Jaakko Suominen Amerikkalaisuuden ja englantilaisuuden kuva popmusiikkikulttuurissa Essee 8.12.1994 Depeche Mode englantilaisen, amerikkalaisen ja eurooppalaiseen popmusiikin kentässä Englantilainen konepopin pioneeriyhtye Depeche Mode on kulkenut pitkän tien uransa alusta tähän päivään. Muiden 1980 -luvun alun uusromanttisen ja futuristisen tyylin yhtyeiden sortuessa De- peche Mode on jatkanut menestyksekästä uraansa nousten Yhdysval- loissa aina megayhtyeiden stadionsarjaan. Pinnalla pysymisen keinona on ollut jatkuva uudistuminen vanhaa tyyliä unohtamat- ta. Kuten Timo Pennanen totesi vuonna 1990 arvostellessaan Rumbassa Depeche Moden Levyä "Violator", niin jokaiselta uudelta Depeche Moden levyltä odottaa, jollei radikaaleja muutoksia, niin selvää kehitystä, mutta osa toiveista jää aina hampaanko- loon. Vanhaa kaavaa on popmusiikissa turha toistaa liian kauan, mutta liian raju imagen muutos saattaa olla pettymys vanhoille puristisille faneille. DEPECHE MODEN LYHYT HISTORIA 1980-1994 Depeche Modella ei ole varsinaista historiaa Englannin ulkopuo- lella, jossa yhtye julkaisi ensisinglensä 1981. Muualla maail- massa Depeche Mode on tullut tunnetuksi myöhemmin, joten ensim- mäiset teknisesti heikkotasoiset levyt ovat tuntemattomampia. Englantilaisen lehdistön saamaa kuva yhtyeestä 1980-luvun alussa on ollut hyvin vaikea kitkeä myöhemmin. Depeche Mode perustettiin Basildonissa, Lontoon itäpuolelle ke- sällä 1980. Yhtyeen alkuperäisjäsenet olivat Vince Clarke (kita- ra,laulu), Martin L. Gore (kitara) ja Andy Fletcher (basso). Pian yhtyeen laulajaksi kiinnitettiin David Gahan. Jo vuoden 1980 aikana kitarat ja basso vaihdettiin syntetisaattoreihin laajempien äänimahdollisuuksien ja kuljettamisen helppouden ta- kia. Vuoden 1981 aikana Depeche Mode solmi levytyssopimuksen Daniel Millerin independent-yhtiön Mute Recordsin kanssa. Aikaisemmin heille oli tarjottu muun muassa mahdollisuutta levyttää synteti- saattorireggaeta! Mute Recordsista tuli Depeche Moden ensimmäi- nen ja ainoa levy-yhtiö. Depeche Mode ei ole myöhemmin vaihtanut millekään monikansalliselle levymerkille, kuten monet Depeche Moden aikalaisyhtyeet ovat tehneet. Pienelle yhtiölle levyttämi- nen on taannut taiteellisen riippumattomuuden ja on pitänyt ja- lat maassa menestyksen noustessa huippuunsa. Depeche Moden ensimmäiset singlet ja levy "Speak & Spell (1981)" kytkettiin englannissa uusromanttiseen tyylisuuntaan, jota edustivat esimerkiksi Human League, Soft Cell ja Heaven 17. Yhtye poseerasi lähes viikoittain Smash Hits -lehdessä antaen itsestään kuvan alati hymyilevinä teinipoikina. Vince Clarken lähdettyä Depeche Modesta keskittyäkseen omiin projekteihinsa (mm. Yazoo ja Erasure) Depeche Moden tyyli alkoi muuttua tiedostavammaksi. Vuonna 1982 ilmestynyt "A Broken Fra- me" tarjoili vielä naivia talonpoikaisromantiikkaa, mutta "Construction Time Again (1983)" oli askel kohti industrialismia ja sosiaalista (ei sosialistista) realismia. Martin Gore hoiti uusien levyjen sävellystyön ja yhtyeen uudeksi jäseneksi oli liittynyt Alan Wilder. Englantilainen lehdistö ihmetteli uutta synkempää ilmettä naureskellen vanhalle ja uudelle Depeche Modelle, joka ei suostunut asettumaan