koulukirjoista tai Suomen historian pikkujättiläisestä kaiketi, käsitys von Haartmanista henkilönä, joka pyrki estämään Suomen metsävarojen käyttämisen ja siten metsäteollisuuden kehittämisen (käsitystä on toki uudessa tutkimuksessa myös kritisoitu). Taustalla asenteeseen vaikutti yleisempi pelko metsävarojen loppumisesta mutta myös se, että von Haartman oli itse sitoutunut sukusiteidenkin kautta ruukkien ja metalliteollisuuden kehittämiseen. Lisäksi hän vastusti rautateitä, koska halusi panostaa nimenomaan vesiliikenteen ja kanavien kehittämiseen. Von Haartmanin uudistusmielisyys kiinnittyi siis tietyille aloille, ja toisissa asioissa hänen toimintaansa liittyi niukkuuden tai rajoittamisen korostus, arvatenkin myös retorisena strategiana, puheiden, kirjoitusten ja esi intymisten kautta. Talous- ja teollisuuspolitiikan lisäksi von Haartmanin hillitsemisen ja rajoittamisen politiikka näkyi koululaitoksessa, sillä hän vastusti alempien luokkien laajempaa koulutusta. Von Haartmanin mukaan liikakoulutusta saaneet alempien yhteiskunta luokkien edustajat eivät tyytyisi oloihinsa vaan vaatisivat parempia tehtäviä.
Kolmas kertomustyyppi, inhimillinen etevyys (human ingenuity) keskittyy luonnon sijasta teknologiseen kehitystyöhön ja suuriin keksijätyyppeihin. He ovat teknologian hyväksikäytön ja muodonmuutoksen mestareita. Keskeisiä myyttisiä hahmoja tässä suhteessa ovat Thomas Alva Edison ja Henry Ford. Teknologisen muodonmuutoksen lisäksi tarinat voivat kytkeytyä jopa ihmisen älyllisen ja sosiaalisen evoluution korostukseen. Nimenomaan Yhdysvalloissa keksijöiden ja yritysinnovaattoreiden ylistys on saanut laajat mittasuhteet 1800-luvun lopulta lähtien. Suomessa samantyyppisiä sankarihahmoja ei juuri ole, vaan suurmiehet (nimenomaan miehet) tulevat pitkälti politiikan ja sodankäynnin alueelta, osittain myös taiteiden ja tieteiden puolelta. Tilanne näkyi esimerkiksi yleisradion masinoimassa syksyn 2004 Suurin suomalainen -äänestyksessä, jonka kärkipäässä sijalla 16 tietynlaisen keksijäsankaruuden lähes ainoana edustajana oli Linux-käyttöjärjestelmän kehittäjä Linus Torvalds. Hän eroa a monessa suhteessa yhdysvaltalaisesta keksijämyytistä, mutta kuitenkin toimii suomalaisena teknologian kehittäjänä, jolla on kansainvälistä merkitystä. Tämä kertomustyyppi on kenties Suomessakin nousussa uuden globaalia edelläkävijyyttä halailevan taloudellis-tietoteknologisen diskurssin myötä.
Jos edelliset kaikki ovat luonteeltaan kehitysoptimistisia, neljäs kertomustyyppi asettaa kyseenalaiseksi teknologisen edistyksen. Ihmisen aiheuttaman tuhon (man made apocalypse) narratiivi on tragedia, joka tuo keskiöön teknologisen tuhovoiman, katastrofin ja jopa maailmanlopun mahdollisuuden. Nye jäljittää tämän kertomustyypin alkulähteitä niin brittiläiseen teollistumiskriittiseen kaunokirjallisuuteen (William Blake ja saatanalliset myllyt) kuin amerikkalaisiin 1800-luvun teksteihin. Hänen mukaansa konkreettisen ilmenemismuodon kertomustyyppi sai atomipommin keksimisen ja käyttämisen jälkeen. Populaarifiktion tuotteet muistuttivat tällöin kerta toisensa jälkeen siitä, miten atomivoima on vaarassa karata käyttäjiensä käsistä, aikaansaaden totaalista tuhoa. Suomessa yksi keskeisimpiä tämän narratiivin nykykäyttäjistä lienee Pentti Linkola (sijalla 18 Suurin suomalainen -äänestyksessä).
