© Jaakko Suominen (jaakko at tuug dot fi) 2005

Munko Afrikka?
Merkintöjä Beninistä keväältä 2005

01.02 | 21.03 | 22.03 | 23.03 | 24.03 | 25.03 | 26.03 | 27.03 | 28.03 | 29.03 | 30.03 | 31.03 | 01.04 | 02.04 | 03.04 | 04.04 | 05.04 | 06.04 | 07.04 | 08.04 | 09.04 | 10.04 | 11.04 | 12.04 | 13.04 | 14.04 | 15.04 | 16.04 | 17.04 | 18.04 | 19.04 | 20.04 | 21.04 | 22.04 | 23.04 | 24.04 | 25.04 | 26.05 | . |

Kävijöitä: 11055

14.01.2005

Olen Turussa. Tähän mennessä tapahtunut elokuusta 2004. Hain stipendiaatiksi Villa Karoon vähän ennen hakuajan päättymistä. Luin Mika Terhon Benin-kirjan. Siinä oli juttua seksielämästä ja vatsataudeista ja siitä miten ruuan tilaaminen oli ravintoloissa vaikeaa. Sain tiedon, että pääsisin stipendiaatiksi. Katsoin netistä CIA:n world factbookista, että Beninissä on 70 000 netin käyttäjää ja suunnilleen yhtä paljon AIDS-tapauksia aikuisväestössä.

Tutkin Porin kirjaston Länsi-Afrikka-kirjallisuutta. Lainasin Juha Vakkurin teoksen Afrikan poliittisista oloista. Se oli kirjoitettu 1970-luvun lopulla. Sotia, diktaattoreja, siirtomaahistoriaa. Lainasin myös muita kirjoja. Vanhassa kuvateoksessa oli kuvia Beninin rannikolta.

Kävin Benin-tiedotustilaisuudessa Helsingissä Villa Karon säätiön toimistolla. Juha Vakkuri kertoi. Suomen kännykkäliittymä ei toimi kuin Villa Karon kakkoskerroksen länsipäädyn terassilla hyvällä säällä. Silloin saa yhteyden Togo Cellin verkkoon. Uimassa ei oikein voi käydä. Kova virtaus. Nigeriaan ei kannata mennä, eikä Norsunluurannikolle. Muuten naapurimaissa voi vierailla. Kraanavettä voi juoda, muttei ojasta. Niin teki joku imbesilli stipendiaatti. Tuli vatsatauti. Päätin, että otan leijoja mukaan. Lennätän niitä rannalla reippaassa tuulessa.

Kävin tiedotustilaisuuden jälkeen Akateemisessa kirjakaupassa. Ostin Länsi-Afrikan Lonely Planetin, Länsi-Afrikan, Ghanan ja Togon kartat. Beninin karttaa ei ollut. Ostin myös ranskankielisen Arsene Lupinin, Pikku prinssin ja Asterixin ja gootit.

Pyysin joululahjaksi ranskan kieliopin ja keskeisen sanaston. Kieliharjoittelua.

Sain vihdoin lainattua Vivi-Ann Sjögrenin Benin-kirjan nimeltä Kasvokkain. Laitoin Benin-ruokaa Sjögrenin ohjeiden mukaan. Ohjeet julkaisi Kuukausiliite.

Ostin 69 Eyesin levyn. Jyrki 69 oli ollut Beninissä stipendiaattina. Luin hänen matkakokemuksistaan Suosikin nettisivuilta. Linkkivinkin lähetti veljeni. Luin Kuukausiliitteestä, että Ranttilan taiteilijasiskoksetkin olivat olleet Beninissä.

Tammikuussa kävin myös otatuttamassa passikuvia viisumihakemuksia varten. Mustavalkoisissa hymyilen. Myyjä kehotti ottamaan myös vakavia, koska ulkomailla ei virallisissa valokuvissa hymyillä. Värillisissä kuvissa en siis hymyillyt.

Tilasin verkkokaupasta minikannettavan. Se on punainen ja kiiltävä. Siinä on kosketusnäyttö ja Transmetan prosessori. Työpaikan naiset ihailivat konetta.

Sain vihdoin aloitettua Afrikan-päiväkirjan kirjoittamisen. Kirjoitan sitä punaisella tietokoneella olohuoneen pöydän ääressä. Join juuri Dry Martinin. Helena on Hämeenlinnassa. Kuuntelen 69 Eyesiä.

01.02.2005

Piikitys alkoi viime viikolla, jäykkäkouristus ja poliotehoste. Tällä viikolla on vuorossa hepatiitti-b ja parin viikon päästä keltakuume. Musiikkirintamalta sellaista, että imuroin matkakoneeseen Angelique Kidjon mp3-biisejä. Niitä löytyi kaverilta. Kidjo on Beninistä.

Sain viisumihakemuksen valmiiksi. Passi saapui onnellisesti takaisin Lontoon konsulaatista 30 päivän viisumilla varustettuna, mukana kuitti 45 punnan maksusta ja 5 puntaa takaisin. Nyt olen matkalla Helsinkiin seminaariin. Ei liity Länsi-Afrikkaan. Ranskankielen jumppa takkuaa. Olen laiska.

21.03.2005

Pitkästä aikaa jatkoa matkapäiväkirjaan, jonka pitäminen alkoi jo siis ennen matkaa. Vihdoin varsinaisesti matkalla, nyt Pariisin de Gaulle -kentällä. Ilmasta näkyi geometrisiä pitkiä taloketjuja, ei mitään romanttista tai ihanaa Pariisin keskustaa. Kenttä on nuhruinen. Täytyy siirtyä terminaalin osasta toiseen ja opasteet vähän mitä sattuu. Niin tai näin, tilasin matkan ekan oluen. Wieckse Witte (4,90 euroa) biere blanche. Listassa tosin luki Blanche Maastrich. Vaikuttaa suodatetulta, mikä kummallista. Tai hetkinen, on pohjalla ihan hiukan hiivaa.

Samalla tekstiviestittelyä, puheluita... Tunnen olevani jossain oman elämäni rajapinnalla. Jokin uusi on kenties alkamassa mutta vanha vaihe ei ole ohi. Tuntuu mukavalta mutta hämmentävältä eikä mitenkään yksinkertaiselta. Mutta mikä olisi - tai toisaalta mikä ei?

Kirjoitan ja kulutan aikaa. Pitäisi kenties hioa aistit vastaanottavaiseksi ärsykkeille ja miettiä mitä päiväkirjanpitäjät ja matkakirjoittajat oikein tarkkailevat ja miten he tekevät kuvauksiaan. Mutta en juuri jaksa muuta kuin tuijottaa lattian mosaiikkikuviota ja olutlasia. Aion odottaa vielä hetken. Sitten menen katsomaan, näkyykö lennon lähtöporttia jo valotaululla. Sen jälkeen on kai pakko mennä taas turvatarkastuksen läpi, koska jouduin kai pakosta (tai vahingossa) ulos kv-alueelta vaihtaessani terminaalin osasta toiseen. No joka tapauksessa ensimmäiset ranskankielen sanat on tullut sanottua: "une biere blanche Maastrich, sÂ’il vous plait " ja "merci ".

Lähtöportti löytyi vihdoin, ja pääsin turvatarkastukseen, mikä oli aika perusteellinen. Kengät pois, vyö pois ja portin läpi. Turvamies tsekkasi laukun, mutta oli kohtelias ja auttoi pakkaamisessa takaisin, kun tavarat levisivät pitkin tiskiä. Tai perusteellinen ja perusteellinen, ei esimerkiksi katsottu sitä osiota repustani joka oli täynnä tietokoneen oheislaitteita ja kaikenlaista elektroniikkaa ja sisälsi ne kuuluisat laturit. Ehkä kaveri lopetti tarkastuksen kesken, kun tavarat levisivät. Turvamies hymyili ja päivitteli, kun löysi laukustani ranskankielisen "Pikku prinssin. " Vinkkinä voikin todeta, että pakatkaa käsimatkatavaroihin jokin hellyttävä - tai säälittävä - tavara. On toiminut ennenkin.

Minulla on mukana vain kaikkea tylsää lukemista (ranskan kielioppeja, matkaoppaita jne) enkä jaksa kaivaa tietokonetta repun pohjalta, joten kirjoitan tätä käsin (nyt olen kirjoittanut puhtaaksi koneelle: 22.3.2005). Lähtöaulassa on paljon afrikkalaisia miehiä, joilla pikkutakit, solmiot ja paidat päällä. Naisillakin on jakkupukuja. Tunnen itseni huonosti pukeutuneeksi. Näen myös paksuja kultaketjuja ja kultakelloja. Toiset ovat toki vähemmän muodollisia ulkoasussaan. Viimeiset tekstiviestit ja puhelinsoitot. Sitten matkaan kohti Beniniä.

klo 17.36 Olemme suunnilleen Mallorcan kohdalla ylittämässä Välimerta, pian Afrikan mantereen puolella. Airbusin infomonitorista voi seurata etenemistä reitillä, katsella elokuvia, kuunnella musiikkia ja pelata jotain pelejä. Yritin käynnistää pelit. Infomonitori meni melkein jumiin. Ulkona on pilvistä, valitettavasti ei näy mitään. Toivottavasti vielä kirkastuu ja näemme auringon Saharan yllä. Vierustoverini tosin kypsyy auringonpaisteeseen ja paiskaa ikkunasuojan alas. Yritän kurkkia vaivihkaa alareunan raosta.

klo 18.45 Nyt on syöty ja ollaan Saharan kohdalla, mutta edelleen pilvistä. Yritin myös hiukan lukea ranskan keskeistä sanastoa mutta sanat eivät pysy mielessä. Nyt alkaa pikkuhiljaa väsyttää, koska on tullut valvottua aika lailla (piti lähteä bussilla lentokentälle keskellä yötä). Mietin, pitäisikö jatkaa kirjoittamista kirjakielellä vai ei. En taida jaksaa kirjakieleillä.