lehdistön tarjoamaan valmiiseen muottiin. Levyllään "Some great Reward (1984)" Depeche Mode otti kantaa sotaan, uskontoon ja seksiin, mutta ei sitonut teemojaan eng- lantilaiseen yhteiskuntaan. Yhtyeestä oli tulossa median hylkimä Englannissa, mutta samaan aikaan menestys alkoi kasvaa Yhdys- valloissa ja Manner-Euroopassa, erityisesti Saksassa. Depeche Mode oli saanut selviä vaikutteita saksalaisilta industrialisti- silta yhtyeiltä, kuten Einstürzende Neubauten ja Die Krupps. Saksan lisäksi Depeche Modesta tuli yhä suositumpi Itä-Euroopas- sa ja Skandinaviassa. Levyt "Black Celebration (1986)" ja "Music for the Masses" jat- koivat Depeche Moden industrialistista linjaa. Mukaan tuli kui- tenkin jo enemmän perinteistä kitarointia, mikä saattoi olla kädenojennus Yhdysvaltojen suuntaan. Depeche Mode koetti muuttaa julkista kuvaansa palkkaamalla videoidensa ohjaajaksi ja valoku- vaajakseen belgialaisen Anton Corbjinin, joka on myöhemmin ohjannut muun muassa U2:n ja Nirvanan videoita. Depeche Moden ulkoisesta kuvasta tehtiin hyvin hallittu ja etäinen. Yhtyettä korostettiin instituutiona yksilöllisyyden kustannuksella. 1980- luvun loppua kohden videoihin otettiin enemmän periamerikkalai- sia elementtejä (myyttinen syvä etelä). Vuonna 1990 esille nousi uusi fyysisempi Depeche Mode. Kappa- leiden sävellystyössä oli siirrytty takaisin kitara ja mies - periaatteeseen täydellisen tietokonetoteutuksen jälkeen. Aikai- semmin kappaleet olivat syntyneet melkein alusta loppuun Martin Goren tietokoneella, mutta nyt koko yhtye pystyi muokkaamaan Goren kitaralla säestetyistä raakileista mielekkään kokonaisuu- den. Esimerkiksi kappaleesta "Personal Jesus" tuli entistä rok- kaavampi. "Songs of Faith and Devotion" vuonna 1993 täydellisti Depeche Moden kehityksen rock-yhtyeeksi. David Gahanin uusi pitkätukkai- nen ja tatuoitu ulkonäkö oli hyvin "rock". Vaikka samplerit säilyivät tärkeimpinä soittimina, niin kitaroitten ja rumpujen merkitys korostui. Anton Corbjin halusi esittää Depeche Moden oikeana rock-yhtyeenä, ei koneitten takana hääräävinä teknikko- laumana. Rock- image antoi vahvan leimansa levyjen ja singlejen ulkoasuun. Depeche Moden jäsenten metamorfoosi iloisista teinipojista nah- kaunivormullisten synkistelijöiden kautta rock-dinosauruksiksi johtui osittain median vaikutuksesta. Yhtyeen historian tunteva englantilainen lehdistö pyrki kategorioimaan Depeche Moden tiet- tyyn karsinaan uskomatta rehellistä muutosta. Depeche Mode ei suostunut olemaan vasemmistolaisuuden tai thatcherismin manne- kiini vaan pyrki olemaan enemmänkin eurooppalainen yhtye, joka tunnusti myös amerikanismin vaikutuksen musiikissaan. DEPECHE MODEN TÄHTIKUVAN MUUTOKSEN SYITÄ JA SEURAUKSIA KIERTUE-ELÄMÄ KASVATTAJANA Depeche Mode on ainoita syntetisaattoriyhtyeitä, joka toimii konserttitilanteessakin. Yhtyeen suhtautuminen keikkailuun on kuitenkin vaihdellut. Jo vuonna 1982 Soundin haastattelussa Mar- tin Gore myönsi pitävänsä keikkailusta, mutta Andy Fletcheriä se kyllästytti yksitoikkoisuudellaan. Osittain keikkailun takia myös Vince Clarke jätti yhtyeen. Viime vuosikymmenen loppupuo- lella Depeche Moden kiertueet paisuivat megaluokkaan. Vuonna 1988 Depeche Mode soitti