Viides kertomustyyppi perustuu puolestaan termodynamiikan lakeihin ja ajatukseen käytettävissä olevan energian rajallisuudesta (existential limits). Kertomustyyppi painottaa järkevän kulutuksen ja säästämisen teemoja. Yleisemmin tunnetuksi se tuli 1970-luvun aikana kasvun rajoja koskevien tulevaisuusraporttien ja energiakriisien myötä. Tämän tyypin kertomuksiin kuuluvat esimerkiksi ennusteet öljyvarojen ja fossiilisten polttoaineiden riittävyydestä ja loppumisesta. Tällä hetkellä kertomustyyppi on kaiketi verhoutunut erityisesti kasvihuoneilmiön ja kansainvälisen hiilidioksidin päästökaupan viittaan.
Nyen tekemä jaottelu ja kertomustyyppien historiallisten esimerkkien kuvaaminen on sinänsä kiinnostavaa. Kiinnostavaa on niin ikään, kun hän sitoo kertomustyypit Yhdysvaltain vuoden 1980 presidentinvaalien lopputulokseen. Vaaleissa republikaanien Ronald Reagan voitti istuvan presidentin, demokraattisen puolueen Jimmy Carterin. Vaikka vaalien lopputulokseen oli useita syitä, Nye huomioi, että Reagan osasi vaalipuheissaan hyödyntää nimenomaan sellaisia positiivisia kertomustyyppejä, jotka innostivat ja rohkaisivat äänestäjiä. Siinä missä Jimmy Carter kannatti ajatusta energian rajallisuudesta ja pohti vaihtoehtoisten energiamuotojen hyödyntämistä 1970-luvun energiakriisien jälkeisinä vuosina, Reagan nojasi kaikkein vankimpaan narratiiviin, ajatukseen loppumattomasta energiasta ja luonnon hyväksikäytöstä. Hän hyödynsi niin ikään ajatusta vihollisista, jotka yrittävät rajoittaa energian hyödyntämistä. Energian loppumattomuuden korostus oli se myönteinen sanoma, jonka äänestäj ät halusivat tuossa tilanteessa kuulla. Reagan halusi saada Amerikan taas tuottamaan. Hän ei maalaillut uhkakuvilla vaan saarnasi positiivisen kuluttamisen sanomaa. Vastustajat hän määritteli ilonpilaajiksi ja pessimisteiksi.
David Nye haluaa tutkielmassaan korostaa, että energiakertomuksia ei voi tulkita pelkästään taloudellisen tai poliittisen tason kautta. Jos haluamme ymmärtää energiaa toimijana tai toisaalta tekstuaalisena elementtinä meidän on tarkasteltava sitä suhteessa jokapäiväisen kokemusmaailman muutokseen. Energian konkreettiset käyttötilanteet eivät suoraan suhteudu kirjallisiin muotoihin ja kertomustyyppeihin, mutta nämä kertomustyypit ovat läsnä, kun me paikannamme omaa suhdettamme teknologiaan ja energiaan, kun sopeutamme teknologiaa ja neuvottelemme sen paikasta omissa arkisissa ja yksilöllisissä käyttötilanteissamme.
Nye korostaa muutoksia energiamuodoista toisiin, siirtymistä vaikkapa vesivoiman käyttämisestä höyryyn tai siirtymistä öljystä ja kivihiilestä ydinvoimaan. Hän korostaa muutosta kokemuksellisena ilmiönä. Hän siis alleviivaa kirjallisen (tai laajemmin tekstuaalisen) ja teknisen toiminnan muotoja yhteisen kokemusmaailman tekijöinä. Näistä lähtökohdista Nye tarjoaa erinomaisen esimerkin sellaisesta kulttuurihistoriallisesta käsittelytavasta, joka ei jää pelkästään tekstuaalisen tason analyysiin eikä kontekstualisoi vain ulkokohtaisesti. Nye ei siis tarkastele teknologiakertomuksia jonkun koneistamisprosessin tuloksina tai yksisuuntaisina seurausheijastuksina. Hän ei tutki teknologian vastaanottoa, reseptiota tai vaikutuksia, vaan kulttuurisia prosesseja, joissa on useita toisiinsa linkittyviä tasoja. Osa tasoista jättää jälkeensä etupäässä kirjallisia lähteitä, osa koneita ja laitteita konkreettisine käyttö- ja havainnointikokemuksineen. Tutkimus voi rajautua johonkin tasoon tai sitten linkittää niitä yhteen. Tämä ajatus lävistää Nyen koko tuotannon ja palaan siihen vielä artikkelin lopussa.