Mulla on vähän ikävä Suomeen, koska siellä on tapahtumassa kaikenlaista munkin elämässä. Edessä on pitkä reissu poissa mut toisaalt se on tietty kiva olla ihan toisenlaisissa ympyröissä välillä. Yritän ottaa ainakin alun ihan rauhallisesti ja loman kannalta enkä lähde minnekään kauemmas haahuilemaan, ellei joku sopiva matka tuu tarjolle. Ja toi lomailu tietty pitää varmaan sisällään tutkimuksen kirjoittamista, muuta kirjoittamista ja aineiston keruuta matkaraporttii varten ja ehkä jotain nettisivujen tekemistä. Kaikkea sellasta, mitä töissä ei juuri ehdi tekeen. Odotan toki myös hyvii leijailmoi - ja aion hankkia kunnon rusketuksen sopivasti Suomen kesän kynnyksellä. On mukava kirjoittaa käsin, mut varmaan mä kirjoitan tän myöhemmin puhtaaksi tietokoneella ja editoin tekstiä samalla (pitää paikkansa, näin tapahtuu 22.3.)

klo 19.06 Nyt taitaa näkyä vähän Saharaa. Tai ei siellä paljon mitään näy kun on pilviä viel aika paljon ja aurinko alhaalla mut jotain ruskeaa ja okran väristä kuitenkin.

klo 19.18 Auringonlasku Saharassa, minä hetkenä hyvänsä… Piti lopettaa kirjoittaminen hetkeksi, jotta näin auringon häviävän näköpiiristä. Muistelen samalla muita auringonlaskuja, esim. viime kesän ja Strombolin tulivuorisaaren Sisilian rannikolla ja toisaalta Seilin saaren Turun saaristossa.

19.40 Auringonlasku on edelleen hieno, taivaanranta tasaisen oranssi, maa aivan musta. Pilvet ovat hävinneet kai. Taivaanrannan puna katoaa hitaasti.

klo 23.43(Taas vähän muodollisemmin) Kone laskeutui kymmenen jälkeen. Tropiikin tuttu pimeys ja kosteus, lämmintä lähes 30 astetta. Laukku tuli lopulta - ja leija - hihnalle. Selvisin läpi tullista ilman kantajien apua ja jotenkin sivusta huomaamatta vahingossa. Villa Karon kuljetuspäällikkö Alphonse löysi minut tungoksen keskeltä ja auttoi vaihtamaan rahaa, joka olisi heti tarpeen hotelliyön maksamista varten. Lentokenttä on yllättävän pieni mutta tungosta riittää. Kun kone oli laskeutumassa, maa näytti ihan nauhoilla ja lampuilla koristellulta joulukuuselta. Valkoiset ja keltaiset valotäplät olivat jotenkin pehmeämpiä ja höttöisempiä kuin Suomessa. Utuista.

Nyt kirjoitan tätä hotellihuoneessa, joka tuoksuu mummolan ullakolta (hometta, kosteutta tai jotain). Huoneen varustus on karu ja kulahtanut, mutta kaikki toimii: valot, suihku, vessa ja jopa ilmastointi sekä telkkari ja huone on siisti. Nyt pitäisi mennä nukkumaan mutta luen varmaan vielä ranskan sanoja ja Pikku prinssiä. Ai niin, näin ekan hyttysen. En tiedä, pitäisikö ruveta hysteeriseksi sen takia.

22.03.2005

Nyt tiiviimpää kirjoittamista. Olen saapunut Villa Karoon ja virittänyt tietokoneen paikalleen. Sormet ja näppäimet liimautuvat koneen pintaan. Hikistä, vaikka raikas tuuli pyyhkii huoneen läpi.

Nukuin kohtalaisesti ja heräsin seitsemän aikoihin. Vilkaisin hotellin takapihalle, jossa elämä soljui rauhallisesti ja arkisesti. Ei tuntunut siltä, että oltaisiin suuren kaupungin keskustassa. Taloja näkyi pieniä ja suuria. Pihan perällä käymälä (on tosin hotellihuoneissakin). Otin ekat matkakuvat illalla ja nyt otin ekat ulkokuvat.

Peseydyin ja pukeuduin ja lueskelin. Alphonse haki minut puoli kymmeneltä ja ajoimme hiljaisuuden vallitessa Cotonoun läpi ja valtatietä kohti Grand-Popoa. Alphonse pysähtyi ja osti leipää. Näimme pienen nyrkkitappelun tien varressa. Tuntuu siltä, että tiet muodostavat elävän suoniston. Ihmisiä poukkoilee yli mistä tahansa, ja joka paikassa tien varsilla joku on myymässä hedelmiä, leipää, vaatteita, polttoaineita. Ajoneuvot on lastattu täyteen ja ajetaan sitä vauhtia mitä milloinkin satutaan pääsemään. Tien varret ovat täynnä koulupukuihin pukeutuneita lapsia. Nyt jo tiedän, mitä haluaisin viedä Suomeen. Se on jotain sellaista, josta olen lukenutkin ennestään. Se on ihmisten ryhti ja pehmeä kävelytyyli. Ryhti on ylväs eikä siinä ole mitään sotilaallista, mutta se saa ihmiset näyttämään hyviltä ja itsevarmoilta.

Cotonoun esikaupungin jälkeen on pari kylää tai pikkukaupunkia ja sitten saavumme Grand-Popoon. Näky yllättää, vaikka olenkin nähnyt karttakuvan. Talot ovat yksinkertaisempia ja pienempiä kuin mitä odotin. Villa Karo itsessään on vaikuttava rakennus terasseineen, pihoineen ja näköaloineen suoraan merelle. Pihalla on rakennuksia mm. työskentelytiloiksi. Tutustun ihmisiin ja taloon. Näistä asioista kirjoitan lisää myöhemmin. Leijan lennättämisen kannalta näyttää lupaavalta. Seuraavaksi täytyy mennä syömään ja tutustumaan lähiympäristö ön. Olen kokeillut ajoittain kännykkää. Ei toimi Suomen kortilla, ei toistaiseksi Villa Karon kakkoskerroksen terassin länsipäädyssäkään, josta joskus saa yhteyden naapurimaan Togon verkkoon.

klo 21.30 Päivä on mennyt mukavasti. Kävin syömässä runoilija K.:n ja amerikkalaisen A.:n kanssa (taidan käyttää mikawaltarimaisesti kirjainlyhenteitä henkilönimissä, tulee jotenkin 20-lukulainen, matkakirjamainen ja salaperäinen olo). Paikallisen ruuan maut ovat puhtaita ja selkeitä (söin kalaa (kaiketi Barracudaa) ja riisiä) ja Farafinan suklaamousse mainiota. Join Beninoise-olutta, joka on kohtalaisen litkuista mutta hyvä janojuoma ja kunnon kokoisessa pullossa (0,6 l). Lennätin leijoja myös pariin otteeseen yksin ja kylän lasten kanssa ja Karon puutarhurin P.:n ja harjoittelija S.:n kanssa. Runoilija K. harjoitteli samaan aikaan rannalla rummunsoittoa paikallisten opettajien johdolla. Olen myös kuunnellut juttuja nettikäytön hankaluuksista, yhteyksien hitauksista ja sähkökatkoista.

Illalla olen värkännyt matkapäiväkirjan nettiversiota. Mietin, kuka ihme tällaistakin viitsii lukea (ei kukaan, kommentoivat varmaan kymmenet, jos tämän saan joskus nettiin asti), mutta kirjoitan silti, kaiketi pitkälti itselleni muistoksi. Kokeilin myös kännykkää ja yhtäkkiä alkoi tulla tekstiviestejä. Togon kenttä oli löytynyt. Sain soitettua yhden pikapuhelun, mutten enää toista, harmikseni. Totesin niin ikään kuulemani asian todeksi, että tekstiviestit tulevat perille mutta eivät lähde yhtään mihinkään. Infopimento on siis kohtalainen.

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että en muutamaan päivään häslää yhtään mitään vaan otan ihan rennosti ja tutustun korkeintaan Grand-Popon kylään. Yritän unohtaa yliopistomaailman UPJ:t ja UTJ:t (eivät ihmisiä vaan siis uusi palkkausjärjestelmä ja uusi tutkintojärjestelmä), jotka eivät paljon paina täällä. Meren pauhu yltyy ja tuulee sopivasti. Hyttysiä ei näy. Eläinmaailma on rajoittunut lähinnä pihoilla käyskenteleviin kanoihin ja vuohiin, värikkäisiin liskoihin, jotka ovat gekkoa isompia (yritän huomenna ehkä kuvata niitä) sekä erilaisiin hyönteisiin, joita viipottaa lattialla. Tämä päiväkirjasta tällä erää. Huomenna lisää.

23.03.2005

Aamulla. Välillä yöllä oli melkein kylmä ison huoneen pylvässängyssä, joten otin pyyhkeen lakanan lisäksi peitoksi. En kömpinyt pois sängystä, koska olin tunkenut moskiittoverkon liepeet patjan alle. Heräsin aamulla seitsemän jälkeen ja söin ensimmäisen aamiaiseni Villa Karossa. Seuraavaksi lähden varmaan kävelemään rantaa pitkin ja tarkkailemaan aaltoja.

Otin kuvia aalloista ja kävelin pienen matkaa rantaa pitkin Auberge-hotelli-ravintolalle ja takaisin. Juttelin muutaman paikallisten nuorten ja aikuisen kanssa. Nuoret halusivat, että heistä otetaan kuva. Lupasin lähettää valmiin kuvan pojille.

