[Etusivu] [Tutkimussivu]
Artikkelikäsikirjoitus, lopullinen versio julkaistu teoksessa Koti - kaiho, paikka, muutos. Toim. Päivi Granö, Jaakko Suominen ja Outi Tuomi-Nikula. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 4, Turun yliopisto, Pori 2004.
© Jaakko Suominen 2004
Asuin pienenä pappilassa , jonka vinttikerroksen kaapit pullottivat pölyisistä sarjakuvalehdistä. Kaappien Aku Ankat ja Nakke Nakuttajat olivat pitkälti kolmen isosisarukseni peruja. Me luimme lisäksi Aku Ankan taskukirjoja, Roope-Sedän taskulehtiä , sarjakuvakirjoja sekä muita sarjiksia. Veljeni arvokkaisiin kokoelmiin, esimerkiksi Bruce Lee -lehtiin, en saanut yleensä koskea. Kasvoin erityisesti Walt Disney -yhtiön tuottamien sarjakuvien parissa. Niissä seikkailivat Aku ja Mikki ystävineen. Sarjakuvien lukeminen ja kerääminen kuului lapsuuteni ja nuoruuteni arkeen 1970-1980-luvuilla. Luen yhä sarjakuvakirjoja, uusia ja vanhoja, nyt tosin sellaisiakin, joita en olisi nuorempana voinut tai edes saanut lukea.
En osaa eritellä, miten sarjakuvat ovat vaikuttaneet minuun tai maailmankuvaani – tuskin ainakaan haitallisesti – mutta niillä on ollut merkitystä ainakin mielihyvän tuottajina, ajanvietteenä ja uusien ajatusten herättäjinä. Nykyään mielihyvä on edelleen keskeistä lukuharrastuksessa, mutta katson uusia ja vanhoja Aku Ankkoja toisin silmin kuin aiemmin. Kulttuurintutkijaminäni ei voi olla havainnoimatta Aku Ankkaa erityisesti teknologisena ympäristönä. Lehtien sarjakuvahahmot nimittäin käyttävät melkein joka tarinassa erilaisia viestimiä, liikennevälineitä, kodinkoneita ja mitä mielikuvituksellisimpia uusia teknisiä kehitelmiä. Laitteet toimivat sarjakuvien taustalla, visuaalisina kaluste-elementteinä mutta myös usein keskeisessä roolissa koko juonen etenemiselle. Tässä artikkelissa pohdin sarjakuvan tapaa esittää ja kuvata koneita, laitteita, keksintöjä sekä niiden käyttötapoja. Tutkin tapaa tuottaa näkyviksi ihmisen ja koneen suhdeverkostoja, ja kiinnitän huomioni verkostojen kuvaustavoissa tapahtuneisiin muutoksiin. Esittelen sarjakuvien teknokulttuurista havainnointitapaa lapsuuttani vanhemman sarjakuva-aineiston avulla. Tarkastelen, millä tavoin Aku Ankka -lehti osallistui 1950-luvun suomalaiseen teknologiakeskusteluun aikana, jolloin vastaperustetun Aku Ankan arkipäiväinen teknoympäristö oli henkilöautoineen , kodinkoneineen ja televisioineen jotain sellaista, mistä useimmissa suomalaisissa kotitalouksissa vasta unelmoitiin. Miten Aku Ankka kertoi teknologisesta muutoksesta ?
Tarkastelen Aku Ankan kodintekniikkaa suhteessa muutokseen 1950-luvulla erityisesti kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin tutkin, millaisena Aku Ankka -lehti esitti television paikan kodeissa, sillä juuri televisio oli 1950-luvun Aku Ankoissa yksi yleisimmin esillä olleista laitteista. Tutkimusaineistossani on vajaa kolmekymmentä sarjaa, kansikuvaa tai lyhyttä sarjakuvastrippiä, joissa televisio esiintyy. Televisiosarjakuvien suuri määrä ei ole sattuma, sillä televisio oli leviävä ja keskeinen kodintekninen laite, oman aikansa ”uusmedia ” 1950-luvulla länsimaissa, vaikka Suomessa se yleistyikin räjähdysmäisesti vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Tutkin myös, millainen rooli teknisellä kekseliäisyydellä oli kuvitteellisessa ankkalinnalaisessa arjessa. Tämä on olennainen yleisempi teema, koska jo pintapuolinen sarjakuvien selailu tuo esiin teknisen kekseliäisyyden teeman laajuuden ja moniulotteisuuden Aku Ankan tarinoissa. Kekseliäisyys ja keksiminen kuuluu usean sarjakuvan päähenkilön toimintaan joko pää- tai sivutoimisesti.
Edellä mainitut teemat olivat 1950-luvun Aku Ankoissa keskeisiä, vaikka eivät läheskään ainoita teknologiaan linkittyneitä. Olen valinnut aihealueet keskeisyyden lisäksi nykyajan perspektiivistä käsin. Tämänhetkinen teknologiantutkimus on nimittäin kiinnostunut juuri ”uuden” ja ”vanhan” teknologian ja median kohtaamisesta sekä käyttäjäkuvastoihin, keksimiseen ja kokeiluihin sekä arjen käyttökuvastoihin liittyvistä kysymyksenasetteluista. Koska lähdeaineistona ovat sarjakuvat , en käsittele niinkään tekniikan "todellisia" käyttötilanteita kodeissa vaan enemmänkin niitä tunteita ja käsityksiä, joita kodin teknistymiseen on liitetty. Aku Ankan fiktiiviset teknologiaesitykset ja ehdotukset eivät kuitenkaan ole irrallaan teknologian reaalisista käyttötilanteista. Ne eivät ensisijaisesti kuvaa tai heijasta jotain niiden ulkopuolista todellisuutta vaan ovat osa todellisuutta. Aku Ankka -lehdet toimivat tässä artikkelissa lähteinä, jotka edustavat oman aikansa teknologista kulttuuria . Oman aikansa, 1950-luvun, kontekstissa ne ovat toimineet teknologisen vuoropuhelun alustoina sekä välittäjinä yleisen ja yksityisen kokemusmaailman välillä.
Mediakulttuurin tutkija Juha Herkman kirjoittaa, että sarjakuvat (kaan) eivät elä tyhjiössä: "Niiden merkitykset muodostuvat aina suhteessa johonkin aikaan, paikkaan, sosiaaliseen tilaan ja kulttuuriseen kontekstiin." Hän jatkaa, että sarjakuva on otollinen tutkimuskohde moniulotteisuutensa ja -merkityksisyytensä, nopean kulttuurisen reagointikykynsä ja laajan suosionsa takia.[i] Sarjakuva on (ollut) sitä yleistä pintaa, johon ihmiset ovat voineet peilata omia teknologiakokemuksiaan. Sarjakuva-aineiston perusteella on mahdollista hahmottaa yleisesti jaettuja – tai ainakin tunnettuja – tulkintoja teknologian käytöstä ja merkityksistä, kun materiaalia lähestytään suhteessa muihin aineistoihin, ilmiöihin ja niiden tutkimuksiin. Aku Ankka -lehtien muodostamassa lähteistössä on omat rajoituksensa, mutta laajan levikkinsä, yleisen tunnettavuuden ja pitkäkestoisen ilmestymisensä takia lehti tarjoaa mainion ikkunan 1950-lukulaisiin teknologian kokemusympäristöihin. Viestinnäntutkija Anu Kantola toteaa, että Aku Ankkaa voi lukea modernin yhteiskunnan arvojen ja ongelmien käsittelijänä. Sarjakuvahahmot tiivistävät hänen mukaansa modernin yhteiskunnan keskeisiä piirteitä, muun muassa edistys- ja tulevaisuususkoa ongelmineen sekä yksilönvapautta ja toimintamahdollisuuksia.[ii] Sarjakuvien päähenkilöt eivät toimi tällaisina tiivistäjinä yksinään vaan nimenomaan toimintansa kautta, toimiessaan vuorovaikutuksessa toisten sarjakuvahahmojen sekä sarjakuvan tavaramaailman, ympäristön ja maiseman kanssa
Walt Disney -yhtiön sarjakuvahahmoihin perustuvaa Aku Ankka -lehteä alettiin julkaista Suomessa vuosina 1951-1952. Lehti oli yksi varhaisimmista suomenkielisistä sarjakuvalehdistä ja ensimmäinen suomalainen nelivärilehti, joka oli suunnattu sekä pojille että tytöille. Lehden aineisto, sarjakuvasisältö, tuli Suomeen Yhdysvalloista Tanskan kautta.[iii] Suomen lehdistön historia -teoksessa Pirkko Leino-Kaukiainen toteaa, että Aku Ankka ja muut amerikkalaiset sarjakuvat sekä seikkailusarjat alkoivat toisen maailmansodan jälkeen syrjäyttää kotimaista viihdelukemistoa, pilalehtiä ja lastenlehtiä .[iv]
Aku Ankasta muodostui nopeasti hyvin suosittu. Joulukuussa 1951 ilmestynyttä näytenumeroa myytiin 34 017 kappaletta, vuonna 1952 lehden levikki oli 45 168 ja vuotta myöhemmin jo 65 256 kappaletta. Sadantuhannen raja ylittyi 1955. Lehden levikki perustui Suomessa – toisin kuin muualla maailmassa – alusta lähtien tilauksiin, ei irtonumeromyyntiin. Ennen Aku Ankka -lehteä suomalaiset olivat tutustuneet Disneyn piirroshahmoihin muun muassa elokuvien ja sanomalehtistrippien kautta 1930-luvun alussa varsin pian sen jälkeen, kun ne oli julkaistu tai esitetty Yhdysvalloissa.[v] Aku Ankka tarjosi yhden ikkunan modernin teknologiseen toimintatilaan. Ihmiset olivat kiinnostuneita oman elinympäristönsä modernisoimisesta ja koneellistamisesta. Suomalaisissa kodeissa havainnoitiin, millaisilta sarjakuvien kotitaloudet ja muut arkiset ympäristöt näyttivät ja mitä niissä tehtiin. Ilmiö oli yleismaailmallisempi. Ilkka Malmberg esittää, että Aku Ankka loi 1950–1960-luvuilla vihreine rahoineen ja punaisine paloposteineen esinemaailman, "jonka suuri osa maailman lapsista tunnistaa vaikkei ole koskaan nähnyt."[vi] Malmbergin mainitsemien materiaalisten objektien, artefaktien , joukkoon voidaan lisätä Aku Ankassa nähdyt televisiot, robotit , höyryjyrät , radiot , autot ja muut tekniset härvelit, joista osa oli lukijakunnalle tuttuja, osa vieraampia. Jotkut kulttuurintutkijat ovat arvioineet kriittisesti Disney -yhtiön maailmanlaajuisia toimintatapoja, "disneyististä" kulttuuri-imperialismia . Muun muassa Scott Scaffer painottaa, että Disneyn ylikansallisessa toiminnassa ikuistuvat kulttuuriset stereotyypit siitä, millaista yhdysvaltalaisuuden pitäisi olla – tai millaista sen olisi pitänyt olla. Scaffer analysoi erityisesti menneisyyden tarinoiden käyttöä söpön tai nätin Disney -maailman tuottamisessa elokuvissa ja huvipuistoissa.[vii] Yhtä lailla kuin menneen nostalgialla nykyisyyden tai tulevaisuuden teknologioihin linkittyvillä teemoilla on keskeinen asema sarjakuvallisessa Disney -ilmaisussa. Historioitsija Taina Syrjämaa on tutkinut varhaisempia, 1930–1940-lukujen Aku Ankka -sarjakuvastrippejä verrattuna amerikkalaiseen keskiluokkaiseen kuluttajuuteen. Kuluttajuus onkin sarjakuvan olennainen tulkintakehikko jo itsessään kulttuurimuodon laaja-alaisuuden, massatuotannon ja -suosion takia. Taina Syrjämaan mukaan keskeistä Aku Ankan kautta rakentuneessa ja yleisemmässäkin kuluttajuudessa oli 1930–1940-luvuilla nimenomaan sähköistetyn kodinteknologian , medioiden sekä liikennevälineiden läsnäolo. Teknologia oli joko suoraan keskeisessä asemassa tarinan toiminnan kannalta tai sitten se esiintyi lavastuksenomaisena taustana. Syrjämaa toteaa, että Aku Ankan kotitalous oli hyvin varusteltu mutta laiteympäristönä varsin realistinen suhteutettuna amerikkalaisperheiden koteihin. Vaikkei kaikkia Aku Ankan laitteita, jääkaappeja, pölynimureita , pesukoneita , silitysrautoja, tuulettimia, radioita , puhelimia , televisioita, pakastimia, sähköliesiä tai kaitafilmikameroita, jokaisella (perheellä) olisi ollutkaan, laitteet olivat tuttuja ihmisille ainakin mainoksista. Aku Ankka -stripit kommentoivat ja toimivat vuorovaikutuksessa useiden amerikkalaisen elämänmenon keskeisten elementtien, tapojen, käytäntöjen ja arvostusten kanssa.[viii] <kuva Aku Ankan teknisestä kodista>
Mutta entä jos Suomessa julkaistua Aku Ankka -lehteä tarkastellaan kokonaisuutena osana 1950-lukulaista kansallista teknologista toimintaympäristöä? Tällöin Aku Ankan itsensä sekä muiden lehden sankareiden, muun muassa Mikki Hiiren , Hessu Hopon ja Ison Pahan Suden , käyttämät laitteet näyttäytyvät utopistisempina verrattuna suomalaisten kotitalouksien tekniseen varustukseen. Teknologinen modernisaatio tapahtui suomalaisissa talouksissa hitaammin ja hieman myöhemmin kuin Yhdysvalloissa .