David Nye toimii American Studies -professorina Odensessa, Etelä-Tanskan yliopistossa. Keskeistä hänen tuotannossaan on nimenomaan Yhdysvaltojen ja amerikkalaisuuden käsitteleminen. Hän lähestyy kansallisuutta teknologisesta perspektiivistä. Teoksesta toiseen toistuvia teemoja ovat erityisesti kahden viime vuosisadan energian ja ennen kaikkea sähkön sosiaali- ja kulttuurihistoriallinen tarkastelu suhteessa kollektiivisen tason amerikkalaisuuden määrittymiseen. Hän tutkii tapahtumia tilassa mutta myös esittämisen ja kertomisen tapojen kautta.
Nyen keskeinen käsitteistö (mm. teknologinen ylevä, technological sublime) ja tutkimuskysymykset kumpuavat hänen tärkeän oppi-isänsä, Leo Marxin, tuotannosta. Marx julkaisi vuonna 1964 teoksen Machine in the Garden ? Technology and the Pastoral Ideal in America, jossa hän tarkasteli Yhdysvaltojen koneistumista ja teollistumista 1800-luvulla pitkälti kaunokirjallisen lähdeaineiston kautta. Marx tutki, miten kirjallisuudessa kone tuotiin symbolisesti amerikkalaiseen maisemaan, pastoraalisesti määrittyneelle rajaseudulle. Marxin tuotantoa Technology & Culture -lehden tilaamassa uudelleenarvioinnissa 2003 käsitellyt Jeffrey Meikle toteaa, että Nyen käsittelytapa eroaa hänen oppi-isästään, koska Nye kohdistaa huomionsa kaunokirjallisuuden analyysin sijasta selkeämmin amerikkalaiseen kone- ja teknologiakäsityksen yleiselle tasolle. Jos Marx lähestyi enemmälti teknologian sopeuttamista ja tulkintaa tekstuaalisena prosessina, Nye astuu tulkitsemaan tilassa ja maisemassa tapah tuneita konkreettisia muutoksia ja laajentaa lähdepohjaa sekä kysymyksenasettelua. Meiklen mukaan jo John F. Kasson oli laventanut teknologisen ylevän käsitteen määrittelyä teoksessaan Civilizing the Machine ? Technology and Republican Values in America, 1776?1900 (1976). Kasson irrotti teknologisen ylevän kirjallis-retorisesta käyttöyhteydestä viittaamaan ensinnäkin psykologiseen käsitykseen koneen mahtavasta läsnäolosta. Hän viittasi ylevällä lisäksi esteettiseen tyyliin, jolla teknologista mahtavuutta pyrittiin tiedostamattomastikin korostamaan rakennelmien ja artefaktien yhteydessä. Nye käyttää teknologisen ylevän käsitettä samantapaisesti, mutta ilmoittaa American Technological Sublime -teoksessa soveltavansa käsitettä vielä laajemmin kuin toiset, sillä useimmat muut (amerikkalaisen) teknologisen ylevän tutkimukset ovat sitoutuneet tiettyyn teknologiaan, aikakauteen (esim. 1800-lukuun) ja rajatumpaan aineistoon, kuten runouteen tai maalaustaiteeseen.