Yhdysvalloissa 101 keikkaa, ja suurim- missa yliopistokaupungeissa konserttipaikkoina olivat stadionit. Kaikkien rock-kliseiden kunniaksi viimeisestä Pasadenan konser- tista filmattiin P. A. Pennebakerin ohjaama elokuva sekä jul- kaistiin kokonainen tuplalive-levy. Pitkä kiertue-elämä on tuonut Depeche Moden perimmäisten kysy- mysten äärelle. Jatkuva matkustaminen ja raskaan työn vaatima raskas juhlinta kuluttaa ihmissuhteita bändin ulko- ja sisäpuo- lella: "Esiintyminen on OK, mutta perheen taaksejättäminen ei ole hauskaa, mutta uusien kokemusten hankkimisen kannalta kier- tueet ovat kuitenkin välttämättömiä", kertoi Martin Gore viime vuonna. Iän karttuminen on rauhoittanut Depeche Moden jäseniäkin tuoden mukanaan perheen ja lapsia niillekin yhtyeen jäsenille, joita on pidetty homoseksuaaleina. Rasittavuudesta huolimatta keikkailu tuo rutiinia, joka näkyy konsertin audiovisuaalisessa laadussa. Vielä vuonna 1985 Leena Lehtinen totesi levyarvostelussaan Depeche Moden olevan yksi huonoimmista livebändeistä. 1980 -luvun lopulla ääni kellossa lienee muuttunut. Aluksi yhtye ei välittänyt konsertoinnin visu- aalisesta puolesta vaan keskittyi esiintymään taustanauhojen tahdissa koruttomalla tavalla. Nykyään Anton Corbjinin vastates- sa myös Depeche Moden keikkojen visualisoinnista konserteista on kehittynyt valtavia valo- ja kuvaspektaakkeleja, joista myös U2 on lainannut ideoita. SEKSUAALINEN MONIARVOISUUS DEPECHE MODEN TUOTANNOSSA Viime vuosikymmenen alun Depeche Mode oli hietön ja steriili. Seksuaalisuus oli lähinnä teinipoikien unelmointia lapsellisesta rakkaudesta. 1980 -luvun puolivälissä yleinen trendi englanti- laisessa popmusiikissa oli kohti seksuaalisuuden moniarvoisuut- ta. Homo- ja biseksuaalisuutta tuotiin esille avoimemmin. Lista- menestystä nauttivat muun muassa Culture Club ja Frankie Goes To Hollywood. Depeche Modekin lauloi sadomasokismista mustiin nah- ka-asuihin pukeutuneena. Martin Gore pukeutui nahkahameisiin käyttäen vahvoja meikkejä. Tämä muodonmuutos sai englantilaisen lehdistön vakuuttuneeksi lopullisesti Depeche Moden naurettavuu- desta. Omien sanojensa mukaan Gore halusi vain vaikuttaa vähem- män maskuliiniselta. Martin Goren muuttuessa androgyyniksi David Gahanista kehittyi yhä enemmän maskuliinisen kovasuisen cock-rokkarin perikuva. Vaikka Gahan muistuttikin ulkoisesti lähinnä Marc Almondia, hän halusi yhä enemmän parodioida rocktähden stereotypiaa. David Ga- hanin rockkliseehakuisuus on nähtävissä hyvin selvästi "Devo- tional tour 1993" -konserttivideolla, jossa hän keikuttelee lan- tiotaan, kourii haarojaan ja heittää hikisen paitansa yleisön joukkoon. Yleisöä villitään "O Yeah" ja "That´s Right" -huudah- duksilla. USKONTO SEKSUAALISUUDEN SIVUJUONTEENA JA PÄÄTEEMANA Depeche Moden tuotannossa uskonnollisia teemoja voi hakea sanoi- tuksista ja lavaesiintymisestä. Sanoituksissa uskonnollisuus liittyy usein seksuaalisuuteen ja antaa kuvan tietynlaisesta alistamisesta: "There's a new game. We like to play you see. A game with added reality. You treat me like a dog. Get me down on my knees... (Masters and Servant, 1984)" "...She goes down on her knees and prays...(Blasphemous Rumours, 1984)" "I´m not going down on my knees, baby you should adore me...