Vaikka kehitys tapahtui hitaammin, 1950-luvulla alkoi Suomi teknistyä uudella tavalla. Sotakorvaukset saatiin maksettua ja maamme sai nauttia kansainvälisestä taloudellisesta noususuhdanteesta. Aina välillä toki tapahtui notkahduksia, jotka vaikuttivat kulutuspäätöksiin. Visa Heinonen toteaa, että 1950- ja 1960-luvulla tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset merkitsivät modernin massakulutusyhteiskunnan läpimurtoa Suomessa.[ix] Suuret ikäluokat kasvoivat, kotitalouskoneiden ja -medialaitteiden määrä sekä valikoima samaten. Eino H. Laurilan mukaan vapaa-ajan hyödykkeiden kulutus yli kolminkertaistui vuosien 1950-1964 välisenä aikana.[x]
Muutos ei ollut ainoastaan materiaalinen vaan myös henkinen: miten siirtyä säästämistä korostavasta ajattelutavasta, jonkinlaisesta niukkuuden mentaliteetista,[xi] estottomampaan kuluttamiseen myös teknologian käytön suhteen? Oliko mentaalinen muutos tarpeen? Kulutustutkija Mika Pantzar on todennut, että "[s]odanjälkeisessä Suomessa kulutuksen haaveet ja arki kohtasivat toisensa räjähdysmäisesti kasvavilla kodinkonemarkkinoilla." Suhde uuteen kodintekniikkaan oli jännitteinen, ja uusien laitteiden hankintaa motivoitiin pitkään nimenomaan niiden hyödyllisyyden, ei ylellisyyden, jännityksen tai viihdyttävyyden avulla. Tosin 1960-luvulla Suomessa vahvistui estottomampi tekninen kuluttajuus. Pantzarin mukaan auto oli 1950-luvun Suomessa ainoa tekninen menestystuote, "johon sisältyi ylellisyyden leima". Muut menestystuotteet, kuten jääkaappi , pesukone ja pölynimuri , liittyivät kotitöiden rationalisointiin ja hygienian parantamiseen. Kodintekniikan tulo ja ostopäätösten rationalisointi näkyivät myös kuluttajavalistuksen painopisteissä. Astianpesukone sen sijaan yleistyi huomattavasti hitaammin ja vaati tuekseen valtavasti perusteluja ennen kuin se hyväksyttiin kotitalouksiin.[xii] Mediateknologisista laitteista radio oli vakiintunut ja hyväksytty Suomeen vuosikymmenten kuluessa erityisesti sivistys- ja informaatiovälineenä mutta myös viihdyttäjänä.[xiii] Suhde televisioon oli ongelmallisempi.
Aku Ankka -sarjakuvalehti rakensi omalta osaltaan teknologiaesityksissään utopistista, jopa eskapistista moderniteetin ulottuvuutta, johon saattoi paeta tai jota saattoi kaihota ja jossa tekniikan kuluttamisella oli erilainen merkityksensä. Aku Ankka tarjosi esimerkin teknologisesta todellisuudesta, johon Suomi oli väistämättömän tuntuisesti siirtymässä – sekä hyvine että huonoine puolineen. Aku Ankka -sarjakuvatarinat olivat mukana keskusteluissa, joita käytiin uuden teknologian tulemisesta, teknologian mahdollisuuksista, ihanteista ja ongelmista, kenties laitteiden keskinäisestä arvojärjestyksestä: mitä kannattaa hankkia, mihin laitteet soveltuvat. Vaikkei kaikkia laitteita olisi ollut käytössä, niihin liittyviä arvostuksia ja toimintatapoja tunnettiin ja niitä kommentoitiin. Tämä imaginaarinen, kuvitteellinen teknologinen ulottuvuus, utopia tai jossain tapauksessa sen vastakohta dystopia , näyttäytyi pitkälti amerikkalaisena. Kaikkea ei toki omaksuttu sellaisenaan Atlantin takaa. Visa Heinonen , Jukka Kortti ja Mika Pantzar ovat huomioineet, että suomalaiset eivät omaksuneet 1950–1960-luvuilla Yhdysvalloista niinkään suoraan tiettyjä kulutushyödykkeitä vaan nimenomaan sellaisia elämäntavallisia toimintamalleja ja ihanteita sekä niiden teknologisia ilmentymismuotoja, jotka sopivat suomalaisiin olosuhteisiin. Amerikkalaisuutta hyödynnettiin esimerkiksi farkku -, savuke - ja purukumimainonnassa , vaikka kyse olisi ollut suomalaisten valmistajien suomalaisista tuotteista.[xiv]
Aku Ankkaa julkaisi Suomessa Helsingin Sanomien takana ollut Sanoma Osakeyhtiö , joka laajensi toimintaansa sodan jälkeen aikakauslehtimarkkinoille. Yhtiö oli Erkkojen suvun hallinnassa, ja suvulla oli jo pitempään ollut kiinteitä yhteyksiä Atlantin taakse.[xv] Sieltä tuotiin Suomen aikakauslehtimarkkinoille ensin Valitut Palat (1945), sitten Aku Ankka (1951), pian myös Kippari Kalle sekä lyhytkaikaiseksi jäänyt muotilehti Chiffons (1952).[xvi] Mainituista lehdistä Valitut Palat oli vahvasti teknologiamyönteinen, vaikka toikin Suomeen hyvin varhain keskustelua myös automatisoinnin huonoista puolista.[xvii]
Aku Ankka -lehden kansallisella toimituspolitiikalla voitiin sopeuttaa amerikkalaista modernin teknologista arkiympäristöä ainakin osittain pohjoismaiseen tai vielä tarkemmin suomalaiseen tilanteeseen. Tämä tapahtui sarjakuvatarinoiden valikoimisen ja tekstien kääntämisen avulla. Tanskassa yhdysvaltalainen Disney -materiaali koottiin, lyhennettiin ja toimitettiin kaikkia Pohjoismaita varten. Aku Ankan ensimmäinen päätoimittaja Sirkka Ruotsalainen suomensi tarinat tanskan kielestä ja pyrki hyvään yleiskieliseen ilmaisuun, toisin kuin Ruotsissa , jossa Kalle Anka -lehdessä käytettiin puhekielenomaisempaa slangia. Juhani Tolvasen mukaan tämä saattoi olla yksi syy siihen, että Aku Ankka oli Suomessa huomattavasti suositumpi kuin Kalle Anka (aloittanut 1948) Ruotsissa . Helsingin Sanomien toimitusjohtajan ja päätoimittajan Eljas Erkon yksityissihteerinä, saman lehden "kuvasarjojen suomentajana", muotikirjoitusten kirjoittajana ja nuorten sivun toimittajana sekä Valittujen Palojen Suomen toiminnan käynnistäjänä työskennellyt Sirkka Ruotsalainen pyrki saamaan Tanskassa koostetusta lehdestä mahdollisimman "suomalaisen makuisen". Hän käytti niin paljon suomalaisia sanontoja kuin ahtaisiin puhekupliin vain mahtui ja mitä kuvat sallivat.[xviii]
Tekniseksi sisältöesimerkiksi toimituspolitiikan vaikutuksesta käy televisiovastaanotin, jota aluksi Aku Ankassakin kutsuttiin näköradioksi . Nimitys kertoo omalta osaltaan kulttuurisesta tavasta ja sosiaalisesta jatkuvuudesta peilata uutta teknologiaa vakiintuneisiin, ”vanhoihin”, teknologisiin innovaatioihin ja niiden kulttuuriseen käyttötodellisuuteen. Radio oli jo tuttu ja levinnyt ilmiö kotitalouksissa . Näköradio toi radioon verrattuna uutena mukaan kuvan välittämisen suoraan yksityisiin kotitalouksiin.[xix] Televisio -nimitys alkoi yleisesti vakiintua 1950-luvun puolivälissä, mikä näkyi Aku Ankassakin.[xx] 1950-luvulla televisio oli yksi keskeisimpiä teknologisia uutuuksia, vaikka televisiolaitteiden määrä alkoi kotitalouksissa lisääntyä räjähdysmäisesti vasta 1960-luvun kuluessa. Vuonna 1958, jolloin radioluvan rinnalle tulivat Suomessa tv-luvat , lunastettiin 7 757 tv-lupaa, vuonna 1960 jo 92 524 lupaa ja 1966 peräti 822 311 lupaa.[xxi] Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli käyty keskustelua omasta televisiotoiminnasta, joka sitten käynnistyikin 1950-luvun loppupuolella. Varhaisimmat lähetyskokeilut tehtiin kaapelitelevisiolla aivan 1950-luvun alussa, mutta ensimmäisen radioaalloilla lähetetyn televisiolähetyksen suoritti 24.5.1955 Radioinsinööriseuran Televisiokerho . Tekniikan Edistämissäätiö (TES) sai tv-toimiluvan seuraavana vuonna. Yleisradio ja Mainos-TV (MTV) aloittivat lähetystoiminnan ensin kokeiluina 1957 ja säännöllisesti seuraavan vuoden alusta Suomen Television nimellä.
Säännöllisempi lähetystoiminta käynnistyi julkisena palveluna ja mainosrahoitteisena Suomessa vajaa pari vuosikymmentä myöhemmin kuin esimerkiksi Saksassa , Britanniassa ja Yhdysvalloissa , mutta Hannu Salmen sanoin, televisio oli tullut Suomeen jo aiemmin, imaginaarisena teknologiana. Television sosiaalinen olomuoto, joka sisälsi laitteiden käyttö- ja katsomistavat sekä laajemman keskustelun aihepiirit, oli jo vakiintunut ja näyttäytynyt Suomessa muun muassa lehtikirjoitteluna. Yleisradion historiaa tutkineen Raimo Salokankaan mukaan suomalaiset tulivat tietoiseksi uutisten kautta kaukonäkemisestä viimeistään 1930-luvulla, jolloin edelläkävijämaat aloittelivat lähetystoimintaansa. Samoihin aikoihin ensimmäiset radioamatööriharrastajat rakensivat Suomessa vastaanottimia, joilla ulkomaisia lähetyksiä voitiin nähdä.[xxii]
Televisio yleistyi maailmalla toisen maailmansodan katkoksen jälkeen ensin rauhallisemmin, sitten nopeammin. Yhdysvalloissa oli vuonna 1946 vain 5000–8000 tv-vastaanotinta. Sen jälkeen televisiota alettiin markkinoida keskiluokkaisen kodin kalusteena, johon liittyi tietty symbolinen ylellisyyden vaikutelma. Vuonna 1950 televisioita oli amerikkalaiskodeissa jo vähän alle 10 miljoonaa ja pari vuotta myöhemmin 15 miljoonaa. 1950-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa oli noin 33 miljoonaa televisiovastaanotinta, ja jo kaksi kolmannesta kotitalouksista omisti television . Laitemäärä edelleen tuplaantui vuosikymmenen loppuun mennessä. Televisioverkon laajentamisen olivat mahdollistaneet muun muassa mainonnasta saadut tulot, eikä television tulo aiheuttanut niin merkittäviä vaikeuksia radioalalle , mitä radioalan edustajat olivat kuvitelleet. Päin vastoin, ne siirtyivät varsin sulavasti televisiobisnekseen. Elokuva-alan suhde televisiotoimintaan oli hankalampi, sillä elokuvissakäynti väheni samanaikaisesti kuin televisionkatselu lisääntyi. Yhdysvalloista oli tullut ensimmäinen "televisiokansakunta".[xxiii] Toisessa edelläkävijämaassa, Iso-Britanniassa , vastaanottimien määrä nousi niin ikään nopeasti. Vuonna 1947 televisiolupia lunastettiin vajaa 15 000, vuonna 1951 miljoona, ja vuonna 1955 yhdistettyjä tv- ja radiolupia oli 4,5 miljoonaa. Brian Winstonin mukaan television diffuusio eli sulautuminen ja yleistyminen tapahtui muualla maailmassa vuosien 1952–1953 jälkeen.[xxiv] Katsojien ohella television yleistymiseen tarvittiin laitetuotantoa, lähetinverkkoja ja ohjelmia. Pohjoismaista Tanska toimi tv-toiminnan edelläkävijänä. Oma kansallinen kanava aloitti maassa jo vuonna 1951, ja vastaanottimia oli 1950-luvun puolivälissä noin 10 000. Ruotsissa säännöllistä televisiotoimintaa käynnistettiin 1950-luvun puolivälistä lähtien. Vastaanottimia oli tällöin ehkä 7000, mutta tv-lupien määrä nousi vuoteen 1960 mennessä lähes räjähdysmäisesti, ja käytännössä suuressa osassa ruotsalaiskoteja oli televisio 1960-luvun puoliväliin mennessä. Norjassa säännöllinen televisiotoiminta käynnistyi vasta 1960, kahdeksan vuotta Norjan parlamentin ehdotuksen jälkeen. Vakiintunutta lähetystoimintaa edelsi kaikkialla kokeiluvaihe.[xxv] Edellä kuvattu television kansainvälinen yleistymiskehitys on otettava huomioon suomalaista televisiota ja Aku Ankka -lehden tv-kuvauksia tutkittaessa.