Itselleni kaikkein kiinnostavinta on ollut Nyen 1990-luvun alkupuolen tuotanto. Palkitussa teoksessaan Electrifying America ? social meanings of a new technology, 1880-1940 (1990) hän käsittelee Yhdysvaltojen sähköistämistä yhden keskiverron kaupungin, sosiologisen laboratorion, Muncien eli ?Middletownin?, perspektiivistä liikkeelle lähtien ja siitä huomattavasti laajentaen. Tutkimusta voi lukea rinnakkain esimerkiksi Wolfgang Schivelbuschin teosten kanssa tai toisaalta kuuluisan teknologian historioitsijan Thomas P. Hughesin tuotantoon verraten. Schivelbuschiin Nyen teoksen yhdistää samantapaisten arjen kokemusmaailman muutosten sekä sähkön ritualistisen ja symbolistisen käytön tarkastelu, mutta Nyen tutkimus on luonteeltaan empiirisempi ja tiukemmin rajattu. Ja jos taas Thomas Hughes on kiinnittänyt tärkeimmissä teoksissaan huomiota nimenomaan sähköön teknologisen järjestelmän rakentajien näkökulmasta ja infrastruktuurin lähtökohdista, David Nye korostaa nimenomaan tekn ologista käyttäjäkokemusta ja sen kollektiivista voimaa teknologian sosiaalisessa rakentamisessa ja muotoilemisessa. Nye toteaa teoksensa alussa, että teknologia ei ole ?thing?, juttu tai asia, joka tulee jostain ulkoa ja jolla on yksisuuntaisia vaikutuksia. Jokainen teknologia (tai teknologinen objekti) on inhimillisen elämän jatke: joku tekee sen, joku omistaa sen, joku vastustaa sitä ja kaikki tulkitsevat sitä. Teknologia rakentuu sosiaalisena prosessina, mutta se on samanaikaisesti ominaisuus, määre, johon samaistutaan ja johon tukeudutaan sekä yksilöinä että yhteisöinä. Sähkö esimerkiksi on ollut modernina olemisen, muutoksen ja tulevaisuuskeskeisyyden merkki. Tästä perspektiivistä sähkö ja sähköistäminen ulottuvat lähes kaikkialle ja tutkimuslähteistöstä tulee valtava. Kokonaisvaltaisen tarkastelun urakkaa ei Nyen mukaan saa kuitenkaan pelätä, mutta tutkimusta on rajattava. Nye itse tarkastelee sähköistämistä Electrifying America -kirjassa tavallisten ihmisten, muun mua ssa kuluttajien, työntekijöiden, kotiäitien ja maanviljelijöiden näkökulmasta.
Edellisen perusteella ei ole yllättävää, että Nye on yhdistetty teknologian sosiaalisen rakentumisen (social construction of technology) "koulukuntaan", sillä erolla, että Nye ? Trevor Pinchin määritelmän mukaan (Robert Foxin toimittaman Technological Change -teoksen artikkelissa ?The Social Construction of Technology: a review) ? edustaa pehmeää konstruktionismia (mild social constructionism) kohdistaessaan huomionsa teknologian kulttuuris-kollektiivisiin käyttöprosesseihin. Radikaali sosiaalinen konstruktionismi, jota edustavat Pinchin mukaan esimerkiksi Donald MacKenzie ja Wiebe E. Bijker, tarkastelee teknologian "kovia ytimiä", uuden teknologian kehitystyötä ja -hankkeita sekä niiden piirissä vaikuttaneita kilpailevia tulkintoja kehityksen painopisteistä, tavoitteista ja ilmentymisestä. Tässä sosiaalisen muokkaantumisen ajatus on Pinchin mukaan radikaalimpi siksi, että silloin toimitaan lähempänä laitteiden konkreettista suunnittelutyötä, praksista, jossa monesti nähd ään olevan selkeitä päämääriä ja (koneilla) esimerkiksi fysiikan lakeihin perustuvia lähtökohtaisia toimintatapoja. Kulttuurihistoriallisen kiinnostuksen kohdistuminen teknologian kehittämisprosesseihin on epätyypillistä, muttei mitenkään tavatonta tai mahdotonta, kuten oppiaineen piirissä muun muassa Sampsa Hyysalon, Maria Höyssän (os. Kaartinen) ja Petri Pajun opinnäytetyöt ovat osoittaneet.