Päivällä. Kun tulin takaisin, tapasin stipendiaateista R:n ja I.:n, jotka olivat tulleet eräästä sairaalasta kuvaamasta. Heillä on useita dokumenttiprojekteja, joista yksi käsittelee sairauksien sosiaalisia vaikutuksia. He ovat niin ikään tekemässä ohjelmia Togon poliittisesta tilanteesta sekä Baobab-puusta, joka esiintyy myös "Pikku prinssissä". He ovat kuvanneet lähialueella (myös Burkina Fasossa) televisiota varten ja tehneet juttuja radiolle. Juttelimme mm. kännykän käytöstä ja Internetistä. Pre paid -puhelinkortteja myydään tien varsilla samaan tapaan kuin leipää tai hedelmiä. Se on siis yhtä luonnollista bisnestä kuin mikä tahansa muukin. Kuulin myös jutun kansanparantajasta, joka antoi R:lle riitti- ja lääkintäohjeita jalkavaivojen hoitamiseen ja pyysi kertomaan hoidon tehosta sähköpostitse. Kuulin niin ikään sen, että Togo Cellin kenttä löytyy paremmin sateella ja ukkosen jälkeen. Ja kuulin vielä sen, että ilmeisesti alueelle on syntynyt Internet-kahviloita ja telecentereitä viimeisen muutaman vuoden aikana valtavia määriä. Mikään hyvä bisnes digipalvelut eivät välttämättä enää ole, ja yhteydet toimivat niin tai näin 14,4 kilon modeemiyhteyden kautta. Ai niin, ja kuulin vielä sen, että paikallinen animistisen uskonnon jumalatar pitää kaikesta uudesta ja modernista, muun muassa Pepsistä ja että hänelle viedään uhrilahjaksi myös kännykän kuoria. Samaten I. kertoi raudan ja nollan historiaan liittyvistä kirjoitushankkeistaan. Yhteisiä tuttujakin löytyi.

Kävimme Marcel-ravintolassa (ravintolan käsite on tosin ajoittain vähän juhlallinen tämän kylän ruokapaikkojen osalta - ainakin mitä tulee paikkojen ulkoisiin puitteisiin) lounaalla. Kaikkinensa lounaaseen meni aikaa noin 2 ½ tuntia. Söin tällä kertaa kalavartaita, ja Beninoisen ohella tutuksi tuli paikallinen Flag-olut. Seuraavaksi menen varmaan katsomaan teatterifestareita, jotka järjestetään tänään ihan tässä naapurissa.

Odottelin vajaa puolitoista tuntia ennen kuin varsinaiset esitykset käynnistyivät. Näytelmät olivat alueen lapsiryhmien AIDS-valistusaiheisia esityksiä. Teatteri ei ollut teatteria suomalaisessa mielessä vaan showhun kuuluivat yleisön nostatukset, välispiikit ja tanssit. Ylipäätään touhu oli aktiivista, katsojat osallistuivat. Pidin tästä paljon enemmän kuin suomalaisesta teatterista. Lähdin tosin aika nopeasti lipettiin nestehukan pelossa.

Yritin mennessä ottaa kuvaa liskosta, mutta se piiloutui kasvillisuuden sekaan. Ilma on seisova, ja hyönteiset yrittävät invaasiota huoneisiin. Hyttysten lisäksi lentomuurahaiset parveilevat.

Illalla menimme vielä Aubergeen syömään ja juomaan pari olutta (Castel ja Flag), juttua mm. tautikuvausmatkasta, tapakulttuurista sekä erilaisista (kummallisista) ruokakokemuksista. Minä lähinnä kuuntelin. Palattuamme kuun loisteessa rukoilimme Togo Cellin kenttää. Kuikuilimme ja kurkottelimme Villa Karon terassin kulmalla kentän ja sen myötä viestien toivossa. Omalta kohdaltani rukoukset olivat auttaneet jo ennen illallista. Kenttä löytyi hetkeksi. Sitten se taas katosi.

24.03.2005

Aamu. Kahtena yönä on satanut rankasti ja ukkostanut. Viime yönä heräsin ukkoseen ja kävin ottamassa tietokoneen pois seinästä. Nyt aamulla sataa ripotellen ja hyönteiset parveilevat. Onkohan sadekausi alkanut?

Eilisistä keskusteluista vielä, että tunnen itseni noviisiksi täällä (mitä olenkin) ja olen vähän kateellinen muiden pidempään paikalla olleiden itsevarmuudesta, kokemuksista, kunnon tarinoista ja siitä, että he tuntuvat tuntevan melkein kaikki paikalliset ihmiset. En ole mikään sankarimatkailija luonteeltani, joten tuskinpa tulen yksinäni liikkumaan täällä ympäriinsä kovin paljoa, eivätkä projektinikaan ole luonteeltaan sellaisia, että ne edellyttäisivät kovin systemaattista ohjelmaa ja suurta liikkuvuutta. No, eipä tässä vieläkään ole mitään kiirettä minnekään tai mitään syytä hätäilemiseen.

Tanssija V. lähti maanantaina Togoon, eikä ole vieläkään palannut. Harjoittelija S. on hiukan huolissaan. Togon poliittinen tilanne ei ole mitenkään hyvä, ja länsimaalaiset voivat joutua yllättäviin hankaluuksiin, koska heitä pidetään hallitusta tukevina ranskalaisina. Harjoittelija S. on myös alakuloisella tuulella malarialääkepainajaisista ja siitä, että oli joutunut istumaan eilen koko päivän teatterifestivaaleilla tekemättä yhtään mitään. Aikataulut olivat venyneet ja venyneet. Malarialääkekokemukset ovat yleinen puheenaihe täällä.

Päivä on ylipäätään harmaa ja vähän alakuloinen. Toisaalta ilma on sopivan viileä työskentelylle. Tänään on hyvä kirjoittaa, jos vain löytyy inspiraatiota ja motivaatiota. Lainasin Villa Karon kirjastosta Juha Vakkurin teoksen nimeltään "Päiväntasaaja ". Luen ehkä sitä, jos en jaksa kirjoittaa tieteellistä artikkelia nigerialaiskirjeistä. Päiväkirjan kirjoittaminen on sen sijaan helpompaa ja helpompaa. Lahjoitin kirjastoon omia teoksiani, vaikka digikulttuuria ja suomalaista tietotekniikan historiaa käsittelevät opukset tuntuvat tässä ympäristössä aika absurdeilta. Tuskin päätyvät lainaajien TOP5-listalle.

Kuuntelen Japania (uusromanttinen kasariyhtye) läppärin pikkukaiuttimista. Sopii aavistuksen alavireiseen tunnelmaan. Togo Cell, Togo Cell! Olisiko Sinulla mitään viestiä minulle?

Keskipäivä ja iltapäivä. Tanssija V. palasi Togosta ja kertoi hurjia juttuja viimeisen yön sairaalareissustaan, korkeasta kuumeesta ja siihen liittyneistä harhanäyistä - ja harhailuista. Oli myös käynyt ennen sairastumistaan pohjoisempana patikoimassa ja pikkukylissä. Yöpyi kenttäolosuhteissa ja käveli paljain jaloin tiheän kasvillisuuden seassa kukkuloilla. Mustia mamboja ei kyllä ollut näkynyt.

Täällä rannalla kalastajat vetävät nuottaa. Kulutan aikaa ja yritän venkoilla, ettei tarvitsisi kirjoittaa tiedettä. Päiväkirja on eri juttu. Juttelen ihmisten kanssa ja lueskelen.

Pienen venkoilun jälkeen sain aloitettua kirjoittamisen. Kirjoitin muutaman sivun lisää nigerialais-kirjeartikkeliin. Se alkaa nyt olla siinä kunnossa kuin mihin sen ylipäätään saa täällä, ilman tieteellistä kirjastoa ja verkkoyhteyksiä. Pitäisi ehkä hillitä työskentelyä, ettei tarvitse keksiä uusia töitä. Toisaalta nyt on hyvä kirjoittaa, kun ilma on raikas eikä ole vielä matkailutarpeita lähialueille. Ja koska tekemäni artikkeli on suomenkielinen, voin aina vääntää siitä englanninkielistä versiota Â… Ja voin kirjoittaa pieniä kolumneja tai lehtijuttuja sanomalehtiä varten, jos välttämättä tekee mieli jotain lisäkirjoitushommaa keksiä. Protestanttinen työn ihanne (ja sen korostaminen tällä tavalla kirjoittamalla) pitää siis ainakin vielä otteessaan.

Harjoittelija S. pitää taas tänään englannintuntia paikallisille, ja pyysin häntä kysymään kännykän käytöstä. Menen varmaan joku päivä tunneille keskustelemaan ihmisten kanssa aiheesta. Kännyköitä on täällä porukalla kohtalaisen paljon. Nyt kuuntelen A-ha:ta. Alakuloa, alakuloa ja kasarimusalääkintää edelleen.

klo 18. Sain "Päiväntasaaja "-kirjan luettua. Menen varmaan hakemaan lisää lukemista. Tänään ei voi lennättää leijaa. Liian tyyntä. Lupasin lähteä S:n kanssa juoksulenkille, mutta (onneksi) tänään ei tarvitse, kun aikataulusuunnitelmat muuttuivat. Kuntoa täytyy hoitaa. Paikalliset huomauttavat, jos havaitsevat lihomista. Sitä kyllä pidetään onnellisuuden ja hyvinvoinnin merkkinä, mutta moinen huomauttelu voi aiheuttaa paineita ja pahaa mieltä "kohteliaisuuden " kohteelle. Seuraavaksi lukulistalla on Vakkurin "Paratiisitango ".