Tv-pioneeri Kalevi Pihan mukaan useat tahot, laitemaahantuoja Havulinna Oy etunenässä, kävivät 1950-luvulla Suomessa todellista kampanjaa uuden viestintätekniikan levittämiseksi – omilla ehdoillaan. Suoranaista lobbausta toteutettiin lehtikirjoituksien, esitelmien ja näyttelyjen kautta. Kampanjoijat pyrkivät vaikuttamaan sekä päättäjiin että laajemmin julkiseen mielipiteeseen tv-tarpeen luomiseksi. Ensin tavoitteena oli television tekeminen tunnetuksi kansalaisten keskuudessa ja luoda sitä kautta pohjaa markkinoille. Havulinna järjesti aluksi kaapeli-tv -esityksiä Helsingissä , sitten kokonaisen RCA -laitemainontakierroksen (The Radio Corporation of America) suurissa kaupungeissa . Useat suomalaiset saivatkin ensikokemuksensa televisiovastaanottimista elävässä elämässä nimenomaan näyteikkunoiden takana kurkkien tai näyttelyihin tutustuen. Pian yleisönosastoissakin ihmeteltiin Pihan mukaan, missä televisio viipyi. Myös 1955 aloittanut, osissa Suomeakin näkynyt, Tallinnan Kaugnägemiskeskuksen kuvavirta aiheutti paineita oman säännöllisen lähetystoiminnan käynnistämiseen.[xxvi] Historioitsija Hannu Salmi onkin kirjoittanut teknologisen muutoksen väistämättömyyden kokemuksesta, muutos on jo tapahtunut -diskurssista. Muutos, television tulo, oli jo tapahtunut muualla ja Suomen oli mentävä muutokseen mukaan.[xxvii] Televisio Aku Ankassa
Television tulo ja markkinointi näkyi Suomen Aku Ankassa useina televisio -aiheisina sarjakuvakertomuksina. Tämän lisäksi vuoden 1955 joululahjaksi lähetettiin seuraavan vuoden uusille Aku Ankka -tilaajille lasten leikkeihin sopineita pahvisia televisiovastaanottimia ikään kuin ennakoimaan samoihin aikoihin alkanutta oikeiden laitteiden invaasiota kotitalouksiin.[xxviii] <PAHVITELEVISIOMAINOKSESTA KUVA> Pahvitelevisio ei kerro ainoastaan lehden markkinoinnista vaan myös lasten ja nuorten merkityksestä teknisissä kulutuspäätöksissä. Suomalaisten televisiomuistoja tutkinut Hilkka Helsti esittää, että juuri lapset olivat television alkutaipaleella kaikkein innokkaimpia televisionkatsojia ja estottomimpia vierailemaan sellaisissa kotitalouksissa , joihin televisiolaite oli jo hankittu.[xxix] Kaiken kaikkiaan onkin mahdollista tarkastella niitä televisiokäsityksiä, joita Aku Ankka -lehti tuotti ja kommentoi 1950-luvulla, nimenomaan osana suomalaista silloisen uuden mediateknologian merkityksellistämisprosessia, jossa televisiota tuotettiin ja käytettiin sekä mentaalisena että materiaalisena artefaktina . Tarkastelen seuraavaksi 1950-luvun Aku Ankkojen televisiotarinoita muutaman kysymyksen kautta: Mikä oli televisiolaitteen rooli tarinoissa? Kuka sitä käytti? Miltä se näytti ja mitä sieltä näkyi?
Koska käyttämäni Aku Ankka -lehden aineisto on suppea, sen perusteella ei ole mahdollista tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä televisiokäsitysten ja keskustelun muutoksesta 1950-luvun kuluessa. Kuitenkin näyttää siltä, että 1950-luvun alkupuolen Aku Ankoissa korostuivat nimenomaan uuden teknologian kokeilemiseen liittyvät teemat. 1950-luvun lopun tarinoissa keskeisemmäksi nousi television ohjelmasisältö, ei sen ulkoinen olemus tai luonne teknisenä uutuutena. Laitteesta käytetty nimityskin vaihtui 1950-luvun puolivälissä näköradiosta televisioksi. Mistään käsitteellisestä uutuudesta ei toki ollut kyse, sillä televisiosta tai televisioonista, kaukonäkemisen mahdollistavasta kojeesta, oli puhuttu Suomessa jo 1930-luvulla, jolloin radioamatöörit rakensivat ensimmäisiä laitteistoja, joilla pystyttiin vastaanottamaan ulkomaisia televisio - ja kuvalähetyksiä.[xxx] Varovaisesti tulkiten muutos käyttöönoton kuvauksista ohjelmasisältöjen kommentointiin ennakoi suomalaista ja pohjoismaista television arkipäiväistymistä, televisiovastaanotinten määrän ja ohjelmatarjonnan lisääntymistä sekä kenties helppokäyttöisyyden ja luotettavuuden kasvua. Kysymys oli toki edellä mainitusta sosiaalisen olomuodon vakiintumisesta. Yhdysvalloissa ei ollut enää relevanttia tuottaa television tuloa ja käyttöönottoa käsittelevää sarjakuva-aineistoa, koska laite oli jo yleistynyt maan kotitalouksissa .
<KUVA tähän ensimmäisestä tarinasta>
Joulukuun 1952 numerossa julkaistiin todennäköisesti varhaisin Suomen Aku Ankka -lehden maininta televisiosta. Maininta ei tapahtunut varsinaisessa sarjakuvassa vaan kirjoitetussa tarinassa nimeltään "Jouluaaton ihme". Tarinassa Mikki Hiiri on ostanut Minnille joululahjaksi näköradion. Koska Mikki ja Hessu eivät ole saaneet "monttööriä" eli asentajaa paikalle, Hessu asentaa liikkeestä toimitettujen ohjeiden mukaan television paikalleen. Dumbo -elefantti seuraa työn edistymistä.
Hessu kiipeää katolle antennia montteeraamaan, ja kaikki näyttää sujuvan helposti. Ensin ruudulla näkyy valkoinen läiskä, sitten kuvaan ilmestyy joulupukki lahjarekineen. Joulupukilla on ongelmia liukkaalla kelillä. Hän näyttää pyytävän apua televisiota katsovalta joukkiolta, erityisesti Dumbolta. Elefantti puetaankin lämpimiin vaatteisiin ja se lentää suuria korviaan heiluttaen joulupukin avuksi. Pian Dumbo näkyy kuvaruudussa. Kun muut seurueen jäsenet ovat jo "Nukku-Matin maailmoissa", joulupukki kantaa torkkuvan Dumbon takaisin taloon ja tuo pinon lahjoja. Herätyksen jälkeen televisio ei enää toimi. Olikohan kaikki vain unta vai jouluihmettä? Vain joulupukki sen tietää. Joka tapauksessa tarinassa kutoutuvat yhteen uuden teknologian käyttöönotto, usean sarjakuvahahmon erilaiset toimintaroolit sekä joulun amerikkalaisesti sävytetty tilannekonteksti lahjoineen ja joulupukkeineen.
Edellisessä varhaisessa tarinassa tulevat esille useat keskeiset television tuloon liittyneet käsitykset. Ensinnäkin siinä käsitellään uuden laitteen ensimmäisiä käyttöhetkiä ja omakohtaista teknistä käyttö- ja asennustaitoa. Toiseksi laite ei toimi pelkästään vastaanottimena, vaan se on enemmänkin reaalitodellisuuden monitori, tarkkailulaite ja jopa kaksisuuntainen ja varsin yksityinen kommunikaatioväline. Nimenomaan kaksisuuntaisuus oli olennainen teema, jolla televisiosarjakuvissa ja pilapiirroksissa leikiteltiin.[xxxi] <tästä kuva, voi käyttää myös jotain muuta kuin Aku Ankkaa> Televisioiden lisäksi kuvaruudut ja kuvaputket esiintyivät tutkalaitteissa, joilla esimerkiksi Aku tarkkaili veljenpoikiaan tai porsaat Isoa Pahaa Sutta sekä toistensa liikkeitä. Toisaalta sarjakuvissa toistui ajoittain käsitys, että televisioesiintyjä pystyy tarkkailemaan isovelimäisesti kotitalouksia ruudun kautta.[xxxii] Sama ajatus on nähtävissä televisioaiheisissa vitseissä ja myös niin radiota kuin televisiotakin käsittelevissä aikalaismuisteluissa. Jotkut katsojat kuvittelivat, että varhaisista suosikkiesiintyjistä esimerkiksi Teija Sopanen , Heikki Kahila ja Niilo Tarvajärvi kommentoivat juuri yksittäisten katsojien toimia ja heidän ulkonäköään.[xxxiii] Kysymys on jälkimmäisessä tapauksessa tarkkailun lisäksi parasosiaalisista suhteista eli katsojien kiintymisestä ruutukasvoihin.[xxxiv]
Populaari kaksisuuntaisuuden korostus sopii hyvin varhaisiin televisiokehityshankkeisiin, joissa yhdensuuntainen broadcasting-joukkotiedotus radioaaltoja pitkin oli vain yksi useista vaihtoehdoista. Itse asiassa kaksisuuntainen kuvan ja äänen lähetys esimerkiksi kuvapuhelimen aikaansaamiseksi oli useiden kehittäjien tavoitteena 1900-luvun alkupuolella ja myöhemminkin. Tavoitteeseen ei päästy niin taloudellisten, teknisten kuin sosiokulttuuristenkin vaikeuksien takia. Mediatutkija Hannu Eerikäinen huomioi, että "broadcasting-järjestemän periaate sisältyy radion ideaan, mutta ei ole sen välttämätön seuraus eikä siten myöskään ainoa vaihtoehto."[xxxv] Eerikäinen näkee broadcasting-toiminnan modernisaation merkkinä, teollisuus- ja kaupunkiyhteiskuntaa konstitutioivana organisaatiomuotona.[xxxvi] USA :ssa kokeiltiin niin ikään television käyttöä pankki- ja teollisuuslaitosten valvonnassa sekä havaintoesitysten pitämisessä sairaaloissa ja oppilaitoksissa.[xxxvii] Samantyyppinen vuorovaikutteisuuden idea on noussut esille kerta toisensa jälkeen televisiotekniikkaa uudistettaessa.[xxxviii]
Televisiolaitemainonnassa ja muussa populaarijulkisuudessa selkeän kaksisuuntaisuuden sijasta hyödynnettiin ajatusta, että televisio tuo maailman koteihin. Suomalaista televisiolaitemainontaa tutkinut Mika Saastamoinen huomauttaa, että ajatus maailmantelevisiosta toteutettiin joko maailman tulemisena katsojan kotiin tai niin, että katsoja ikään kuin siirtyi itse ulkopuoliseen maailmaan, tapahtumien keskipisteeseen.[xxxix] Aku Ankan joulutarinassa ja sarjakuvissa yleisemminkin nämä molemmat teemat sekoittuivat.