David Nyen nimi on tullut vastaan myös teknologian tutkimuksen toisen lähialueen, mediakulttuurin tutkimuksen, kautta. Nimenomaan mediateknologian ja käyttäjäkokemuksen kulttuurihistoriallisen tutkimuksen edustajat, kuten Erkki Huhtamo, ovat yhdistäneet Nyen sähkötutkimuksen muun muassa Wolfgang Schivelbuschin (esim. junamatkan historia, valon teollistumisen historia), Carolyn Marvinin (mm. sähkö- ja puhelinhistoria), Susan Douglasin (radiohistoria) sekä Lynn Spigelin (televisiohistoria) töihin. Rinnastus ylittää sen rajan, joka usein synnytetään mediahistorian ja teknologian historian välille. Mediahistorian tutkijat eivät juuri ole tietoisia teknologian historian tutkimusperinteestä saati että teknologian historian tutkijat olisivat tietoisia mediahistorian tutkimuksesta. Kulttuurihistoriallinen lähestymistapa toimii tässä yhtenä tutkimusperinteiden rajat ylittävänä siltana. Carolyn Marvin onkin todennut teoksensa When Old Technologies Were New (1988) alussa, että media t eivät ole paikalleen kiinnitettyjä luonnollisia objekteja; niillä ei ole luonnollisia rajoja. Sama pitää paikkansa myös mediateknologisten innovaatioiden ja muiden teknologioiden kanssa. Ne läikkyvät ja sekoittuvat toisiinsa kulttuurisina rakennelmina.
Muista David Nyen teoksista American Technological Sublime (1994) ottaa keskiöön aiemmin mainitun teknologisen ylevän käsitteen. Käsite viittaa kollektiivisiin tuntemuksiin, joita syntyy massiivisten, usein luontoa tai aikaisempaa teknologista järjestystä uhmaavien teknologisten objektien, kuten vaikkapa tehtaiden, patojen, siltojen, voimalaitosten, avaruusrakettien tai pilvenpiirtäjien äärellä. Yhtä lailla teknologisen ylevän kokemusta tuotetaan suurissa näyttelyissä sekä audiovisuaalisin keinoin, ja ylevän kokemus syntyy useiden aistien yhteisvaikutuksen myötä. Aiemmin käsittelemäni Narratives and Spaces ? Technology and the construction of American Culture (1997) puolestaan nostaa esiin voimakkaammin kertomuksellistamisen ja teknologian tilallisen läsnäolon, mutta teemoiltaan ja esimerkeiltään on hyvin lähellä American Technological Sublime -teosta. Nämä teemat löytyvät toki myös aikaisemmasta tuotannosta.
Uudemmista David Nyen teoksista Consuming Power. A Social History of American Energies (1998) on puolestaan pitäytyy selkeämmin energian kuluttamisen numeraalisiin kysymyksiin ja sosiaaliseen (tai sosioekonomiseen) vertailuun. Uusin monografia America as Second Creation. Technology and Narratives of New Beginnings (2003) puolestaan tarkastelee, miten eri aikoina on kerrottu tarina Yhdysvaltojen synnystä ja mikä rooli teknologialla on ollut tässä synnyssä. Näiden teosten lisäksi Nye on kirjoittanut useita artikkeleita ja toimittanut artikkelikokoelmia. Teokset ovat sekä aiheiltaan että käsittelytavoiltaan kauempana omista kiinnostuksenkohteistani, enkä puutu niihin tässä tarkemmin.
David Nyen tuotannossa minua itseäni kiehtoi tuttuus suhteessa kulttuurihistorian oppiaineen vallitsevaan diskurssiin. Yhtä lailla minua viehätti nimenomaan erilaisuus verrattuna teknologian historian joihinkin yleisimpiin paradigmoihin mutta myös se, että Nye tuo teknologian (kulttuuri)historiallisen tarkastelun piiriin monipuolisena ja kontekstuaalisena ilmiönä. "Ei-tekniselle" kulttuurihistorioitsijalle Nye tarjoaa kenties helpolta tuntuvan tavan lähestyä tuttuja tutkimuskohteita niin, että tutkimuskentälle tulee uusia materiaalisen maailman toimijoita.