Illalla. Kävimme syömässä katkarapuja ja akassaa (tai mitä se nyt olikaan). Sen jälkeen runoilija K. ja A. veivät minut paikalliseen nettikahvilaan parin kilometrin päähään. Ensimmäinen mopotaksikokemus pimeässä oli hiukan pelottava, mutta pakollinen, jotta ylipäätään pääsee liikkumaan vähän pidemmälle. Nettikahvilassa oli pari konetta, ja hidas yhteys otettiin modeemilla. Tuntihinta 500 CFA (Afrikan frangia), mutta (tietenkään) kumpikaan Turun webmaileistani ei toiminut, joten en saanut luettua omia sähköpostejani. Kun olimme olleet kaikki kolme Internetissä, alkoi kahvilan pitäjän kanssa pitkä keskustelu siitä, kuka kuinkakin kauan oli käyttänyt konetta ja mikä oli sopiva hinta. Jatkuva summista neuvotteleminen etu- ja jälkikäteen alkaa varmaan tympiä vielä enemmän myöhemmin. Tuskin totun siihen. Enpä taida tulla toiste tähän nettikahvilaan. Eikä tulemisessa ole mitään järkeäkään, kun yhteys Turun yliopistoon ei kerran toimi.

Juttelin lyhyesti A.:n kanssa, joka on työskennellyt nettibisneksessä mm. Ghanassa ystävänsä palveluksessa. Hän totesi, että nettikahviloissa istuvat etupäässä nuoret ilta-aikaan. He käyttävät sähköpostia ja pikaviestimiä (chatteja) sekä etsivät deittiseuraa netin kautta. Ghanassa on suuria nettikahviloita, mutta ilmeisesti se ei vielä ole ollut sekään mikään rahasampo sijoittajille. Näimme ulkona paikallisia nuoria, jotka olivat lievästi sekaisin paikallisesta palmupontikasta, sodabista.

Ennen syömistä tilasin afrikkalaisen puvun ompelijalta aika summamutikassa. Tanssija V. tulkkasi ja ompelija Florence sanoi ymmärtävänsä, mitä halusin (pitkä yksivärinen tumma takki ilman kaulusta, leveät ja yksinkertaiset housut). Katsotaan, mitä tulee. Teetettyjen vaatteiden laatu ja sopivuus vaihtelee täällä. Tilaan ehkä jotain muuta vaatetta toiselta tekijältä, mutta yritän hankkia ensin itse jotain sopivaa kangasta ja katson, miten ensimmäinen yritys onnistuu.

Lentomuurahaiset ja muut ötökät parveilevat nyt, varsinkin valojen lähellä. Täytynee sulkea ovet ja ikkunaluukut, mikä taas tekee nukkumisesta tukalaa. Nukkumaanmenoa edeltää huolellinen moskiittoverkon virittely ja myrkytysoperaatio. Kriittisin hetki on se, kun sammuttaa valon sängyn vierestä ja yrittää luikertaa kätensä takaisin verkon sisään taskulampun valossa. Silloin voi vain toivoa, ettei kovin paljon ötököitä tule sisäpuolelle samaan aikaan. Nyt sopisi the Curen "Lullaby " unilauluksi.

25.03.2005

Nukuin kevyesti ja näin jotain painajaisia. Heräsin seitsemän aikoihin ja loikoilin vähän aikaa sängyssä ennen aamutoimia. Tänään pitäisi ehkä tehdä jotain. Mutta mitä? R. ja I. lähtivät Togoon tekemään juttua Ylen tv-uutisille. Sovittu kuljetus ei tullut, joten he poistuivat paikallisen oppaan kanssa metsästämään puskataksia rajalle. (Itse asiassa kuljetus oli sittenkin tullut pian lähdön jälkeen)

Kävin reippailemassa. Ajoin vemputtavalla polkupyörällä lähelle, Gbeconin kylään joen rannalle ja takaisin. Lapset juoksivat pyörän perässä. Hukkasin hikiliinan niskasta jonnekin. Pyörä ja tiet ovat sen verran huonokuntoisia, ettei tee mieli pitää kovaa vauhtia. Hitaus on hyvä tässä kuumuudessa. Käyn varmaan pyörälenkillä vielä toisessa suunnassa. Otin kuvan liskosta. Se paistatteli päivää mosaiikkitaideteoksen päällä.

Ajoin toiseen suuntaan kylänraittia pari kilometriä ja takaisin toisella pyörällä. Sain takamukseni kipeäksi kiveyksestä. Hiekkatiellä oli paljon mukavampi ajaa, ja toisessa pyörässä oli paremmat iskarit. Riittääköhän liikunnan "ilo " tältä päivältä? Nyt minulla on jonkinlainen yleiskäsitys Grand-Poposta. Otin kuvan kännykkämastoista. En oikein tiedä, miten paikalliset suhtautuvat minuun. Eivät ainakaan hymyile mitenkään iloisesti vaan joskus pikemminkin päinvastoin. Tervehtivät (yleensä), jos tervehdin ensin. Lapset huutelevat lahjojen toivossa. Tuntuu, että suhtautuminen on ystävällisempää Villa Karon läheisyydessä.

Kun kirjoitan tätä, Curen "Lullaby " soi sattumalta taustalla kannettavastani.

Iltapäivä. Olen lueskellut. Kävin myös lennättämässä leijaa. Villa Karon monitoimitilassa on joku seminaari, ja yhdestä tyypistä otettiin tauolla kuvia rannalla. Valokuvaaja halusi miehestä ja minusta yhteiskuvan, kun lennätin leijaa. Se oli kai hauskaa tai sitten olin muuten jotenkin huvittava. Mihinhän kuvani mahtaa päätyä?

Olen mietiskellyt, mitä teen, kun palaan Suomeen. Älytöntä miettiä tässä vaiheessa. Matkaa on jäljellä vielä yli neljä viikkoa. Mutta silti mietin. Taidan mennä taas kokeilemaan, onko tullut yhtään tekstiviestiä. Pariin päivään ei ole tullut. On hupaisaa, miten suomalaiset pyydystävät täällä tekstareita. Kännykät jätetään tiettyyn paikkaan yläterassin tuolille päiväksi auki hakemaan Togo Cellin kenttää ja sitä kautta viestejä Suomesta. Itse en ole jättänyt vielä kännyä odottamaan, vaan käyn silloin tällöin tekemässä pari kentänetsintäyritystä. Toiset kalastavat katiskalla, toiset virvelillä tai ongella (onkohan tässä vertauskuvassa mitään järkeä?). Päätin, että haluan käydä Abomeyssä, vanhassa pääkaupungissa, joka on Unescon maailmanperintökohde.

Ilta. Kaikki muut ovat jossain ja talo tyhjä. Henkilökunta tulee töihin seuraavaksi pääsiäisen jälkeen tiistaina. Yövartija on toki paikalla. R. ja I. eivät ole vielä saapuneet Togosta juttukeikalta. K. on vielä Ouidahissa. V. lähti juuri yöksi Comèen, jossa hänellä on huomenna tanssiesitys. Kirjoitan tätä vaihteeksi ulkona terassilla siinä kulmassa, mistä voi saada joskus kännykkäyhteyden. Veljeni oli tsekannut netistä, että Togo Cellin verkko on GSM900-verkko. Hän tarjoutui lähettämään minulle vanhemman puhelimen paremmalla antennilla, jotta yhteyden saisi varmemmin. Luulen, että selviän ilman. Yhteyden saamisessa on nyt aina oma jännityksensä.

Vähän aiemmin monitoimitilassa oli rumpu-trumpettitreenit, joissa tanssija V. oli mukana. Lennätin samaan aikaan leijaa rannalla ja juttelin sen jälkeen trumpetinsoittoa harjoittelevan Victorin kanssa. Hän opiskelee kokiksi Comèssa viikot ja hänellä on myös leija. Ottaa sen mukaan ehkä huomenna. Hän on niin ikään kiinnostunut oppimaan nettisivujen tekemistä. Lupasin opettaa häntä ensi viikonloppuna. Katsotaan, mitä hommasta tulee, koska en tiedä tarkemmin hänen tietokonetaidoistaan. Hän kertoi, että osaa kirjoittaa tietokoneella, tietää, milloin käytetään pieniä kirjaimia ja milloin isoja ja osaa lähettää sähköpostia. Eli tuolta pohjalta lähdetään liikkeelle opetuksessa. No, joka tapauksessa voin auttaa häntä jonkinlaisen WWW-sivun tekemisessä. Voin tehdä sivupohjan valmiiksi.

Nyt on aika ottaa malarialääke. Valitettavasti en ole syönyt juuri mitään, joten pilleri voi polttaa vatsassa. Tuskinpa mitään sen suurempia vatsakipuja enää tulee, sillä luulen, että pitkään jatkuneet ajoittaiset lihas- ja vatsakipuni ovat nimenomaan malarialääkkeen sivuvaikutuksia. Uniini lääkkeillä ei ole toistaiseksi ollut merkittäviä vaikutuksia, kun en normaalistikaan nuku valtavan hyvin. Puhelinyhteys Suomeen toimi, mutta tekstiviestit eivät olleet tulleet perille. Sain kuulla, että Keke-koiranpentu oli ollut korkeassa kuumeessa. Tekisi mieli soitella Suomeen useammin ja pidempään, mutta puhelinlaskusta tulee valtava, sillä varmasti puhelun hinta on useita euroja minuutissa.

Tv-ihmiset saapuivat takaisin. Lähden heidän kanssaan nyt syömään. Heidän Togon reissuunsa liittyvistä keskusteluista kerron ehkä huomenna.

26.03.2005

Aamu. Tunnen oloni aavistuksen huonovointiseksi. En oikein jaksa kirjoittaa. Ehkä myöhemmin. Olen aikeissa käydä lauantaimarkkinoilla.

R. ja I. tulivat todellakin jännittyneinä eilen juttukeikalta. He olivat haastatelleet myös muutamaa togolaista toimittajaa, jotka pelkäsivät joutuvansa suuriin vaikeuksiin, jos paljastuu, että heitä on haastateltu. Rajamuodollisuudet olivat tiukat - tai ainakin hitaat. Leimoja lyötiin, papereita tutkittiin ja kirjoitettiin. Täällä rakastetaan leimoja. Tilanne Togossa oli ollut räjähdysherkkä ja kiihkeä. Ranskalaisviha oli ollut valtava ja jopa terrorismipuheita oli esitetty.