Suomessa odotettiin 1950-luvulla, että televisio tulisi mahdollisesti Suomeen "valmiina", suoraan värilähetyksinä ja -vastaanottimina. Lisäksi uutisoitiin kokeiluista, joita jo muualla maailmassa tehtiin esimerkiksi kolmiulotteisen television aikaansaamiseksi kolmiulotteisen elokuvan tapaan.[xl] Toisin kuitenkin kävi. Suomessakin aloitettiin mustavalkotelevisiolla, mutta television yhteydessä tulevaisuussuuntautunut tekninen edistys oli niin ikään populaarijulkisuuden keskeinen teema. Vitseissä vietiin tulevaisuus astetta värejä pidemmälle, tiedeuutisia parodioiden. Yhdessä varhain julkaistussa tarinassa esimerkiksi Mikin veljenpojat Mortti ja Vertti huijasivat ohikulkijoita kolmiulotteisella televisiolla, jossa ei itse asiassa ollut kuvaruutua. Laatikko välitti kuvaa avonaisen ikkunan kautta.[xli] Hessu puolestaan kokeili hajufonin, tuoksutelevision , rakentamista huonolla menestyksellä ja toisaalla hankki itselleen ranneradion ja nenätelevision.[xlii] Samanlaisia mobiilisovelluksia oli visioitu muun muassa maailmansotien välisessä yhdysvaltalaisessa tieteisfiktiossa .[xliii]
<Kuva Hessun hajufonista ja sen räjähtämisestä>
Tulevaisuuden televisioteknologiassa tärkeitä olivat todellisuuden mahdollisimman tarkka jäljittely, kuvan terävyys, äänen autenttisuus sekä yhä useampien aistien huomion tavoittelu, mikä usein nimenomaan johti ei-toivottuun lopputulokseen tekniikan karatessa käsistä tai katsojien kuvitellessa, että kuvaruudun tapahtumakenttä ikään kuin hyppää tai laajenee heidän olohuoneisiinsa.[xliv] Jay David Bolterin ja Richard Grusinin mukaan edellä kuvattu immersiivisyyden eli uppoutumisen kokemuksen tavoittelu on ollut useamman mediateknologisen innovaation yhteydessä keskeinen markkinointistrategia. Uusin laite on nimenomaan se, joka aikaansaa autenttisen todellisuuskokemuksen, virtuaalitilan , jota ei voi erottaa reaalisesta.[xlv] 1950-luvun kokeilut ja esitykset kommentoivat esimerkiksi sitä kilpajuoksua, jota televisio ja elokuva ikään kuin kävivät kaikkein immersiivisimmän mediakokemuksen tuottamisesta.
Kuten todettua, 1950-luvun kuluessa Aku Ankassa yleistyivät kertomukset, joissa laitetekniikkaa tärkeämmäksi nousi television ohjelmatarjonta . Jos radio esiintyi enemmänkin asiallisen informaation tarjoajana, uutisten kertojana, sarjakuvallinen televisio oli ohjelmasisällöltään selkeästi viihteellinen.[xlvi] Sarjakuvien intermediaalisissa[xlvii] viittauksissa esiintyivät erityisesti kokkiohjelmat , visailut, urheilu- ja musiikkiohjelmat, ja tarinoissa korostuivat voimakkaasti jo tässä vaiheessa aktiiviset, jopa vuorovaikutteiset elementit. Yhdessä lyhyessä tarinassa Aku Ankka valmistaa ruokaa televisiokokin ohjeita seuraten, mutta ei ole tyytyväinen tuotokseensa. Loppukuvan televisiossa näkyy, miten studiolle saapunut Aku on heittänyt kohokkaan televisiokokin naamaan ja rinnuksille.[xlviii]
Aku Ankan kuvitteellinen televisio -ohjelmapaletti oli varsin yhtenevä suomalaisen varhaisen televisio -ohjelmatarjonnan kanssa. Se taas noudatteli kansainvälistä mallia. Mediatutkija Veijo Hietalan mukaan television ohjelmatyypit sekä päivälähetyksissä että iltojen prime time -aikana alkoivat vakiintua Yhdysvalloissa 1950-luvun kuluessa. Pitkälti radiosta lainattuja olivat keskusteluohjelmat, visailut, saippuat ja tilannekomediat eli sitcomit. Elokuvateollisuus puolestaan tuli vahvasti mukaan poliisi- ja lännensarjojen tuotantoon. Näiden lisäksi ohjelmatarjontaan kuuluivat uutiset. Kaupallisesti tuotetut ohjelmat olivat joko sponsoroituja tai niissä oli usean mainostajan kaupallisia tiedotteita.[xlix]
Ensimmäisen suomalaisen tv-lähetyksen ohjelmatarjonta 24.5.1955 tarjosi katsojien nähtäville varsinaisen viihdekimaran. Näyttelijä Lasse Pöysti juonsi ohjelman, jossa esiintyivät polyteknikkojen kuoro, englantilainen hypnotisoija Mr. Watson, Rauha Rentola , Maikki Länsiö , Nils Brandt , Birgitta Ulfsson , Helena Vinkka sekä Kipparikvartetti . Viihteellisen ohjelman lisäksi televisiolähetyksessä jaettiin Viestintäsäätiön apurahat ja professori J. Jauhiainen esitti tervehdyssanat. Ohjelmat päättivät uutiskatsaus ja säätiedotus.[l] Suomalaiselle mainosrahoitteiselle televisiolle olivat 1950-luvulla tyypillisiä amerikkalaisen esikuvan pohjalta luodut sponsoroidut ohjelmat, jotka mainostivat esimerkiksi jotain tiettyä tuotetta, vaikkapa James-farkkuja . Mainosrahoitteinen TES-TV lähetti alusta lähtien juuri viihdettä ja musiikkia (esim. Levyraati ), ulkomaisia sarjaohjelmia, muoti- ja keskusteluohjelmia sekä tupakkayhtiön sponsoroimaa Tupla tai kuitti -visailua. 1950-luvulla Yhdysvalloissa erittäin suosituiksi muodostuneet visailut olivat halpoja tuottaa, helppoja lopettaa ja niihin voitiin ottaa kilpailijoiksi ns. tavallisia ihmisiä. Mainos-TV (MTV) houkutteli hieman erilaisia mainostajia kuin TES-TV, mutta suositut ohjelmatyypit olivat samantapaisia kuin muuallakin.[li]
Aku Ankka -lehden televisiota koskevissa 1950-luvun tarinoissa päähenkilöinä oli useimmiten nimenomaan Aku Ankka veljenpoikineen ja pyrkimyksenä pääsy itse televisioon keinolla millä hyvänsä. Televisio näyttäytyi tällöin erityisesti sensaatiojulkisuuden välineenä, jossa lähetykseen pääsee joko triviatietäjänä ja suuren rahapalkinnon tavoittelijana, jonkun uskomattoman tempun osaajana tai sitten eriskummallisen tapauksen kotifilmitallentajana.[lii] Tarinoissa Ankat yrittävät ujuttautua mediajulkisuuteen käyttämällä puhuvaa kissaa ja koiraa , uimalla appelsiini spagetin päässä,[liii] rakentamalla massiivisen soittopelin veturinpilleistä[liv] tai hohtavan Abdul-kamelin avulla.[lv] Aku Ankan televisio oli ohjelmanäkökulmasta siis kummallisuuden ja eksotismin media, minkä korostus on merkki nimenomaan 1950-lukulaisen television erityisluonteesta verrattuna radioon tai vaikkapa elokuvaan. Televisio yhdisti elokuvan kuvallisuutta radion ajantasaisuuteen hyödyntäen niin ikään sensaatiojournalismin tyylilajeja, mitä sarjakuvassa humoristisena elementtinä korostettiin.
Televisio oli ja on audiovisuaalisen viestimen lisäksi materiaalinen objekti, joka on läsnä katselutiloissa konkreettisina esineinä. Laitteen ulkoasu ei sinänsä sarjakuvissa juuri muuttunut. Ankkalinnalaiseen olohuoneeseen tavallisesti sijoitetussa vastaanottimessa oli puinen ruskea kotelo. Varsinaisen kuvaruudun alapuolella sijaitsivat pyöritettävät käyttökytkimet, mahdolliset muut nappulat sekä usein alimmaisena kaiutin. Televisio oli sijoitettu sarjakuvissa joko erillisenä pöydän päälle tai sitten suoraan lattialle, ei yleensä esimerkiksi kirjahyllyyn. Kulttuurihistorioitsija Maija Mäkikallin mukaan televisiovastaanottimia oli 1950-luvulta 1970-luvulle karkeasti ottaen kolmea perusmallia: pöytämallia, jalallista lattiamallia sekä ovellista mallia. Piilotettavan ovellisen mallin aika kesti vain noin kymmenen vuotta, eikä sellaista näy Aku Ankan kuvastossa B ellei sitten se ole nimenomaan piilotettuna ovien taakse lukijan näkymättömiin! Todennäköisesti kuitenkaan ankkalinnalaisessa sarjakuvakontekstissa televisionkatseluun ei liittynyt laitteen piilottamisen tarvetta tai sellaisia häpeällisyyden piirteitä ja pelkoja perinteisen kodin elämänrytmin rikkoutumisesta, mitä jotkut suomalaisen sivistyneistön edustajat ja tietyt uskonnolliset piirit ennakoivat.[lvi] Olihan televisio jo kotiutunut amerikkalaiseen keskiluokkaiseen talouteen, vaikkei Yhdysvalloissakaan televisiota koettu yksinomaan positiivisena ilmiönä vaan esimerkiksi yhteiskunnallisen kontrollin ja propagandan potentiaalisena välineenä, perheyhteyden rikkojana ja viattomien viettelijänä ja villitsijänä.[lvii]
Television ja muun tekniikan tuloon liittyi niin ikään käsitys laitteiden "oikeasta" ja "väärästä" käyttämisestä ja kehittelemisestä. Nimenomaan vääränlainen käyttö synnytti sarjakuvassa tarvittavan koomisen efektin. Väärä käyttö tarkoitti laitteen hyödyntämistä katselun sijasta joko töiden apuvälineenä, leikeissä tai jopa kulttiesineenä. Vinksahtanut käyttö saattoi olla vastaanottimen ominaisuuksien omaehtoista parantelemista – tavallisesti huonoin lopputuloksin. Vastaanotinmainonnassakin asiantuntevan ja asiantuntemattoman – tai ainakin poikkeavan – käytön ero näkyi sukupuolitetuissa käyttäjäprofiileissa. Kun mainoksissa korostettiin laitteiden helppokäyttöisyyttä tai esteettisyyttä, kuvissa televisioiden kanssa hääräilivät naiset. Jos taas mainostajat korostivat teknisiä ominaisuuksia ja suoritusarvoja, käyttäjää ei ollenkaan näkynyt tai sitten hän oli "tekniikan sormenpäissään tunteva" mies . Mika Saastamoisen mukaan nämä tekniset ominaisuudet voitiin suomalaisissa televisiolaitemainoksissa esittää suoraankin ensisijaisina.[lviii] Minna Aslaman ja Liina Puustisen tutkimuksen mukaan Aku Ankan mies - ja naisroolit ovat kautta vuosikymmenten säilyneet varsin samanlaisina: "Miehet koheltavat, kilpailevat, keksivät ja ratkaisevat; naiset toimivat seuralaisina, kokkaavat, ostelevat, joskus kiukuttelevatkin. Kun vaikkapa Aku on monitahoinen persoona B kiltti ja ilkeä, rehellinen ja välillä huijari, pelkuri ja ajoittain sankari B tuppaavat Ankkalinnan naiset olemaan luonteiltaan joko hyvinihania (Mummo , Iines ) tai hurjanvaarallisia (Milla Magia )." Naispuolisten päähenkilöiden määrä on myös säilynyt marginaalisena verrattuna miespäähenkilöiden määrään.[lix] Täytyy kuitenkin muistaa, että niin mies - kuin naishahmoissakin on tapahtunut muutoksia , jotka näkyvät myös hahmojen sarjakuvaluonteessa ja käyttäytymisessä. Esimerkiksi varhainen Mummo Ankka ei ollut pelkästään kiltti ja tomera maatilan emäntä vaan myös vanha ja kärttyinen agraarin takapajuisuuden arkkityyppi.