Toistan vielä keskeisen ajatuksen, jonka haluan nostaa esiin Nyen tuotannosta. Ajatus ei toki ole ainutlaatuinen, mutta tarjoaa hyvän lähtökohdan teknologian historian kulttuurihistorialliseen hahmottamiseen: teknologia on olennainen osa kulttuuria. Teknologia on nähtävissä toimintana, jossa pyritään ihmisen ympäristön materiaaliseen muokkaamiseen hyvinkin monimutkaisilla ja hienostuneella tavoilla. Kaikkien tapojen ei toki tarvitse välttämättä olla kovinkaan monimutkaisia tai hienostuneita. Väite tieteestä ja teknologiasta ihmisten ja luonnon hallinnan välineenä on tosin kyseenalaistettu jo pitkään, muun muassa Martin Heideggerin klassisessa esseessä ?Tekniikan kysyminen?, joka perustuu Heideggerin 1949 pitämään esitelmään. Kuten Jussi Naukkarinen toteaa Heideggerin teknologian filosofiaa käsittelevässä katsauksessaan (Tekniikan Waiheita 2/2005) Heideggerille teknologia tarkoittaa yhtä tietämisen tapaa tai todellisuuden tai luonnon paljastumisen tapaa. Teknologia paljast aa sellaisia olioita, jotka eivät voi paljastaa itse itseään. Teknologia ei tapahdu pelkästään ainoastaan tai ratkaisevasti ihmisessä, vaikka ihmistä tarvitaankin välittäjänä paljastamisessa.
Ottamatta kantaa teknologian olemukseen, tarkoitukseen tai ihmisen rooliin, voidaan todeta, että teknologinen toiminta jättää moninaisia jälkiä. Osa jäljistä on kirjallisia, osa kuvia ja piirroksia, osa suullista muistitietoa. Teknologinen toiminta jättää jälkensä niin ikään ympäristöön ja maisemaan ja se näkyy myös konkreettisina työkaluina, koneina, laitteina, laitejärjestelminä sekä niiden lopputuotteina, esimerkiksi kulutustavaroina tai yhtä lailla jätekasoina tai ilmansaasteina. On hyvin tärkeää, ettei laitejärjestelmiä unohdeta tarkastelusta. (Kulttuuri)historioitsija voi toki rajata huomionsa johonkin osaan teknologista toimintaa ja sen jättämiä jälkiä, mutta yhtä hyvin hän voi käsitellä useampia teknologian ilmenemismuotoja. Olennaista on huomata, että teknologian kautta voi tarkastella hyvinkin yleisiä tutkimusmetodisia ja käsitteellisiä kysymyksiä, jotka liittyvät vaikkapa muutoksen erirytmisyyteen, kollektiiviseen kokemukseen, yksilön toimintaympäristöön, monim etodisuuteen tai ? kuten David Nyen tapauksessa ? kansallisen identiteetin historialliseen muokkautumiseen ja muokkaamiseen historian (uudelleen)tulkintojen avulla. Tämä ulottuvuus näkyi myös toisessa Lontoon kirjalöydöksessäni J. MacGregor Wisen teoksessa Exploring Technology and Social Space, jossa tosin lähdettiin kenties radikaalimmin mutta samalla sekavammin teoretisoimaan teknologian kertomista ja esittämistä Bruno Latourin sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin käsitteistöjen kautta.
Tässä artikkelissa olen konstruoinut todennäköisesti oman narratiivini teknologiasta. Tämä narratiivi sisältää ainakin omasta mielestäni komediallisia elementtejä, ja siinä teknologia näyttäytyy henkilökohtaisen olemisen ympäristönä, määrittelyjä pakenevana kohteena, joka kuitenkin on erittäin olennainen, jopa keskeinen kulttuurisen olemisen tapa. Se on tapa, joka kanavoi halujamme ja toimiamme, mutta näyttäytyy samalla niiden tuloksina. Kuten Robert Romanyshyn on esittänyt (kirjassa Technology As Symptom and Dream, 1989): teknologia ei tarkoita vain jossain toisaalla olevien tapahtumien sarjoja, vaan pikemminkin merkitsee inhimillisen mielikuvituksen esittämistä, mielikuvituksen työstämistä tiettyihin muotoihin. Teknologisen maailman rakentaminen merkitsee itsemme rakentamista, ja tämän rakentamisen kautta elämme ja esitämme kunnioitusta, ihmetystä, palvelun ja kontrollin fantasioita, mielikuvia maailman tutkimuksesta ja tuhoamisesta, toivon unelmia ja epätoivon painajai
sia. Tämän mielikuvituksen kiteytymiä ovat laiteartefaktit itsessään, mutta myös niitä koskevat kertomukset, kuvaukset, tarinat ja esitykset.
© Jaakko Suominen 2005