Aloitin sivupohjien tekemisen ensi viikonlopun nettisivuopetusta varten. Saa nähdä, saanko tehdä sivuja muillekin kuin Victorille.

Iltapäivä. Kävimme K.:n ja A.:n kanssa markkinoilla ostamassa lähinnä ruokaa, jota laitamme yhdessä illalla. Heillä on jo valmiiksi pari kalaa pakkasessa. Ostimme inkivääriä, tomaatteja, leipää, cous cousia, kurkkua, porkkanoita ja papuja. Aloitin niin ikään jo tuliaisten hankkimisen. Kävelimme torille läpi pienen kylän, jossa on erilaisia vodun-henkien patsaita, legboja. Yhdessä oviaukossa roikkui kuollut kana. Lapset vilkuttivat ja pyysivät lahjoja. Oma käsitykseni voodoosta perustuu lähinnä William Gibsonin kyberpunk-kirjaan "Kreivi nolla ". Parempi tietolähde sekin kuin James Bondit tai muut leffat. Varmaan menemme jossain vaiheessa katsomaan vodun-seremoniaa.

Villa Karon edessä rannalla on suuret kaiuttimet ja jonkinlaiset bileet käynnissä. Musiikin meteli on ihan kohtuullinen. Parempi kuunnella täältä parin sadan metrin päästä. Piharakennusta vuokrataan kokousten pitopaikaksi. Paikallinen kokousväki on siirtynyt rannalle. Illalla on bileet myös Coco Beachilla vähän matkan päässä. Olemme menossa sinne. Kävin vihdoin tutustumassa Villa Karon pikkumuseoon, jossa on paikallista esineistö ä sekä stereotyyppisen Afrikka-kuvaston esimerkkejä mm. mainonnasta.

Tuli rankkasade. Ilmeisesti sadekausi on todellakin alkanut. Kohta pitäisi mennä laittamaan ruokaa stipendiaattien uuteen keittiö ön, mutta nyt me istumme rivissä terassin tuoleilla ja poseeraamme Villa Karon 5-vuotisdokkaria varten. Minä tietokoneilen, K. kirjoittaa päiväkirjaa ja R. lukee afrikkalaisia novelleja. Ahkeraa. Ahkeraa. Eikä todellakaan keskustella. Aloitin erään tulevan tutkimushankkeen tutkimussuunnitelman kirjoittamisen.

Ilta. Teimme ruokaa ja söimme ja joimme pari pulloa viiniä. Ja kuvattiin ruuanlaittoa dokumenttia varten. K. lauloi nauhalle paikallisen minankielisen laulun. Harmitteli, kun ei tavoittanut mielestään oikeaa rytmiä. Meni aika myöhään. Jätin Coco Beachin tällä kertaa väliin. Suosiolla nukkumaan - tai ennen sitä vielä pikaisesti vilkaisemaan vastapäisen katolisen kirkon keskiyön messua. Lauluissa ja taputuksissa vähän eri meininki kuin jossain pohjoisessa. Pihalla palaa kokko.

Nyt palasin takaisin. Huoneessani on pieni gekko-lisko. Hyvä, sillä se syö moskiitot ja muut ötökät.

27.03.2005

Puoli kahdeksan aikaan ylös ja suihkuun. Käynnistin taas tietokoneen ja katselin kuvia Suomesta. Ikävä. Nyt on pääsiäissunnuntai. Ilmeisesti Suomessa on myös siirretty kelloja, sillä tietokoneeni kello oli oma-aloitteisesti liikkunut tunnilla eteenpäin. Täällä ei ole kesäaikaa. Vuodenajat ja valon määrä kun eivät pahemmin vaihtele. Aika on aina normaali. Aikakäsityksestä kylläkin voidaan olla monta mieltä.

Eilisestä ja uuden stipendiaattikeittiön avajaisista vielä. Villa Karon johtaja on vähän huolissaan, mitä keittiö vaikuttaa paikalliseen ravintolatoimintaan. Alkavatko stipendiaatit nyt laittaa ruokaa itse, eivätkä käytä ravintolapalveluita, jotka ovat hyvin riippuvaisia ulkomaalaisista? Tuskinpa on syytä kovin suureen huoleen. Ruuan hankkiminen, valmistaminen ja astioiden tiskaaminen sekä jälkien siivoaminen on työlästä verrattuna ravintolaruokailuun. Välillä on kuitenkin mukava saada vaihtelua päivärutiineihin ja ravintolaruokaan. On mukava tehdä ruokaa itse.

Ranta on nyt siivoton. Eiliset bilettäjät jättivät kymmenet stryroksiset päivällisboksinsa rannalle lojumaan. Jälki ei ole ihan yhtä pahaa kuin suomalaisten kesäfestarien jäljiltä mutta sotkuista.

Toiset ovat lähdössä muistotilaisuuteen. Pari viikkoa sitten tapahtui koko paikallista yhteisö ä ja Villa Karoa järkyttänyt hukkuminen. Prinssi on poissa.

Tanssija V. on taas hukassa. Hänen piti palata eiliseen iltaan mennessä, mutta kukaan ei ole nähnyt häntä.

Kävin rannalla kävelemässä, lähes autiota hiekkarantaa kilometrikaupalla. Turismi tulee tänne varmasti tavalla tai toisella, jos olot pysyvät rauhallisina. Kaikki ei tosin ole täysin idyllistä. Joku oli tehnyt tarpeensa vesirajaan. Paljon rapuja. Ovat liian ujoja kuvattaviksi.

I. ja R. tulivat muistotilaisuudesta, joka jatkuu yhä. Surunvalitteluja, iloisiakin lauluja. Pappi kertoi hauskoja juttuja, jonka jälkeen seurakunta nauroi ja taputti. Miksi muistotilaisuuden pitäisikään olla pelkkää itkua? Laulanta kuuluu tänne asti. Vanha mies siivoaa rantaa. Kerää päivällisbokseja ja lakaisee hiekkaa. Loput boksit lentelevät tuulen mukana minne sattuu.

Keskipäivä. Kirkon edessä myydään jäätelö ä. Mahtaakohan siellä olla mehujäätä? Muistomessu lienee ohi.

Ompelija Florence tuli käymään. Hän oli saanut tilaamani asukokonaisuuden valmiiksi. Se onnistui ihan hyvin ja on sellainen kuin toivoinkin, yksinkertainen, väljä ja yksivärinen. En tosin tiedä, kuinka usein voin liikkua tuo puku päällä julkisesti Suomessa - tai jos liikun - suostuuko kukaan kulkemaan minun kanssani. Jatkan kirjan lukemista. Naapurin poika pärrää mopolla edestakaisin pihapolkua. Vuohet kirmaavat ja määkyvät Villa Karon puolella. Otan päivätorkut ja mietiskelen.

Iltapäivä. Olen pelannut Tetris-kloonia ja muita pelejä. Olin hetken ruskettamassa itseäni rannalla, huonolla menestyksellä. R. ja I. lähtevät tänään Suomeen. Harmi. Mukavia ihmisiä. Tanssija V. palasi Comèsta festareilta, hienot letit päässä. Oli yöpynyt Hotel Mandelassa ilmaiseksi.

Ilta. Kävimme juomassa jäähyväisoluet Marcelilla R.:n ja I.:n lähtiessä. Menemme muiden kanssa syömään ja iltabileisiin lähelle. Päiväkirja on muuttunut lakonisemmaksi. Katsotaan, jatkuuko lyhytsanaistuminen.

28.03.2005

Yö. Tulimme takaisin rantabileistä. Siellä oli paikallisia, suomalaisia Villa Karosta ja muualta sekä kanadalaisia sairaanhoitajia. Juttua taas malarialääkepainajaisista. On kuuma.

Aamu. Nousin vähän ennen kahdeksaa. On aina mielenkiintoista tarkkailla, minkä hyönteisten kanssa suihkun saa aamuisin jakaa. Yleensä hyönteisseuralaiset eivät onneksi ole juuri muurahaista isompia.

Päivä. Kävimme S.:n, K:n ja A:n kanssa Comèssa (tai Coméssa, kumpaakin kirjoitusasua olen nähnyt) markkinoilla, jotka ovat huomattavasti suuremmat kuin Grand-Popossa. Muita jovoja (ei-paikallisia) ei torilla pahemmin näkynyt. Myytävänä oli taas kaikkea hiilestä, kalasta ja ruuasta kankaisiin ja voodoo-tarvikkeisiin sekä lääkkeisiin. Osalla myyjistä oli kiinteä myyntipaikka, osa myi melkein tavaraa korista pään päältä. Mobiilia kaupankäyntiä. Oli kuuma, ja varsinkin kalapuolella hajua riitti. Ostin pari kangasta sekä itselleni sinisen fetsin. Runoilija K. hankki voodoo-kilkuttimen, jota hän vitsinä sanoi tulevansa hakkaamaan joskus aamuyöllä oven taakse. Olimme liikkeellä puskataksilla, jonka etupellissä oli aids-valistustarra. Kamerani ilmoitti: "Battery is exhausted", joten jouduin lopettamaan kuvien ottamisen. Ei voi kiusata uupunutta akkua. Kun tulimme takaisin, sonnustauduin siniseen asuun ja fetsiin ja ihastelin itseäni peilistä. Otin tietenkin myös kuvia. Ennen paluumatkaa pysähdyimme leipomossa ja ruokakaupassa, josta sai ruokatarvikkeiden lisäksi viinaa sekä kännyköitä. Tytöt ostivat ison satsin jukurttia.

Vieläkään ei tule tekstiviestejä, sähköpostia on odotettavissa aikaisintaan huomenna eikä puhelimellakaan meinaa saada yhteyttä Suomeen. Opettaa kärsivällisyyttä ja parantaa digiaddiktion, ehkä. Jätin kännykän terassin kulmatuolille viestien pyyntiin. Onkohan tämä myös jonkinlainen vieroitushoitopäiväkirja?