Television ja teknologian esittäminen on ollut yleisestikin voimakkaasti sukupuolittunutta. Naisen suhde teknologiaan on näyttäytynyt (mieskatsojan) silmiin usein koomisena, asiantuntemattomana tai suorastaan vaarallisena ilmiönä. Vaaran on aiheuttanut joko väärinkäyttöön kytkeytynyt tuho – tai sitten se, että nainen on ylittänyt sukupuoliroolien pyhät ja vakiintuneet rajat miesten ja koko ihmislajin epäonneksi. Toisaalta nainen on voinut teknologian yhteydessä toimia miehisen katseen ja halun kohteena, viettelijättärenä, joka rakastuu koneeseen tai tekniikan asiantuntijamieheen ja välillisesti lukijaan tai katselijaan. Tämä näkyy erityisesti mainonnassa ja muussa populaarissa kuva-aineistossa.[lx] Aku Ankassa teknologian ja feminiinisen romanssin ja viettelyn suhde ei ole yhtä olennainen, vaikkei kokonaan poissaoleva. Tekniikan vääriä (tai väärin-) käyttäjiä olivat Aku Ankassa useimmiten laajemmin nuorehkoista länsimaisista mieshenkilöistä – tai päähenkilökoiraista – poikkeavat persoonat: naiset, lapset , vanhukset , alkuasukkaat, idiootit tai villimmät eläimet. Yhdessä Aku Ankka -lehden tarinassa Mummo Ankka ei käsitä television uutuutta vaan puuskahtaa, että siitähän näkyy vain eläviä kuvia, elokuvia .[lxi] Tässä Mummo Ankka kiteyttää sattuvasti mediafilosofi Marshall McLuhanin seuraavalla vuosikymmenellä muotoileman lausahduksen, että uuden median sisältönä toimii aina vanha media.[lxii] Mummo Ankan puuskahdus on esimerkki myös laajemmasta keskustelusta, jota käytiin television ja elokuvan keskinäisestä suhteesta. Toisessa tarinassa turhat arvauskilpailussa voitetut kulutustavarat otetaan Mummo Ankan maatilalla todelliseen agraaris-tuotannolliseen hyötykäyttöön: "Näköradion putkella voi kirnuta voita ja kaapista tulee mainio keinoemo" pienille kananpojille, kun siihen lisätään öljylamppu. Antennista tehdään taasen lankakeräteline. Pakkassäiliöstä tulee puolestaan mainio puulaatikko, kylpyammeesta juomaruuhi, lattialampusta lintujen kylpyamme ja sika kellii lepotuolissa, jotta sen ei tarvitse maata sikalan sotkuisella lattialla.[lxiii] Tanja Syrjämaa huomioi, että urbaanin teknologisen sähkökodin ja maalaiselämän vastakkainasettelu Mummo Ankan hahmon kautta oli usein tyypillistä jo 1930–1940-lukujen Aku Ankka -sarjakuvastripeissä.[lxiv] <tästä kuva>
Sama uusien käyttötapojen etsintä – käytännönkin pakosta – esiintyi tarinassa, jossa Mikki ja Hessu vierailevat tummien alkuasukkaiden parissa. Primitiiviset alkuasukkaat käyttävät Mikin mielestä kaikkia länsimaisen sivistyksen keksintöjä nurinkurisesti: herätyskello on hihnalla kiinni jalassa, gramofonia käytetään karusellina, jääkaappia sateensuojana norsun selässä ja näköradiota peilinä, koska sähköä ei ole saatavilla.[lxv] Maaseudun sijasta alkuasukkaat toimivat tässä tropikalistisen toisena, koomisena vastinparina urbaanille ja modernille elämäntavalle.[lxvi] Tämä kohtaaminen ei kiinnity ainoastaan noiden "toisten" primitiivisyyteen , vaan osoittaa laajemmin teknologian siirtoon joskus kätkeytyvän absurdiuden. Länsimaista teknologista järjestelmää ei voi siirtää poikkeavaan käyttöympäristöön pelkästään viemällä valmiita ylätason lopputuotteita sellaisinaan. On kuitenkin olennaista huomioida, etteivät Mummo Ankka ja muut keskiverrosta poikkeavat teknologian käyttäjähahmot näyttäydy tai näyttäytyneet ainoastaan naurettavina ja typerinä vääristelijöinä. Omalla toiminnallaan he saattoivat kritisoida vallitsevia ja yliampuvia teknologiaodotuksia ja välittää tätä kriittisyyttä sarjakuvayleisölle. Toisaalta he avasivat uusia ja suorastaan innovatiivisia näkökulmia teknologiaan suunnitteluun, käyttämiseen ja teknologiakuvaston tuottamiseen sarjakuvien lukijoiden nähtäville. Ranskalaisen kulttuuriantropologin Claude Lévi-Straussin termiä soveltaen poikkeava käyttäjä oli lähes poikkeuksetta "bricoleur", kokeileva ja luova keksijä, joka osasi yhdistellä ja vaihdella oman toimintaympäristönsä materiaalisia ja henkisiä aineksia ja rakennuspalikoita tuottaen uudenlaisen materiaalisen lopputuloksen tai käyttötulkinnan.[lxvii] Tällainen toiminta on teknologian käytölle, suunnittelulle ja ylipäätään merkityksellistämiselle tavanomaista. Nykyään ilmiöstä on tullut kiinnostava tutkimuskohde esimerkiksi teknologian käyttäjälähtöisen tutkimuksen sekä aktiivisen puuhastelun (tinkering) ja pelailun korostamisen myötä.[lxviii] Aku Ankan teknologiakohtaamisia voikin lukea niin ikään arkisen ja populaarin kekseliäisyyden ja innovatiivisuuden ylistyksinä. Tässä kekseliäisyydessä ei tosin kuvata keksimisprosessia kokonaisuudessaan, vaan toinen toistaan mielikuvituksellisemmat keksinnöt putkahtavat tarinaan yleensä käyttövalmiina ilman, että niiden toimintaperiaatetta juuri selvennetään.[lxix]
Vaikka kekseliäisyys kiteytyykin erityisesti Pelle Pelottoman hömelön propellipään ja Hessun lapsineron sukulaispojan Pikku Pellen sekä partaisten valkotakkitiedemisten tapaisiin arkkityyppeihin, heillä ei ole teknisen kekseliäisyyden monopolia. 1950-luvun Aku Ankka -tarinoissa huomio kiinnittyy laajempaan tekniseen innovatiivisuuteen. Omia laitekokeilujaan tekevät sammumattoman yritteliäisyyden hengessä niin Aku Ankka kuin hänen veljenpoikansakin, Hessu Hopo, Mikki Hiiren veljenpojat sekä Iso Paha Susi ja kolme pientä porsasta , poikkeuksellisesti myös Mummo Ankka , hänen renkinsä Hansu sekä muut henkilöt.
Ankkalinnalaista innovatiivisuutta leimaavat keksimisen helppous, leikillisyys ja mielikuvituksellisuus. Sitä leimaa niin ikään seurausten ennakoimattomuus, mikä tosin lukijan kannalta on juuri odotettua. Tekniikka ei käyttäydy useinkaan odotetulla tavalla, pikemminkin päin vastoin. Keksimisestä ja innovatiivisuudesta ovat syrjemmällä ainoastaan sellaiset tahot, joilla on muita yleisempiä intressejä (kuten Roope Ankka) tai jotka edustajat "tasaisempia", järkiperäisempiä tai arkisempia arvoja (kuten Mikki Hiiri , useat naispuoliset sarjakuvahahmot) tai toimivat ei-teknisissä ympäristöissä tai rooleissa, maaseudulla tai taikuuden parissa (Milla Magia jne.). Nämäkin hahmot ovat usein tekniikan kanssa tekemisissä joko käyttäjinä, rahoittajina tai toiminnan kohteina mutta eivät itse aktiivisesti luo uusia laitteita ja sovelluksia.
Ankkalinnan innovaattoreita yhdistää tietynlainen leikillinen hulluus tai irrationaalisuus, vähän vinksahtaneelta tuntuva tai lapsellinen todellisuussuhde. Vaikka kekseliäisyyttä onkin lähes kaikkialla, Aku Ankka -lehdestä hahmottuu keksimishierarkia , jonka ylimmällä tasolla ovat nimenomaan tieteen ja tekniikan parissa päätoimisesti puuhastelevat hahmot, esimerkiksi Pelle Peloton. Itse keksiminen tapahtuu neron yksilöllisenä ajattelu- ja rakennusprojektina. Anu Kantola ja Risto Varteva toteavat Pellen noudattelevan amerikkalaista ja modernia edisonilais-piilaaksolaista keksijäsankarimyyttiä, jossa keksijä puuhailee omassa autotallissaan ja jossa mikä tahansa ongelma on ratkaistavissa tekniikan avulla. Keksiminen perustuu kokeellisuuteen, ei kirjoista opittuihin malleihin.[lxx] Kyseessä onkin neromyyttiin kytkeytyvä keksimis- ja innovaatioteoria , jota kritisoitiin jo maailmansotien välisessä yhdysvaltalaisessa sosiologisessa tutkimuksessa. Toisaalta Pelle Pelottoman toiminta viittaa myös toiseen innovaatio- tai keksimisteoriaan, niin sanottuun sattumateoriaan. Keksinnöt putkahtelevat valmiiksi ikään kuin vahingossa.[lxxi]
Ankkalinnan keksijähierarkian toisella tasolla ovat harrastajakeksijät, joiden tekninen kekseliäisyys alleviivaa kenties hahmojen monipuolisuutta, keskittymiskyvyn puutetta tai lapsekkuutta (esim. Hessu Hopo, Aku Ankka ). Tekniikan kanssa pelehtiminen ei ole näiden hahmojen tavallisinta toiminta-aluetta muttei mitenkään tavatonta. Kolmannella tasolla ovat lapset , erityisesti Akun ja Mikin veljenpojat, joilla tekniset kokeilut sekoittuvat muihin leikillisiin ja pelillisiin puuhailuihin. Heille keksiminen on selkeästi sosiaalista toimintaa, yhdessä tekemistä toisin kuin keksimishierarkian ylemmillä tasoilla. Neljännen tason keksijät ovat vielä selkeämmin aiemmin mainittuja "väärinkäyttäjiä". He eivät juuri kehitä uusia laitteita vaan soveltavat olemassa olevia tekniikoita totutusta poikkeavalla tavalla (Mummo Ankka , alkuasukashahmot jne.). Tasojen sekoittaminen on toki mahdollista sarjakuvan(kin) maailmassa.
On vaikea yksilöidä, mitä ankkalinnalainen tekninen kekseliäisyys kertoo amerikkalaisesta, länsimaisesta, pohjoismaisesta saati suomalaisesta 1950-luvun keksimissuhteesta. Ainakin se havainnollistaa teknisen innovoinnin ja käytön monipuolisuutta, jossa keksijän tai tuottajan ja käyttäjän välinen suhde ei ole yksiselitteinen. "Tavallinen ihminen" ei ole teknologian suhteen passiivinen kohde edes uuden kehittämisen osalta. Kuten todettua, tätä seikkaa on korostettu viime aikoina useissa teknologian historian ja sosiologian tutkimuksissa.[lxxii] Sarjakuvastossa teknologinen tai innovatiivinen demokraattisuus ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Hahmoilla on omia vakiintuneita toimintatapojaan suhteessa tekniseen asiantuntijuuteen. Kuvattu keksimisen maailma on voimallisemmin kaupunkilaista , avantgardistista ja poikamaista. Olisi liian uskallettua väittää, että 1950-luvun Aku Ankka -lehden keksijyyden moninainen korostus, jossa vuosikymmenen kuluessa ei tapahtunut juuri muutoksia , olisi ollut seurausta avoimesta tai tavoitteellisesta tiedeuran ja teknisen työn markkinoinnista , uusien kehittäjäpolvien kasvattamisesta. Tekniikka esiintyi sitä paitsi lehdessä vain sivuroolissa.