(Shake the Disease,1986)" "Well I'm down on my knees again. And I pray to the only one. Who has strength. To bear the pain. To forgi- ve all the things that I've done...(One Caress, 1993)" Depeche Mode on käyttänyt uskonnollisuuta imagen muuttamiseen jo vuonna 1984, jolloin ilmestynyt single "Blasphemous Rumours" järkytti lievällä jumalanpilkallaan brittejä. Levyä "Songs of Faith and Devotion" on pidetty myös uskonnollisuuden ja seksin läpitunkemana. Depeche Moden kappaleiden sanoitukset ovat kui- tenkin tarkoituksella monimerkityksellisiä, joten liian helppo- jen ja selvien johtopäätösten vetäminen on vaarallista. Depeche Moden konsertti muistuttaa uskonnollista messua. Konser- tilla on aina oma liturginen kaavansa, jossa kuuntelijat tietä- vät, milloin pitää tanssia, laulaa ja heiluttaa palavia tupakan- sytyttimiä. David Gahanin uusi ulkomuoto on myös kuin suoraan lainattu Jeesuksen kuvista. Konsertissa Jeesus-myytin kruunaa itsensä "uhraaminen" stage divingin avulla. "Se on ollut suurim- pia haasteita, mitä minulla on ollut elämässä...Ihmiset suoras- taan repivät minut kappaleiksi", sanoi David Gahan New Musical Expressin haastattelussa. Ihmiset repivät Gahania eri suuntiin riisuen hänen vaatteensa. Depeche Moden palvonta on saanut jopa kultillisia piirteitä. Un- karissa on perustettu uskonnollinen lahko, Depeches, johon kuu- luvat yhtyeen fanaattisemmat kannattajat. Heidän oppinsa perus- tuu Martin Goren sanoituksiin ja Depeche Monen lauluihin. DEPECHE MODEN PIILEVÄ HUUMORI Monet pitävät Depeche Modea itseriittoisena ja tärkeilevänä yh- tyeenä. Varsinkaan saksalaiset eivät ole ymmärtäneet Depeche Moden levyjen nimiin piilotettua huumoria. Jos levyn nimi on "Music for the Masses", niin saksalaiset kysyvät yhtyeen jä- seniltä, ovatko he alkaneet nyt tehdä massojen musiikkia. Myös levyn nimi "Violator" oli tarkoitettu parodiaksi heavy metal - yhtyeille. David Gahanin ja Depeche Moden rock-image on myös osittain vit- si. Seksuaalisen rocksankarin elkeitä ja mustien "Big Mama" - tyylisten taustalaulajien käyttöä ei saa ottaa kovin vakavasti. Depeche Mode on tehnyt suurista rocktähdistä pilaa jo ennen U2:n kärpäslasista Bonoa. DEPECHE MODEN SUOSIO JA JÄLJITTELIJÄT Depeche Moden suosio on ollut vankinta Keski-Euroopassa ja Skan- dinaviasta Ruotsissa. Bändin yleisörakenne on riippunut paikal- lisen levy-yhtiön promotoinnista: esimerkiksi Tanskassa Depeche Modea on markkinoitu teiniyleisölle ja Ranskassa aikuisväestöl- le. Yhdysvalloissa Depeche Mode on ollut alkujaan valkoisten yliopisto-opiskelijoiden kulttisuosiossa, ja se on viimeisin englantilainen yhtye, joka on lyönyt itsensä laajasti läpi Ame- rikassa. "Songs of Faith and Devotion" meni suoraan USA:n albu- milistan ykköseksi. Englannissa Depeche Modella on ollut aina vankka menestys, mutta vasta lehdistön suorittama rehabilitointi on tuonut yhtyeen takaisin positiiviseen julkisuuteen. Depeche Moden suosio on tuonut mukanaan runsaasti jäljittelijöi- tä. Varsinkin Saksassa ja Ruotsissa on useita Depeche Mode -ko- pioita, jotka ovat tosin vähemmän innostuneita yhtyeen uudesta tyylistä. Saksassa ja Ruotsissa on tehty myös useita tribuutti- levyjä (mm. ruotsalainen levy "I sometimes wish I was Famous, 1991" ja saksalainen Diesel Christin "Diesel Mode, 1993"), joil- la esitetään cover-versiota Depeche Moden tuotannosta. Suomen Depeche Mode on tietenkin Neljä ruusua. Neljä ruusua on ilmoittanut Depeche Moden yhdeksi esikuvakseen, ja he ovat esit- täneet omia versioitaan Depeche Moden tuotannosta "Songs of Faith and Devotionin" levynjulkistamistilaisuudessa. Neljän ruu- sun musiikillinen ja visualinen ilmiasu on myös saanut Depeche Modelta selviä vaikutteita. Neljä ruusua on lisäksi koettanut tuoda julki useita tanssittavampia remiksauksia omasta tuotan- nostaan kuten Depeche Modekin. Mutta kopioiko Neljä ruusua De- peche Modea vai Depeche Mode Neljää ruusua? Neljä ruusua käytti ainakin mustavalkoisia ruusuja singlensä "Sulje oveni/Paskaläjä" kannessa jo vuonna 1987. Depeche Moden levyjä ruusut koristivat vasta 1990. DEPECHE MODE, LAVISH TORY POP VAI LUDDITE LABOUR ROCK Depeche Moden asettaminen kumpaan tahansa englantilaisen 1980 - luvun popmusiikin kategoriaan on vaikeaa. Yhtyeen image on vaih- dellut niin paljon uran aikana että tällainen on arvottaminen on Depeche Monen kohdalla väkivaltaista: "Me pidämme itseämme hyvin eurooppalaisena bändinä, enemmän kuin englantilaisena. Se on yksi menestyksemme salaisuus erityisesti Euroopassa. Monet brit- tibändit ovat niin isänmaallisia, että unohtavat Manner-Euroopan täysin", sanoi Andy Fletcher vuonna 1990. Depeche Moden kategorioinnin "lavish tory popiksi" puolesta pu- huu monta seikkaa. Yhtye on aina pyrkinyt tekemään tanssittavaa popmusiikkia. Varsinkin 1980 -luvun lopulta Depeche Monen keikat ja videot ovat muuttuneet mediaspektaakkeliksi. Seksuaalisuus on ollut monesti korostetussa asemassa Depeche Moden tuotannossa ja yhtye on pyrkinyt multikulturalismiin ja modernismiin monilla eurooppalaista kaupunkikulttuuria kuvaavilla videoillaan (mm. Everything Counts ja Policy of Truth). Vuoden 1982 ja 1983 Depeche Mode oli enemmän tyyliä "luddite la- bour rock". Vaikka tuotanto ei ollut rockia niin yhtye roman- tisoi maaseutua ja teollisuutta. Depeche Mode on myös levyttänyt koko ajan riippumattomalle levy-yhtiölle, ja Martin Goren ul- konäkö ja sanoitukset ovat olleet välillä hyvin androgyynisiä. Depeche Moden jäsenten kotitaustat ovat lisäksi keski- tai työ- väenluokkaisia. Mielestäni englantilainen 1980 -luvun popmusiikki pitäisikin pa- remmin jakaa modernismiin ja nostalgiaan ilman jakoa puolueitten ja musiikkityylien mukaan. The Smiths edustaa nostalgiaa puh- taimmillaan, mutta Smithsin vastapooli kiteytyy parhaiten New Orderissa. Kummatkin manchesteriläiset yhtyeet nousivat punkin tuhkasta eri keinoin. Joy Divisionin jäännöksille perustettu New Order kannatti monotonista modernista tanssimusiikkia, joka taas ärsytti Smithsin Morriseyta. Samanlaisesta taustasta huoli- matta Smiths ja New Order päätyivät musiikin kentän vastak- kaisille puolille kummankin pitäessä yllä englantilaisuutta omalla tavallaan. LÄHTEET: KARI KALLIONIEMEN LUENTOSARJA "ENGLANTILAISUUDEN JA AMERIKKALAISUUDEN KUVA POPMUSIIKKIKULLTTUURISSA" DAVE THOMAS: DEPECHE MODE (1985) RUMBA, SOUNDI, RYTMIMUSIIKKI NEW MUSICAL EXPRESS, Q-MAGAZINE DEPECHE MODEN LEVYT JA VIDEOT