Viikko täällä on mennyt, neljä jäljellä. Toiset sanovat, että aika kuluu todella nopeasti. Itselleni ei vielä ole tullut sellaista tunnetta.

Olen lueskellut ja pelaillut. Pari tekstiviestiäkin tuli perille, toinen niistä oli tosin vanha, aiemminkin saapunut, joka ei ollut edes tarkoitettu minulle. Ajattelen lähettäjää. Kuulin myös Suomesta, että puhelut Togo Cellin kautta maksavat 5 euroa minuutti.

Kello lähestyy kahdeksaa. K. tuli. Kala on kokattava nyt, ellei ole jo liian myöhäistä. Päätin, että kokeilen huomenna jotain uudenlaista päiväkirjan kirjoitustyyliä.

29.03.2005

Aamu. Avasin silmäni yllättävän pirteänä. Eilen illalla laitoimme ruokaa, jonka jälkeen kävimme kutsuilla S.:n luona. Nyt aamulla sain vihdoinkin uusia sähköposteja Suomesta. En ehtinyt vielä vastata viesteihin, mutta niitä oli todella mukava lukea. Ruokakuvauksiani kommentoitiin viisikkomaisiksi. Viisikko-kirjoissahan syödään koko ajan. Siitä sainkin idean, että kirjoitan eilisestä illasta Enid Blyton-tyylillä (Viisikkojen, Salaisuus-kirjojen jne. tekijä) tarinan. Kokeilen.

Siitä tosin on parikymmentä vuotta, kun olen lukenut Viisikoita, joten luulen, että tarinan tyyli voi lipsahtaa johonkin ihan muuhun. Yritän kuitenkin panostaa ruokakuvaukseen. Itse asiassa ruokailemisella on suuri merkitys monissa sellaisissa kirjoissa, joita olen lukenut viime aikoina, esimerkiksi Andrea Camillerin Sisiliaan sijoittuvissa Montalbano-dekkareissa sekä espanjalaisen Montalbanin (Camillerin päähenkilön nimi on kunnianosoitus Montalbanille) Pepe Carvalho -dekkareissa. Joskus aiemmin luin kaikki suomennetut Rex Stoutin Nero Wolfe -etsiväkirjat, joissa niissäkin - orkideanhoidon ohella - hyvällä ruualla oli olennainen rooli. Eli ehkä seuraavasta tuleekin dekkarityylinen kertomus. Häpeän jo etukäteen kaikkia banaliteetteja ja kliseitä, mutta toisaalta hihittelen (en ääneen) jo ennen kirjoittamista. Olen innostunut ja hyvällä tuulella. Vaikka on taas kuuma. No niin. Nyt fiktiokokeilua.

* * *


Afrikan pimeys laskeutui Suomalaisen päälle kuin märkä musta pyyhe. Sitten pyyhettä leyhyteltiin. Raoista näkyi tähtiä. Tuuli.

Suomalaista kismitti. Hän ei pystynyt hahmottamaan tuttuja tähtikuvioita. Ei Otavaa, ei Kassiopeiaa, ei Orionin vyötä. Joko niitä ei näkynyt tai sitten hän oli turhan sekaisin löytääkseen mitään. Hän oli kenties liian tokkurassa, ei pystynyt kytkemään tähtiä toisiinsa, kuvioiksi ja kokonaisuuksiksi.

Sama epävarmuus leimasi Suomalaisen koko olemusta. Hän oli ollut täällä jo viikon, mutta ei vieläkään kyennyt käsittämään, mitä oli tapahtunut ja mitä oli tapahtumassa. Hän ei saattanut ymmärtää vieraita ihmisiä tai kaikkia tapahtumia tai yksityiskohtia. Ne eivät muodostaneet kuvioita hänen mielessään. Hän oli kuin housut kintuissa ilman vyötä.

Nyt hän halusi heittää jutun mielestään hetkeksi. Viini auttaa unohtamaan. Tai muu alkoholi. Mutta niin tekee myös ruoka - etenkin ruuanlaitto.

Suomalainen kertasi hetken mielessään viimeaikaisia tapahtumia. Joku vieras oli tilannut hänet keikalle Afrikkaan. Maksanut hyvin, joten hän ei kysellyt enempää. Ei hän ollut kysynyt ennenkään. Hän meni, minne käskettiin. Ja sen jälkeen, jonnekin muualle, aina.

Suomalainen tutustui keikkaa varten koottuun ryhmään, joka oli tullut paikalle yksitellen ennen häntä. Adam oli amerikkalainen, vaitonainen vaiheistaan, mutta hänellä oli ilmeisesti pitempiaikaista kokemusta Länsi-Afrikasta. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli tulossa ja mihin menossa. Hän oli tietoliikenne-ekspertti, joka oli rekrytoitu keikalle Ghanassa. Hän oli istunut juovuksissa jossain Cape Coastin tai Accran rähjäisessä kapakassa, kun kaksi viehättävää pohjoismaalaista naista oli istuutunut pöytään iskemään häntä. Olivat esittäneet turisteja, jotka halusivat tutustua kaupunkiin. Kaikki oli päättynyt siihen, että Adam oli tyrmätty viinalla. Pian hän huomasi olevansa matkalla Beniniin allekirjoitettu työsitoumus taskussaan. Ei vaihtoehtoja.

Kirsikan peiterooliin kuului luova työ. Hän kirjoitti, soitti ja tanssi. Muut eivät tienneet, mikä oli hänen tehtävänsä jutussa. Hän oli tehtävänsä suhteen yhtä vaitonainen kuin useimmat. Hänestä oli kuitenkin aistittavissa kykyä suoraan, räjähtävään toimintaan. Juuri hän oli toinen niistä kahdesta naisesta, jotka olivat muiluttaneet Adamin mukaan keikalle.

Vivian oli tanssija ja akrobaatti, yleensä kissamainen liikkeissään mutta nyt väsynyt, jonkun trooppisen taudin kourissa. Hän kertoi aiemmista keikoistaan. Hänellä tuntui olevan ilmiömäinen kyky joutua hankaluuksiin - ja selviytyä niistä. Hän odotti mukaan työpariaan, jonka huhuttiin olevan vielä railakkaampi. Vaikea kuvitella, että Vivian olisi se järkevämpi tuossa kahden hengen tuhotiimissä.

Suomalaisen piti toimia toisten apuna ja koota samalla palasia yhteen. Mutta toistaiseksi kaikki oli sujunut huonosti. Nyt he kuitenkin unohtaisivat jutun hetkeksi ja tekisivät ruokaa yhdessä.

Suomalainen oli kompastua penkkiin ja kaatua portaissa ennen kuin hän löysi tiensä keittiö ön. Pimeyden peitto lepäsi edelleen päällä.

Keittiö oli niin hyvä kuin näissä olosuhteissa vain voi. Ainoan hehkulampun kelmeä valo paljasti sietämättömän kuuman betonibunkkerin, jossa oli pari pöytää, muutama tuoli ja kaasuliesi. Vesi piti hakea ulkoa. Käytössä oli pari kattilaa, pieni pannu ja vähän lautasia ja ruokailuvälineitä. Nurkassa jytisi ruosteinen jääkaappi, joka olisi Suomessa kärrätty kaatopaikalle jo vuosikymmeniä sitten. Joka tapauksessa se teki toistaiseksi tehtävänsä. Nyt se sisälsi kenttäateriaan tarvittavat ainekset. Ne oli haettu torilta aiemmin. Niukkaa ja yksinkertaista, mutta kaikki tarpeellinen.

Suomalainen nyrpisti kulmiaan ja tuijotti jääkaappia. Hän päätti aloittaa vihannesten pilkkomisella. Se olisi turvallinen ja helppo alku. Niin Suomalainen aloitti aina juttunsa. Hän ei rynnännyt koskaan suoraan toimintaan. Hän pyrki etenemään rauhallisesti ja järjestelmällisesti. Aina se ei ollut helppoa. Ei onnistunut. Joskus hän pikemminkin perääntyi, vältteli asioita ja jahkaili. Suora toiminta oli muita varten.

Suomalainen silpoi ensin sipulin, pilkkoi sitten porkkanat karkeiksi suikaleiksi. Hän otti palan inkivääriä, joka oli jo vähän ikääntynyttä, kuivaa ja harmaata. Pilkotusta inkivääristä tuli kuitenkin raikas tuoksu huoneeseen. Suomalainen maistoi inkivääriä. Se ei ollut liian väkevää eikä pahentunutta. Mukaan vielä kuivaa chiliä, tomaatteja ja vihanneshöystö liedelle. Vivian nuokkui puolihorroksessa tuolilla, kävi välillä huuhtomassa astioita ja vihanneksia kurkkusalaattia varten.

Adam ja Kirsikka tulivat ja ottivat kalan, suuren valkolihaisen karppimaisen otuksen, le Capitainin nimeltään. Se oli ostettu rannan kalastajilta jo pari viikkoa aiemmin. Ryhmän nyt kotiin lähtenyt tiedustelija oli ystävystynyt heidän kanssaan.

Kala oli vielä jäässä, vaikka se oli siirretty pakastimesta jääkaappiin jo pari päivää aiemmin. Kirsikka ja Adam ottivat vesipaljun ja sulattivat kalan. Vivian söi vain salaattia ja lähti lepäämään.

Veitsi oli heikko ja tylsä, mutta Kirsikka pilkkoi määrätietoisesti kalan pannuun sopiviksi palasiksi. Hän kirosi ja taittoi kalan paksun niskan lopulta paljain käsin. Adam väänsi tilanteesta vitsiä. Suomalainen ajatteli, ettei koskaan kannata vitsailla ihmiselle, jolla on veitsi kädessä, eikä varsinkaan näissä olosuhteissa. Eikä kannata vitsailla henkilölle, joka voi taittaa niskan paljain käsin.