Jos kuitenkin tarkastellaan tekniikan popularisoimista ja arkista käyttöä laajemmalla tasolla, huomataan, että kasvatus- ja sivistystyöllä oli erittäin tärkeä merkitys 1950-luvulla. Populaarien tekniikkalehtien, -kirjojen, muun julkisuuden ja osin tieteisfiktion tavoitteena oli erityisesti nuorten poikien kasvattamisen tieteelle ja tekniikalle avoimiksi ja osaaviksi henkilöiksi, tulevaisuuden tiedemiehiksi ja insinööreiksi .[lxxiii] Aktiivisella harrastamisella oli ainakin välillinen merkitys tieteellisen edistyksen turvaamisessa, eikä kodinpiirissä ja muissa arkisissa ympäristössä tapahtunutta fiktiivistä innovointia voi erottaa muista aikakautensa kollektiivisista teknologiakäsityksistä. Historioitsija Eric Hobsbawm muistuttaa 1900-luvun yleisestä tiedekäsityksestä, jonka mukaan tiede oli luonteeltaan käsittämätöntä ja tieteentekijän toimivat kaukana suuresta yleisöstä ja arkielämästä.[lxxiv] Tekninen kokeilu oli kenties tieteellistä työtä läheisempi ilmiö, vaikkei tiedettä ja tekniikkaa esimerkiksi keksimisen osalta voi täysin erottaa toisistaan. Omalta osaltaan sarjakuva toi (ja tuo) tieteen ja erityisesti tekniikan lähemmäksi arkielämää. Sarjakuvailmaisu tosin tukeutui kaavamaisiin esitys- ja käsitystapoihin ja jätti kuvaamatta yksityiskohtaisesti keksimisen konkreettisia työprosesseja. Keksiminen oli nimenomaan asenne tai mielentila, johon pääsemistä eivät rajoittaneet muodollinen koulutus tai sarjakuvahahmon muu toimintakenttä velvollisuuksineen.
Aku Ankan 50-vuotisjuhlakirjan kuvateksti tuo esiin lehden roolin teknologian ja tieteen visionäärisenä ja ennakoivana esittäjänä: "Pelle Peloton näki 1950-luvulla ainakin puolen vuosisadan päähän, sillä kaloja yhteistuumin pyydystävät madot ovat kuin tulevaisuuden robotteja."[lxxv] Sama visionäärisyyden argumentti toistetaan usein, kun pohditaan populaarifiktion ja tieteisfiktion suhdetta tieteellis-tekniseen kehitystyöhön. On kuitenkin toisarvoista pohtia, onko Aku Ankka ollut "edellä aikaansa" arkipäivän teknologian kuvaajana. Se on nimenomaan ollut osa aikakautensa teknologista ilmapiiriä B kuvitelmien, käsitysten ja merkitysten viittausverkostoa.
1950-lukulainen Ankkalinna on yhä läsnä teknologiasuhteessamme moninaisina kerroksina ja aikatasoina. Suomessa edelleen huippusuosittu Aku Ankka -lehti ensinnäkin kierrättää sellaisenaan vanhoja klassikkotarinoita, joiden kautta nykylukijat törmäävät vuosikymmenten takaiseen sarjakuvalliseen todellisuuteen. Toiseksi, vaikka nykyinen Aku Ankka -tuotanto onkin omaksunut ajankohtaiset ja uudet tekniset innovaatiot, kuten kännykät, mikrotietokoneet ja tietoverkot kuvastoihinsa ja tarinoihinsa, esitystavat ja tarinoiden "opetukset" seuraavat usein tuttuja kaavoja.[lxxvi] Tekninen kekseliäisyys on säilynyt laaja-alaisena, mutta tekniikalla on yhä usein ennakoimattomia seurauksia. Kolmanneksi, useat sarjakuvan tekniset kapistukset näyttävät lähes täsmälleen samanlaisilta kuin 50 vuotta sitten. Sarjakuva-autot , -televisiot ja -robotit ovat kliseistyneet ja kaavamaistuneet yhtä lailla tunnistettaviksi ja säilyviksi elementeiksi kuin Aku Ankan ja Mikki Hiiren tapaiset päähenkilöhahmotkin. Kirjailija Hannu Raittilan sanoin, "[t]oisin kuin suomalaisessa kirkonkylässä Ankkalinnassa mikään ei muutu B autot , vaatteet tai arkkitehtuuri ."[lxxvii]
Anu Kantolan mukaan Aku Ankan tärkeä kantava voima on nostalgia , tunteenomainen kaipuu menneisyyteen, pikkukaupungin ikuiseen luuppiin, "jossa jokainen päivä näyttää muuttavan kaiken, mutta jossa mikään ei koskaan muutu."[lxxviii] Tuo kaipuu ei koskaan kohdistu pelkästään menneisyyteen vaan myös tulevaisuuteen. Näin tapahtui erityisesti 1950-luvulla, jolloin Aku Ankka kertoi suomalaisille siitä teknisestä moderniteetista , joka oli kenties saavutettavissa mutta joka kenties karkasi kerta kerran jälkeen, kangastuksen lailla, johonkin tavoittamattomiin.
Tekniikka on osa arkeamme kodin tiloissa toimiessamme. Teknisten laitteiden valinta, sijoittelu ja käyttötavat kertovat omalta osaltaan yksilöllisistä arvoistamme ja mielihaluistamme mutta laajemmin myös yleisistä sosiaalisista ja kulttuurisista asetelmista, joiden puitteissa toimimme.[lxxix] Kirsi Saarikangas korostaa, että tila muotoutuu elämällä ja kokemalla; henkilökohtaiset ja "omat" tilakokemukset linkittyvät jaettuihin merkityksiin.[lxxx] Kun toimimme teknologian kanssa, keskustelemme siitä, kulutamme mediaesityksiä teknologiasta, opettelemme käyttöä, käytämme laitteita ja sijoittelemme niitä, käymme vuoropuhelua sekä yleisen tason että oman kokemusmaailmamme välillä. Peilaamme tekniikan käyttökokemuksiamme median välittämiin hyvin moninaisiin teknologiakäsityksiin, toiveisiin, pelkoihin ja strategioihin. Tasot kietoutuvat yhteen ja niiden välillä tapahtuu jatkuvaa rajankäyntiä.[lxxxi]
Kodin teknologinen kokonaisuus muuttuu ajan kuluessa. Viisikymmentä vuotta sitten keskimääräinen kotitalous näytti teknisten laitteiden(kin) osalta niin Aku Ankan sivuilla kuin suomalaisissa kotitalouksissakin erilaiselta kuin nykyään, kenties karumman ja alkeellisemman tuntuiselta. Talosta löytyivät ehkä sähkövalaistus, radio , joitakin keittiökoneita ja liesi sekä mahdollisesti puhelin . Puolen vuosisadan aikana tapahtuneessa muutosprosessissa kysymys ei ole pelkästään (mahdollisesta) teknologisesta kehityksestä vaan esimerkiksi myös kodin arvomaailman ja perhesuhteiden muutoksista, jotka tulevat esille, artikuloituvat teknologian kautta. Tutkijat ovat puhuneet median ja teknologian käytön privatisoitumisesta , yksityistymisestä, joka on tapahtunut 1900-luvun kuluessa.[lxxxii] Muun muassa radio , televisio ja tietokone ovat käyneet kotitalouksissa läpi kehityskaaren, jossa perheen yhden ainoan laitteen sijasta jokaisessa tilassa tai jokaisella perheenjäsenellä saattaa olla oma viestintälaitteensa tai laitekonseptinsa: jokaisella laitteella on erityinen käyttötarkoituksensa ja -aikansa. Tässäkään kyse ei ole pelkästään yksilöiden halujen teknologisista ilmentymistä vaan yleisemmistä käsityksistä, miten ihmisten toimintatapoja ja suhteita tulisi järjestää teknisten laitteiden(kin) avulla. Amerikkalainen mediatutkija Lynn Spigel on esimerkiksi todennut, että 1950-luvun kotiteatterivaiheen jälkeen Yhdysvalloissa alettiin 1960-luvulla korostaa liikkuvaa televisio - ja mediakäyttöä, mikä sopi muun muassa avaruuden valloitusta rummuttavaan uuteen politiikkaan.[lxxxiii] Nykyään nämä käsitykset elävät rinnakkain. Digitaalisessa kulttuurissa kännyköiden mobiili kuvaruutu ja liikkuvan elämäntavan korostus kohtaavat kotitalouksiin rakennettavat kotiteatterit akustointeineen, videotykkeineen, av-järjestelmineen ja dvd-toistimineen
Kaikki ei olekaan muuttunut. Tila, jossa teknologinen toiminta tapahtuu, kantaa mukanaan muutoksen lisäksi myös pysyvämpiä rakenteita, jotka näkyvät nimenomaan teknisten laitteiden käyttötavoissa ja -asenteissa sekä keskinäisessä sijoittelussa. Suuri televisio sijoitetaan ikään kuin itsestään selvästi olohuoneen keskiöön, ja muita medialaitteita kootaan sen yhteyteen. Tällainen sijoittelu voi olla käytännön pakko, koska vanhoissa taloissa televisio - ja sähköpistokkeita on vain niukalti. On tosin muitakin sijoittelumahdollisuuksia. Muistan erään lehtijutun muutaman vuoden takaa. Siinä kuvattiin, miten maahanmuuttajaperhe oli sijoittanut kodin paraatipaikalle olohuoneen kirjahyllyyn television sijasta ompelukoneen .
Jatkuvuus näkyy myös teknologiaesityksissä ja kertomuksissa, populaarijulkisuudessa , laitemainonnassa ja markkinoinnissa. Kodin teknisiä laitteita on tavan takaa mainostettu elektronisina kotiliesinä , takkoina ja nuotiotulina, jotka kokoavat perheen yhteen lämpöön harmoniseksi kokonaisuudeksi.[lxxxiv] Tyypillistä on nimenomaan se, että etenkään kotitalouksiin tarkoitettua uutta tekniikkaa ei markkinoida ainoastaan uutuudella ja tulevaisuudella, työn vähenemisellä ja helppokäyttöisyydellä. Sitä markkinoidaan myös nostalgialla , kaiholla ja turvallisuudella. Uuden tekniikan avulla voidaan kenties voittaa vanhan tekniikan aiheuttamat ongelmat tai esimerkiksi palauttaa katoamassa oleva sosiaalinen perheyhteys. Tästä esimerkiksi käy Yleisradion ohjelma "The impact of television – Television vaikutus" vuodelta 1957, jossa haastateltu brittitutkija pohti television hyviä ja huonoja puolia ja niihin liittyviä yleisiä uskomuksia seuraavasti: "Televisio voi olla eri perheenjäsenten yhteisen mielenkiinnon kohde ja että se niin ollen pitää perheen yhdessä kotosalla – - – televisio pitää nuoret ihmiset poissa kaduilta ja elokuvista – - – ensimmäistä kertaa kodeissa on nyt jotakin kunnon ajanvietettä – - – koska kaikki näkevät saman ohjelman, on perheellä jotakin keskustelunaihetta jälkeenpäin." Tutkija totesi edellisten lausumien olevan usein kuultuja väittämiä, mutta totesi myös, että televisionkatselu kiistattomasti supistaa harrastuksia, esimerkiksi kirjallisuuden lukemista.[lxxxv] Uuden teknologian käyttöönotto ja merkityksellistäminen ovat vuorovaikutusprosesseja. Mika Pantzar on esimerkiksi kirjoittanut teknologian omaksumisesta kesyttämisenä, jossa mikro- ja makrotasot, yhteiskunnalliset rakenteet ja yksilön eletty elämä, yhdistyvät. Hän esittää, että uutuustuotteet tulevat osaksi arkea kolmea eri väylää pitkin, intohimoisen halun, rationaalisen harkinnan ja muodin välityksellä. Uutuustuotteet joko häviävät kuriositeetteina tai vakiintuvat osaksi sisäistettyä elämäntapaa, koetuiksi välttämättömyyksiksi tai arjen itsestäänselvyyksiksi. Pantzarin mukaan esimerkiksi radio ja televisio löivät itsensä läpi intohimoisen kokeiluvaiheen ja myöhemmin muodin välityksellä ja vakiintuivat sitten "osaksi elämäntavan itsestäänselvyyttä".[lxxxvi] Erityisesti etnografit puhuvat niin ikään teknologian kotouttamisesta tai kotoistamisesta (domestikaatiosta ), joka viittaa tavallisesti konkreettiseen prosessiin, jossa uusia laitteita otetaan käyttöön kotitalouksissa .[lxxxvii] Teknologian kesyttäminen ja kotoistaminen ovat yhteydessä tuotetarpeiden synnyttämiseen.
Mika Pantzarin mukaan tuotetarpeen synty jakaantuu karkeasti kolmeen vaiheeseen: tuotteen keksimiseen, tarpeen luomiseen ja kulttuurin muokkaamiseen. Ensimmäisessä vaiheessa uusi kone on jo sinänsä uutinen, mutta toisessa vaiheessa huomio siirtyy arkisempiin, kuluttajan kannalta olennaisempiin hyötytekijöihin. Kolmannessa vaiheessa puolestaan "tuote ja kuluttaja muodostavat kiinteähkön toiminnallisen kokonaisuuden, jossa voi olla vaikea sanoa kumpi on määräävämpi. Olemme oppineet käyttämään kodinkoneita , mutta myös ne ovat oppineet käyttämään meitä."[lxxxviii] Aku Ankka -lehti tarjoaa useita esimerkkejä tästä käyttöprosessista ja teknologian kulttuurisesta rakentumisesta, ihmisen ja koneen kohtaamisesta kodeissa ja kotien ulkopuolella. Aku Ankka on kuvannut ja kuvaa yhä kohtaamistilanteita, mutta lehti on samalla läsnä kommentoimassa ja muokkaamassa tätä uuden teknologian ja ihmisen kohtaamista.
[i]Herkman , Juha: Sarjakuvan kieli ja mieli. Vastapaino, Tampere 1998, 10-12, passim.
[ii]Kantola, Anu: "Ikuisen odotuksen paikka – Aku Ankka modernin ihmisen yhteiskuntana." Maailman hauskin kuvasarjalehti. Aku Ankka -lehti 50-vuotta. Toim. Juhani Tolvanen. Helsinki Media, Helsinki 2001, 146-151.[iii]Tolvanen, Juhani: "Aku Ankan menestystarinan juuret – eli alkoiko kaikki todellakin hiirestä." Maailman hauskin kuvasarjalehti. Aku Ankka -lehti 50-vuotta. Toim. Juhani Tolvanen. Helsinki Media, Helsinki 2001a, 27-29.[iv]Leino-Kaukiainen , Pirkko: "Aikakauslehdistön ilmestymisvuodet 1918 -1955." Suomen lehdistön historia 10. Aikakauslehdistön kehityslinjat. Kustannuskiila, Kuopio 1992, 228.
[v]Tolvanen 2001a, 27-29. Levikistä myös Levikintarkastus Oy:n raportit. Lehden julkaisemisen aloittamista oli yritetty jo 1940-luvun lopulla, mutta se ei ollut onnistunut paperin säännöstelyn takia sekä painoteknisistä syistä. Vuonna 1968 Aku Ankan levikki oli 221 665 kappaletta ja vuonna 1972 304 654 kappaletta.
[vi]Malmberg, Ilkka (ja Koivisto, Tarmo (piirrokset)): "Aku Ankka – amerikkalaisuuden Troijan hevonen." Maailman hauskin kuvasarjalehti. Aku Ankka -lehti 50-vuotta. Toim. Juhani Tolvanen. Helsinki Media, Helsinki 2001, 60.[vii]Schaffer, Scott: "Disney and the Imagineering of Histories." Postmodern Culture – Volume 6, Number 3, May 1996. Disney -kritiikistä ks. esim. Shortsleeve, Kevin: "The Wonderful World of the Depression: Disney , Despotism, and the 1930s. Or, Why Disney Scares Us." The Lion and the Unicorn – Volume 28, Number 1, January 2004, pp. 1-30. Varhaisemmasta marxilaisesta Disney-kritiikistä ks. Dorfman, Ariel & Mattelart, Armand: Kuinka Aku Ankkaa luetaan. Imperialistinen ideologia Disneyn sarjakuvissa. Suom. Markku Koski. Love kirjat, Helsinki 1980 (1971, 1975). Dorfman ja Mattelart kritisoivat muiden seikkojen ohella Aku Ankan tiede- ja tekniikka-aiheisia tarinoita. Heidän mukaansa (1980, 102) Aku Ankassa ”[t]ieteestä tulee sensationalismin ja teknisen temppuilun muoto”, ja esitystapa kertoo pinnallisen kuluttamisen sekä muodin keskeisyydestä. He toteavat myös, että ”tuotantoprosessista eristettyä, keksijän päästä ilman ruumiillisen työn välitystä valmiiseen muotoon siirtynyttä teknologiaa käytetään verukkeena peittämään todellisen muutoksen puutetta.”[viii]Syrjämaa , Taina (1999) "Kuluttajan arkea sarjakuvaruuduissa. Aku Ankka 1930- ja 1940-lukujen Amerikassa." Arjen muisti ja unohdus. Jokapäiväinen elämä historian valoissa ja varjoissa. Turun yliopisto, Yleinen historia. Historian laitoksen julkaisuja n:o 53. Turku 1999. Sarjakuva on ollut yleensä laajalle kuluttajakunnalle suunnattu populaarikulttuurin muoto, vaikka myös marginaalisempia poikkeuksia on lukuisia (Herkman 1998). Valtavirtaa vastustavasta sarjakuvasta ks. esim. Arffman, Päivi (2004) "Comics go underground. Underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967-1974 Yhdysvalloissa . K&H, Turun yliopisto, kulttuurihistoria 2004.[ix]Heinonen, Visa: Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki – kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Helsinki : Suomen historiallinen seura, 1998, 252-256.[x]Laurila, Eino H.: Kulutus Suomen kansantaloudessa vuosina 1900-1975. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos, Helsinki 1985.[xi]Ks. Heinonen, Visa: "Niukkuuden ja kulutuksen mentaliteetit modernisoituvassa Suomessa." Tunteiden sosiologiaa II. Historiaa ja säätelyä. Toim. Sari Näre. Tietolipas 157. SKS, Helsinki 1999. Ks. myös Mäkikalli, Maija: "Esillä ja piilossa. Radion ja television läsnäolon strategioita 1950- ja 1960-lukunen suomalaiskodeissa." Tekniikan Waiheita 21(2003): 4, 48.
[xii]Pantzar , Mika: Tulevaisuuden koti. Arjen tarpeita keksimässä. Otava, Helsinki 2000. Kuluttajuuden muutoksesta Suomessa ja kuluttajanvalistuksesta ks. myös Heinonen 1998; Kortti, Jukka: Modernisaatiomurroksen kaupalliset merkit. 60-luvun suomalainen televisiomainonta. SKS, Helsinki 2003; Sarantola-Weiss, Minna: Sohvaryhmän läpimurto. Kulutuskulttuurin tulo suomalaisiin olohuoneisiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. SKS, Helsinki 2003.
[xiii]Radiosta erityisesti viihteellisen ohjelmatoiminnan kautta ks. Oinonen, Paavo: Pitkä matka on Tippavaaraan... Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945-1964. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 948. SKS, Helsinki 2004.
[xiv]Heinonen, Visa B Kortti, Jukka B Pantzar , Mika: "How Lifestyle Products Became Rooted in the Finnish Consumer Market. Domestication of Jeans, Chewing Gum, Sunglasses and Cigarettes." Kuluttajatutkimuskeskus. Working Papers 80:2003 <http://www.kuluttajatutkimuskeskus.fi/docs/pdf/80_2003_workingpapers_lifestyle.pdf>. Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki 2003.
[xv]Politiikassakin toiminut Sanoman voimahahmo Eljas Erkko piti yllä kontakteja Englantiin ja Yhdysvaltoihin sekä sukusiteiden että ystävyyssuhteiden kautta. Hän oli jo sodan aikana, 1943, ollut mukana perustamassa Suomalais-Amerikkalaista Yhdistystä. Erkon ajatuksena oli kiinteämpien yhteyksien avulla vahvistaa Suomen itsenäisyyttä. Lehtihankkeet tukivat samaa tavoitetta. (Ks. esim.
Brotherus, Heikki: Eljas Erkko . Legenda jo eläessään. WSOY, Porvoo – Helsinki 1973. Ks. myös Rautkallio, Hannu: Talvisodan Erkko ja amerikkalaiset yhteydet Art House, Helsinki 1975)[xvi]Leino-Kaukiainen 1992, 257.
[xvii]Suominen, Jaakko: Koneen kokemus. Tietoteknistyvä kulttuuri modernisoituvassa Suomessa 1920-luvulta 1970-luvulle. Vastapaino, Tampere 2003, esim. 95, 101.
[xviii]Tolvanen 2001a, 29; Tolvanen, Juhani: "Neljä walttiässää eli Aku Ankan päätoimittajat kautta aikojen." Maailman hauskin kuvasarjalehti. Aku Ankka -lehti 50-vuotta. Toim. Juhani Tolvanen. Helsinki Media, Helsinki 2001b, 114-115. Muita keskeisiä taustavaikuttajia Aku Ankka -lehdessä olivat nimenomaan Eljas Erkko sekä Sanoma Osakeyhtiön kirjapainojohtaja Risto Kavanne, joka oli aloittanut 1940-luvun lopulla neuvottelut tanskalaisten kanssa Aku Ankan julkaisemiseksi. Kavanteen mukaan Aku Ankka oli Sanomien "kultakaivos".
[xix]Suominen 2003, 57-62.
[xx]Ks. myös Herkman , Juha: Audiovisuaalinen mediakulttuuri. Vastapaino, Tampere 2001, 54-55.
[xxi]Ks. esim. Saastamoinen, Mika: "Mainonta television kesyttäjänä 1950-1960 -lukujen Suomessa. Tekniikan Waiheita 21(2003): 4, 30.
[xxii]Salmi, Hannu: "Atoomipommilla kuuhun!" Tekniikan mentaalihistoriaa. Edita, Helsinki 1996, 158-159; Salokangas, Raimo: Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1926-1996. Yleisradio Oy, Helsinki 1996, 109-122. Ks. myös Huokuna, Tiina: Television yleistyminen 1960-luvun Suomessa. Narratiiveja murroksesta, mahdollisuuksista ja arjen muutoksista. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, talous- ja sosiaalihistorian laudaturtutkielma. Julkaisematon 2001, 18-19. Television varhaisvaiheista Suomessa ks. myös Kortti 2003. Tiiviin esityksen Suomen radio - ja tv-toiminnan vaiheista tarjoaa puolestaan Viljakainen, Jarmo: Radiomonopolista kanavatulvaan. Poimintoja Suomen radio - ja televisiotoiminnan vaiheista. Edita, Helsinki 2004. Paikallisesta näkökulmasta ks. Lehtonen, Veli-Pekka: "Kwai-joen silta kanavalla." Pajasta palatsiin. Turun elokuvaelämän historia. Toim. Ari Honka-Hallila, Helena Honka-Hallila, Hanna Kangasniemi ja Hannu Salmi . Lähikuvayhdistys ry, Turun elokuvakerho ry, Varsinais-Suomen elokuvakeskus ry, Turku 1997.[xxiii]Winston, Brian: Media Technology and Society. A History: From the Telegraph to the Internet . Routledge, London 1998, 122-125; Briggs, Asa & Burke, Peter: A Social History of the Media. From Gutenberg to the Internet. Polity, Cambridge 2002, 236-237; Hietala, Veijo: Ruudun hurma. Johdatus tv-kulttuuriin. YLE-opetuspalvelut, Helsinki 1996; Spigel , Lynn: Make Room for TV. Television and the Family Ideal in Postwar America. University of Chicago Press, Chicago and London 1992.[xxiv]Winston 1998, 122-125; Briggs & Burke 2002, 236-237.
[xxv]Noam, Eli: Television in Europe. Oxford University Press, New York , Oxford 1991; Piha, Kalevi: "Yrityselämän rooli television tulossa Suomeen." Lähikuva 4/1995, 66; Wirén, Karl-Hugo: Kampen om TV. Svensk TV-Politik 1946-66. Gidlunds, Malmö 1986.[xxvi]Piha 1995, 63-64; Lehtonen 1997, 187.
[xxvii]Salmi, Hannu: "Muutoksen mielikuva ja aikalaiskokemus." Dialogus. Historian taito. Matti Männikön juhlakirja. Toim. Meri Heinonen, Leila Koivunen, Sakari Ollitervo, Heli Paalumäki, Hannu Salmi ja Janne Tunturi. Kirja-Aurora, Turku 2002, 403-404.[xxviii]AA 11/1955, 527; AA 12/1955, 562. Aku Ankka -lehtien sivunumerot viittaavat vuosikerroittain painettujen uusintajulkaisujen sivunumeroihin.
[xxix]Helsti , Hilkka: Kulttuurin muutos ja televisio . Television ensimmäiset vuosikymmenet suomalaisten kokemina. Oy Yleisradio Ab, suunnittelu- & tutkimusosasto, Helsinki 1988. Sarja B 9/1988, 52.[xxx]Suominen 2003, 264.
[xxxi]Ks. myös AA 2/1954, kansikuva.
[xxxii]AA 3/1953, 115-124; AA 3B/1954, 162-165; AA 12A/1957, 726-731; AA 15/1959, 472-475.
[xxxiii]Helsti 1988, 32-24.
[xxxiv]Parasosiaalisista suhteista ja mediasta ks. esim. Isotalus, Pekka: "Valmius ihastua tietokonepersoonaan." Digirakkaus. Toim. Ulla Paunonen ja Jaakko Suominen . Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 2. Turun yliopisto, Turku 2004.