Suomalainen meni hetkeksi pihalle. Silloin hän huomasi valoilmiön taivaanrannassa. Merkkejä taskulampulla. Joku lähetti heille viestin valmistautua. Toiminta alkaisi pian.

Taivaalla näkyi myös linnunrata, maitotie, paljon selkeämpänä kuin Suomessa. Näkymä antoi Suomalaiselle toivoa. Ehkä juttu sittenkin selviäisi. Tähtikuviot asettuisivat paikalleen.

Täysikuu loimotti. Suomalainen muisti tarinan jäniksestä, joka oli joutunut kuuhun ja joka nyt erottuu kuun pinnasta. Buddhalaisen opettavaisen kertomuksen hän oli kuullut toimittajalta, joka rakasti tarinoita. Suomalainen ei muistanut tarinaa ulkoa, vaikka oli kuullut sen vain muutamaa päivää aiemmin. Hän yritti palauttaa tarinan mieleensä, vapaasti omana versionaan:

"Olipa kerran susi, kettu ja jänis. Ne elivät paikassa, jossa aina täydenkuun aikana annettiin ruokaa köyhille kerjäläisille, joilla ei ollut mitään syötävää.

Tuli täysikuun aika. Susi oli valmistautunut ruokalahjaan hyvin. Sillä oli kana annettavaksi. Kettu taasen esitteli kalkkunaa. Kalkkunakin kyllä kelpaisi ruuaksi nälkäisille. Jänis oli vähän häpeissään. Sillä ei ollut mitään muuta kuin ruohoa.

Paikalle tuli kerjäläinen ja sanoi: "Minulla on nälkä, voisitteko antaa minulle ruokaa, on täysikuu." Susi paistoi kanan nuotiolla ja antoi kerjäläiselle. Kerjäläinen söi sen, kiitti ja sanoi: "Minulla on vieläkin nälkä, voisitteko antaa minulle ruokaa, on täysikuu." Kettu otti kalkkunan, kypsensi sen nuotiolla ja antoi syötäväksi. Kerjäläinen söi taas, kiitti ja sanoi: "Minulla on yhä nälkä, voisitteko antaa minulle lisää ruokaa, on täysikuu."

Jänis tuli murheelliseksi. Sillä ei ollut mitään muuta kuin ruohoa. Mutta se keksi: "Jospa hyppään nuotioon ja annan itse ruuaksi nälkäiselle. Onhan nyt täysikuu." Jänis otti vauhtia ja hyppäsi. Juuri kun se oli putoamassa liekkeihin, kerjäläinen otti sen kiinni. Kerjäläinen oli itse Buddha, joka sanoi: "Tekosi on jalo ja epäitsekäs. Minä haluan palkita sinut. Minä heitän sinut kuuhun niin että kaikki täällä alhaalla näkevät sinut ja muistavat sinun tekosi."

Niinpä tänäkin päivänä täysikuun kyljessä näkyy jänis."

Suomalainen katsoi kuuta taivaalla ja hymyili. Jänis erottui täällä etelässä. Pohjoisessa hän ei sitä muistanut nähneensä. Ei tosin ollut kuullut tarinaakaan.

Kun Suomalainen palasi sisään, hänen sieraimiinsa tunki kypsyvän ruuan viehkeä tuoksu. Se oli täynnä kukkeaa inkivääriä. Siinä oli aavistus sitrusta.

Kirsikka paistoi kalaa, käänsi sen varovasti ympäri, lisäsi lientä ja pirskotteli päälle kirpeää appelsiinia, chiliä ja suolaa. Suomalainen keitti vielä kattilallisen couscousta. Siitä tuli vähän liian vetistä ja puuromaista ja mautonta.

Adam oli kaivanut kätköistään rommipullon ja sekoittanut tukevat koktailit, joita nautittiin teemukeista huoneenlämpöisinä. Suomalainen tarjosi drinkkeihin lisukkeeksi ananaslimsaa, viimeiset jäljellä olevat tilkat pullosta, jonka hän oli tuonut Suomesta.

Suomalainen otti kulauksen ja tunsi alkoholin turvallisen potkun sisällään. Kalan maku oli pehmeä ja mieto, sen liha valkoista. Vihanneshöystö maistui tarpeeksi vahvalta. Liian tulisuuden saattoi hukuttaa leivän ja couscousin vehnäiseen syliin.

Aterian jälkeen lyhyt kävelyretki. Voodoo-kylä uhkaavine henkipatsaineen jäi kauas oikealle. Kylästä kantautui musiikkia, rummutusta ja käheitä huutoja. Kukaan ei halunnut keskustella työkeikasta.

Pistäytyminen lähellä yksityisjuhlissa, paikalla asuvan yhteyshenkilön, Susannen, luona. Siellä istui, seisoi ja makaili vieraita Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta Siellä oli myös paikallisia, salskeita nuoria. Jotkut olivat nauttineet liikaa sodabia, palmupontikkaa, käkättivät ja pirskottelivat päälleen kynttilän steariinia. Tarjolla oli sodabisangriaa, räiskäleitä, hilloa ja sokeria. Suomalainen ajatteli juhannusta Suomessa, räiskäleitä, kalaa, ruuanlaittoa ulkoa. Tässä oli jotain samaa mutta myös paljon kaikkea erilaista.

Sitten nukkumaan. Pimeys painoi vielä tiukempana peittona.

Suomalainen näki levottomia unia ja heräsi kirkaisuun. Viviania katsoi tyynyllä kalan pää, jonka sisällä oli pieni pikkukala. Susanne tuli juosten paikalle. Oli nähnyt yöllä unta, että iso rastatukkainen mies oli tuijottanut häntä makuuhuoneen ovella. Kun hän oli herännyt painajaiseen, talon valot olivat olleet päällä, vaikka hän oli sammuttanut ne mennessään nukkumaan. Hän oli nukkunut loppuyön rannalla.

Toiminta oli alkanut, yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Kuvioiden oli pakko asettua paikoilleen. Suomalainen rypisti otsaansa ja tuijotti eteensä.


Palaan takaisin normaaliin päiväkirjaan. Eiköhän edellisessä ollut pelleilyä tarpeeksi tälle päivälle. Ei tullut Viisikkoa vaan tuli jotain kökkö ä jännitysseikkailua. Taidan lähteä rantaan kävelylle. Tanssija J. saapui. Hänen kaverinsa V. on onnellinen. Menivät istumaan vastapäiseen ravintolaan. Täällä on lintuparvi räystään alla.

Menin lennättämään leijaa. Kun tulin takaisin, Villa Karoon oli pelmahtanut kolme norjalaista ja yksi ruotsalainen. Kolme heistä oli ollut pitkään töissä alueella, muun muassa Nigerian Sokotossa sementtitehtaassa ja Beninissä, yksi oli lähinnä turistimatkalla. Olivat jatkamassa Togoon, Ghanaan, Burkinaan, Nigeriin ja Maliin kuljettajan, maasturin ja kylmälaukun kanssa, aina Timbuktuun asti, hyvin valmistautuneina ja optimistisina. He olivat matkanneet muutenkin paljon maailmalla. Kilpailivat käynneillään. Parhaimmalla oli lähes 50 maata käytynä. Minä ja K. lähdimme heidän kanssaan lounaalle klo 14.30. Pitkä lounas, todella pitkä. Beacoup des Beninoises. Takaisin klo 19. Annoin käyntikorttini. Sain vastalahjaksi 20 Nairan setelin Nigeriasta. Tällainen päivä tällä kertaa. Sattumalta. Nyt väsyttää, vaikkei ole myöhä.

30.03.2005

Aamu. Nousin normaaliin aikaan. Olin herännyt jo aamuyöstä. Luin vanhoja viestejä Suomesta. Alakuloinen ja väsynyt olo. Menin kävelemään ja istumaan tunniksi rannalle.

Päivä. Rannalla ja uimassa muiden kanssa. K. luki M. T.:n 90-lukukirjaa ja siteerasi valittuja kohtia. Runoilijan isoa elämäntuskaa. Sekä vedessä että auringossa täytyy olla täällä erittäin varovainen. Yhden kerran suurempi aalto vei minut upoksiin hetkeksi ja hengästyin. Täytyy lähteä pois vedestä hyvissä ajoin ennen kuin väsyy. Onnistuin myös olemaan pahemmin polttamatta itseäni. Loppupäivä kirjoitustyötä, mahdollisesti. Ensin kuitenkin päivänokoset.

Nyt täällä on piha täynnä lapsia. Monitoimitilassa on varmaan taas joku tapahtuma. Kävin kysymässä. Ilmeisesti keskiviikko on aina lasten toimintapäivä, jolloin kirjoitetaan, piirretään, lauletaan tai tehdään jotain muuta. J. harjoittelee pihalla tulitanssia, tällä kerralla ilman tulta. Lamppuöljyä pitää saada ensin hommattua jostain.

Ilta. Alkuillan ehdoton kohokohta oli se, kun tiskasin pari päivää seisoneet tiskit stipendiaattikeittiöstä. Lennätin myös leijaa. Tuuli jo kunnolla. Sain eilen luettua "Paratiisitangon" loppuun. Nyt on vuorossa James Joycen "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta". En oikein tiedä, millaista kirjallisuutta haluan lukea, ei saa olla liian haastavaa muttei myöskään mitään sontaa. Täällä ei pysty keskittymään liian vaikeatajuiseen kirjallisuuteen eikä yhtään sen enempää roskaankaan.