[xxxv]Eerikäinen, Hannu: "Broadcasting-järjestelmä, mediateknologian muutos ja vastatelevision utopia , osa 1". Lähikuva 1/1992(a), 21. Ks. myös Spigel 1992, 30.[xxxvi]Eerikäinen 1992a, erit. 19-23. Ks. myös Eerikäinen, Hannu: "Broadcasting-järjestelmä, mediateknologian muutos ja vastatelevision utopia , osa 2". Lähikuva 2/1992(b), 36-50; Näränen, Pertti: "Televisio ." Avainsana mediumi-lehdessä 2002, http://www.m-cult.net/mediumi/article.html?id=64&lang=fi&issue_nr=2.2&issueId=15 . Kuvapuhelinkäytöstä ja kehityshankkeiden epäonnistumisesta Yhdysvalloissa ks. Lipartito, Kenneth: "Picturephone and the Information Age: The Social Meaning of Failure." Technology and Culture Volume 44, Number 1, January 2003 erit. 63-66.[xxxvii]Piha 1995, 69.
[xxxviii]Interaktiivisuuden käsitteen ongelmallisuudesta ks. Parikka, Jussi: "Interaktiivisuuden kolme kritiikkiä." Lähikuva 2-3/2004, 83-97.
[xxxix]Saastamoinen 2003, 32-33.
[xl]Salmi 1996, 160; Salmi 2002, 403-404.
[xli]AA 12C/1954.
[xlii]AA 3/1955, 125; AA 14/1959, 448-451.
[xliii]Ks. esim. Huhtamo, Erkki: "Pockets of Plenty: An Archaeology of Mobile Media." Esitelmä ISEA2004-konferenssissa Helsingissä 19.8.2004.
[xliv]Ks. esim. AA 2/1955, 82 (jossa Pluto hyökkää televisioruudussa esiintyvän kissan kimppuun rikkoen kuvaruudun); AA 8B/1957 (jossa Hekku-hylje rikkoo vastaanottimen nähtyään kuvassa toisen hylkeen); AA 22/1959, 704-709 (jossa Pluto rakastuu television ruudulla näkyvään tyttökoiraan).
[xlv]Bolter, Jay David & Grusin, Richard: Remediation. Understanding New Media. Fourth Printing. MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England 2001 (1999).
[xlvi]Radion kuvaamisesta Aku Ankassa ks. esim. AA 8B/1953, 354; AA 24B/1958, 794; AA 21/1959, 664; AA 24/1959, 772. Aikalaiset tosin puhuivat Suomessa ja maailmalla myös radion viihteellistymisestä (ks. esim. Briggs & Burke 2002, 236; Oinonen 2004).
[xlvii]Intermediaalisuus tarkoitta mediakuvauksia toisista medioista (mediumeista) tai muiden medioiden (mediumien) ominaispiirteiden hyödyntämistä.
[xlviii]AA 2/1955, 110.
[xlix]Hietala 1996, 23-26.
[l]Salmi 1996, 158; Viljakainen 2004, 92. Samantyyppinen ohjelmapaletti esitettiin jo ensimmäisissä kaapeli-välitteisissä tv-kokeiluissa 1950-luvun alun Suomessa.
[li]Kortti 2003, 26-39.
[lii]AA 19/1959, 605-610 (Roope-Setä); AA 1A/1957, 10-19.
[liii]AA 4/1955, 179-188.
[liv]AA 6/1955, 275-284. Ks. myös AA 23/1958, 714-722 (jossa Aku Ankka pääsee televisioon suurta torvea huudattamalla).
[lv]AA 12/1955, 563-572. Ks. myös AA 4B/1957, 244-254 (jossa Hessusta tehdään television päivän muotikuningas).
[lvi]Mäkikalli, Maija: "Televisio piilossa." 30-vuotias tunteilee. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen juhlakirja. Toim. Kimi Kärki. Historian laitoksen julkaisuja n:o 61. Turun yliopisto, Turku 2002, 159-160. Ks. myös Mäkikalli 2003. Hilkka Helstin (1988) mukaan televisiovastustus laantui varsin nopeasti. Alkuvaiheessa suuri osa television hankkijoista Suomessa oli henkisen työn tekijöitä tai muuten korkeammin koulutettuja opettajia, kauppiaita ja varakkaita maanviljelijöitä, joille televisio toimi tietynlaisena modernina statussymbolina, asemaan ja edistyksellisyyteen liittyvänä tunnuksena mutta myös sivistyksen välineenä.
[lvii]Spigel 1992, 45-72. Ks. myös Salmi 1996, 162.
[lviii]Saastamoinen 2003, 38-40.
[lix]Aslama, Minna & Puustinen, Liina: "Ankkalinnan ihanat naiset." Maailman hauskin kuvasarjalehti. Aku Ankka -lehti 50-vuotta. Toim. Juhani Tolvanen. Helsinki Media, Helsinki 2001, 178-179. Disneyn sarjakuvamaailman sukupuolisuhteet ovat siinä mielessä myös kummallisia, että henkilöiden joukossa ei ole juurikaan äitejä tai isiä vaan setiä, tätejä ja veljen ja siskon lapsia. Sarjakuvissa ei myöskään olla naimisissa saati eletä avoliitossa, ainoastaan seurustellaan.
[lx]Ks. esim. Wosk, Julie: Women and the Machine. Representations from the Spinning Wheel to the Electronic Age. Johns Hopkins University Press, Baltimore & London 2001.
[lxi]AA 12C/1956, 839.
[lxii]McLuhan, Marshall: Understanding Media. The Extensions of Man. Ninth Printing. MIT Press, Cambridge Massachusetts, London, England 2001 (1964), esim. 7-9.
[lxiii]AA 8/1954, 424-425.
[lxiv]Syrjämaa 1999, 36.
[lxv]AA 11B/1955.
[lxvi]Afrikkakuvastosta ja toiseudesta ks. esim. Kaartinen, Marjo: Neekarikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. K&H, Turku 2004.
[lxvii]Lévi-Strauss, Claude: The Savage Mind. University of Chicago Press, Chicago 1966, 17-33. Ks. myös Suominen 2003, 76-78.
[lxviii] Parikka, Jussi & Saarikoski, Petri: ”Hakkereita, kehoja, tekniikoita ja teorioita. Public Proofs – Science, Technology and Democracy (4S & EASST).” Tekniikan Waiheita 22(2004): 3, 59.[lxix]Ks. myös Varteva , Risto: "Keksiminen on kivaa." Maailman hauskin kuvasarjalehti. Aku Ankka -lehti 50-vuotta. Toim. Juhani Tolvanen. Helsinki Media, Helsinki 2001, 55.
[lxx]Kantola 2001, 147-148; Varteva 2001, 56.
[lxxi]Heikkilä, Harri: Kontrollista kommunikointiin. Modernin henkilökohtaisen tietokoneen sosiaalinen muokkautuminen. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, sosiologian pro gradu -työ. Julkaisematon 2004. Keksimis- ja innovaatioteorioista ks. esim. Miettinen, Reijo: "Theories of Invention and a Industrial Innovation." Science Studies 9(1996): 2, 34-48.
[lxxii]Ks. esim. Hyysalo, Sampsa: Uses of Innovation. Wristcare in the practises of engineers and elderly. University of Helsinki , Department of Education, Helsinki 2004; Douglas, Susan J.: "Amateur Operators and American Broadcasting: Shaping the Future of Radio ." Imaging Tomorrov. History, Technology, and the American Future. Edited by Joseph J. Corn. MIT Press, Cambridge, Massachusetts B London, England 1986.Kline, Ronald R.: Consumers in the Country. Technology and Social Change in Rural America. The Johns Hopkins University Press, Baltimore and London 2000. muut viitteet, Kline, Douglas jne. Saarikoski, Petri: Koneen lumo. Mikrotietokoneharrastus Suomessa 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 83. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2004.
[lxxiii]Godhe, Michael: Morgondagens experter. Tekniken, ungdomen och framsteget i populärvetenskap och science fiction i Sverige under det långa 1950-talet. Linköping Studies in Arts and Sciences 271. Carlsson Bokförlag, Stockholm 2003.[lxxiv]Hobsbawm, Eric: Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku (1914-1991). Engl. alkuteos The Age of Extremes: The Short Twentieth Century, 1914-1991. Suom. Pasi Junila. Vastapaino, Tampere 1999, 662-665.[lxxv]Varteva 2001, 56.
[lxxvi]Aku Ankka -tarinoiden tuotanto on siirtynyt pitkälti Yhdysvalloista Eurooppaan, mikä ei voi olla vaikuttamatta ankkalinnalaiseen todellisuuteen.
[lxxvii]Raittila, Hannu: "Uusi Jerusalem B Ankkalinna kulttuurin majakkana." Maailman hauskin kuvasarjalehti. Aku Ankka -lehti 50-vuotta. Toim. Juhani Tolvanen. Helsinki Media, Helsinki 2001, 84.
[lxxviii]Kantola 2001, 151.
[lxxix]Medialaitteiden järjestämisestä ja sijoittelusta ks. esim. Nieminen-Sundell, Riitta: "Tietokonepoika – kuinka tuotetaan sukupuolittuneita käytäntöjä, koneita ja ihmisiä." Tietotekniikkasuhteet. Kulttuurinen näkökulma. Tietolipas 196. Toim. Sanna Talja ja Sari Tuuva. SKS, Helsinki 2003; Peteri, Virve: "Laitteen oikea paikka B mediateknologioiden spatiaaliset artikulaatiot." Teknologian yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tutkimus. Seminaarialustuksia 16.5.2003. Toim. Petteri Repo ja Jari Aro. Työselosteita ja esitelmiä 75. Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki 2003 <http://www.kuluttajatutkimuskeskus.fi/docs/pdf/75_tyoseloste_teknologian %20yhteiskunnallinen%20ja%20kulttuurinen%20tutkimus.pdf>[lxxx]Saarikangas, Kirsi: "Merkityksellinen tila: lähiöasuminen arkkitehtuurin, asukkaiden, menneen ja nykyisen kohtaamisena." Eletty ja muistettu tila. Toim. Taina Syrjämaa ja Janne Tunturi. Historiallinen arkisto 215. SKS, Helsinki 2002, 55.
[lxxxi]Uotinen, Johanna: ""Agricolan päivänä se kannettiin meidän makuuhuoneen pöydälle." Tietotekniikka, kokemus ja kertomus." Tietotekniikkasuhteet. Kulttuurinen näkökulma. Tietolipas 196. Toim. Sanna Talja ja Sari Tuuva. SKS, Helsinki 2003.
[lxxxii]Williams, Raymond: "The Technology and the Society." Electronic Media and Technoculture. Edited and with and introduction by John Thornton Caldwell. Rutgers University Press, New Brunswick, New Jersey 2000; Flichy, Patrice: Dynamics of Modern Communication. The Shaping and Impact of New Communication Technologies. Translated by Liz Libbrecht. SAGE Publications, London, Thousand Oaks and New Delhi 1995.
[lxxxiii]Spigel , Lynn: Welcome to the Dreamhouse. Popular Media and Postwar Suburbs. Duke University Press, Durham and London 2001.
[lxxxiv]Tichi, Cecelia: Electronic Hearth. Creating an American Television Culture. Oxford University Press, New York 1992; Spigel 1992. Tietokoneesta ja elektronisesta kotiliedestä ks. Saarikoski 2004, 87-88.
[lxxxv]"The impact of television – Television vaikutus" (1957) <http://www.yle.fi/multifoorumi/arkki/zgo.php?z=20031219134252699314>.
[lxxxvi]Pantzar , Mika: Kuinka teknologia kesytetään. Kulutuksen tieteestä kulutuksen taiteeseen. Hanki ja jää, Helsinki 1996, 73-77.
[lxxxvii]Ks. esim. Silverstone, Roger – Hirsch, Eric – Morley, David: "Information and communication technologies and the moral economy of the household." Consuming Technologies. Media and Information in Domestic Spaces. Edited by Roger Silverstone and Eric Hirsch. Routledge, London and New York 1992; Aune, Margrethe: "The Computer In Everyday Life. Patterns of Domestication of a New Technology." Making Technology Our Own? Domestication Technology into Everyday Life. Ed. Merete Lie & Knut h. Sørensen. Scandinavian University Press, Oslo 1996. Itse asiassa domestication-termi tarkoittaa myös eläinten kesyttämistä, joten kysymys on itse asiasta saman termin eri merkityksistä.[lxxxviii]Pantzar 2000, 21.
© Jaakko Suominen 2004