Koska tänään en ole tehnyt oikeastaan yhtään mitään kertomisen arvoista, yritän lihottaa päiväkirjaa jollain muulla tavalla. Kirjoitan siitä, millaisia suomalaisia täällä on keskimäärin. Ensinnäkin täällä on tietenkin stipendiaatteja eli taiteilijoita ja joku hassu tutkija joskus. Käsittääkseni systeemi on se, että pyritään tuomaan yhteen erilaisia ihmisiä poikkitieteellisten ja -taiteellisten keskustelujen ja toiminnan rohkaisemiseksi. Ainakin minun mielestäni homma onnistuu hyvin. Täällä on todella mielenkiintoista porukkaa. Joskus aiemmin - jos hieman liioitellaan - yhtä aikaa paikalla saattoi olla yhtä aikaa useampia juoppoja kirjailijoita, joiden kanssa henkilökunta oli helisemässä. Entinen ohjelmapäällikkö joutui olemaan tiukkana vahtimassa alkoholin kulutusta. Poikkeustilanne on toukokuinen Villa Karon 5-vuotisjuhla, jonka aikana täällä on tekemässä projektia 5 kuvataiteilijaa, joista suurin osa on vieraillut ennenkin.

Ainakin oman vähäisen kokemukseni mukaan stipendiaatit ovat pääsääntöisesti sellaisia ihmisiä, jotka ovat jo aiemmin kiertäneet paljon eri puolilla maailmaa, vaikkeivät välttämättä Afrikassa. Yhteistä on monille myös se, että Villa Karoon ja Grand-Popon nuppulaan on tultu rauhoittumaan. Useammat puhuvat työstressistä - eikä tavatonta ole sekään, että tänne tulleet ovat jättäneet taakseen erilaisia ihmissuhdesolmuja, joita on selvitettävä ja mietittävä rauhassa. Ranskaa kaikki eivät osaa, ilmankin kyllä pärjää jotenkin.

Stipendiaattien lisäksi täällä on myös muita suomalaisia. S. on CIMOn kautta tullut harjoittelija, joka haki ensisijaisesti Pariisiin Suomen kulttuuri-instituuttiin mutta päätyi Villa Karoon, jossa on viihtynyt. Hän on asunut Ranskassa, ollut pari kertaa aiemminkin Afrikassa sekä opiskellut kulttuurituottamista Paasikivi-opistossa ja suorittanut opintoja myös Ruotsissa, muistaakseni. Harjoittelija on täällä puolisen vuotta kerrallaan ja joutuu/pääsee setvimään kaikenlaisia asioita ja osallistumaan aktiivisesti paikalliseen sosiaaliseen elämään. Jos joku haluaa tänne kv-harjoitteluun, hyvä ranskankielentaito on tärkeä peruslähtökohta.

Lisäksi täällä on muutamia muita suomalaisia, jotka ovat kulkeutuneet paikkakunnalle syystä tai toisesta, hankkineet talon ja viettävät täällä lomiaan tai tekevät jotain työtä. Tyypillisesti heillä on myös vieraita Suomesta, entisiä stipendiaatteja tai muita, jotka lomailevat Grand-Popossa. Sitten täällä on tällä hetkellä vielä A., Englannissa opiskellut antropologi, joka tekee väitöskirjaa paikallisesta naisten voodoo-kultista. Kaikkiaan hän tekee käsittääkseni kenttätyötä ainakin yhden kokonaisen vuoden.

Yhteensä esim. tällä hetkellä kaikki edellä mainittu tarkoittaa kuitenkin vain noin kymmentä suomalaista paikkakunnalla. Eli ei Grand-Popoa mitenkään läpikotaisin suomalaistettu ole. On vielä pitkä matka johonkin Espanjan aurinkorannikon meininkiin. En tiedä, mikä on Grand-Popon asukasluku. Tuskin kukaan tietää tarkkaan. Yritän ottaa selvää.

Huomenna voisin kertoa Grand-Popon kylästä, jos en keksi mitään muuta kirjoitettavaa.

31.03.2005

Kello on jo varttia yli kaksi iltapäivällä paikallista aikaa, kun aloitan päiväkirjan kirjoittamisen tältä päivältä. Eli olen saanut sentään jotain tehtyä aamupäivällä. Pidän tästä paikasta juuri siksi, että asioita ei voi - tai edes tarvitse - suunnitella. Kaikkea kivaa voi sattua, vaikkei edes lähde täältä minnekään. Tänä aamuna tapasin yllättäen antropologi M.:n (jonka kansallisuudesta en ole ihan varma (amerikkalainen, selvisi myöhemmin)), joka on opiskellut muun muassa Englannissa ja tehnyt töitä Yhdysvalloissa. Hän työskentelee Ecole du Patrimoine (EPA) -nimisessä instituutissa Porto Novossa, Beninin hallintopääkaupungissa ja suunnittelee aloittavansa jatko-opinnot jossain. Heillä on useita projekteja Beninin kulttuuriperinnön tutkimiseksi ja tallentamiseksi myös digitaalisessa muodossa. Paikat rapistuvat, ja tutkimus- ja säilytystyötä on paljon, rahoituksen kanssa on tyypilliseen tapaan vaikeuksia. M. tekeekin tällä hetkellä turistiopaskirjaa Porto Novosta ikään kuin sivuprojektina.

Tarkoitukseni olisi mennä ensi viikon lopulla muutamaksi päiväksi tutustumaan EPA:n toimintaan, Porto Novoon ja virittelemään hankemahdollisuuksia. Ehkä olisi mahdollista tulla esim. ensi vuoden syksyllä pienen opiskelijaryhmän kanssa työskentelemään tänne Beniniin ja mahdollisesti dokumentoimaan jotain kohteita.

M. oli tullut eilen Grand-Popoon, koska heillä on projekti lasten kanssa (lapset, jotka olivat Villa Karon pihalla). S. oli kutsunut hänet luokseen tänne lähelle yöksi ja M. oli sitten aamiaisella Villa Karossa, jolloin tapasimme. Yö oli ollut mielenkiintoinen. S. oli hankkinut edellisenä päivänä suuren ravun ruuaksi. Elävä otus oli ollut jossain kattilassa kannen alla, mutta onnistunut pakenemaan yön aikana. Rapu oli kipittänyt vierashuoneeseen, saanut jollain ilveellä oven auki ja oli jo ehtinyt nousta sängylle siinä vaiheessa, kun M. oli herännyt, pelästynyt ja kirkaissut. Mitähän otuksella oli mielessä? Pataan se joutuu joka tapauksessa.

M. esitteli minut lasten opettajalle F.:lle. Lapset tulevat Villa Karoon taas huomenna, ja lupasin rakentaa heidän kanssaan silloin leijoja. Nyt iltaohjelmaani kuuluu se, että joudun kääntämään suomenkielisiä ohjeita ja tarvikelistoja ranskaksi jollain tavalla, jotta saamme leijat tehtyä huomenna. Edessä on siis opetuspainotteinen viikonloppu, leijantekoa lapsille ja nettisivuja vähän vanhemmille. Ensi viikon lopulla pääsen luultavasti F.:n matkassa Porto Novoon, joten minun ei tarvitse vaivata liikaa päätäni kyytiasioissa.

Kuin mainitsin omista projekteistani täällä, M. kertoi kokemuksestaan Internet-kahvilassa Porto Novossa. Hän oli nähnyt omin silmin, kuinka yksi heppu oli kirjoittanut nigerialaiskirjettä isoilla kirjaimilla viereisellä tietokoneella. M.:n olisi tehnyt mieli kysyä, miten kirjettä väsännyt tyyppi oli oppinut homman ja minne hän oli lähettämässä kirjettä, muttei uskaltanut. Porto Novo on ihan lähellä Nigerian rajaa, joten tyyppi saattoi olla nigerialainenkin. Täytyy käydä Porto Novon Internet-kahviloissa.

Loppuaamupäivän reippailin. Lähdin kävelylle A.:n ja K.:n kanssa. He olivat menossa käymään kävellen hukkumispaikalla, joka on Mono-joen ja meren yhtymäkohdassa noin kolmen tunnin matkan päässä. He näkivät hukkumisen. Saatoin heitä noin 45 minuuttia keskipäivän paahtavassa helteessä ja käännyin sitten takaisin. Kävelyreitti kulkee kapeaa kannasta, hiekkasärkkää pitkin. Kannas sijaitsee Mono-joen ja meren välissä. Matkalla ohitimme pastellisävyin maalatun voodoo-keskuksen, joka muistuttaa suomalaista jalkapallo- tai yleisurheilukatsomoa. Näimme rannalla hassunnäköisen sian. Otin siitä kuvan.

Reippailun jälkeen kävin syömässä Farafinassa. Söin vaihtelun vuoksi tonnikalapitsaa. Tonnikala tuli purkista, ja puolilämmin pitsapohjakin tuntui valmistaikinalta. No, ruoka valmistui vaihteeksi erittäin nopeasti. Jälkiruuaksi söin taas jäistä suklaamoussea. Ruuan kanssa join ison Beninoise-oluen (niin kuin jotakuta kiinnostaisi, mutta lienee syytä huomauttaa, että eilen -en- juonut yhtään olutta). Nyt luultavasti lepäilen, lueskelen ja teen jotain leijaohjeille.

Alkuilta. Tuulee navakasti. Lennätin taas leijaa. Kävin myös lukemassa sähköpostit (mukava saada postia taas Suomesta). Toivon, etteivät saamani kommentit vaikuta liikaa kirjoitustyyliini, puoleen tai toiseen. Vastasin pariin viestiin, mutta suurimpaan osaan en vastannut. Vastaan päiväkirjalla yleisesti. Olen kuitenkin tallentanut huolellisesti kaikki saamani viestit yhteen tiedostoon. Luen viestejä aina silloin, kun pahempi ikävä yllättää. Alakerran lukko temppuilee. Sähköpostin ääreen on entistä vaikeampi päästä. Ja tietokoneesta saa sähköiskuja, kun yrittää asettaa USB-palikkaa paikalleen tiedonsiirtoa varten. Kärsimystä, kärsimystä mutta sen arvoista. Olen riippuvainen yhteydestä.

Nyt kerron paikasta, jossa olen. Vaihteeksi taas vähän toisenlaista kirjoitustyyliä.

* * *


"Toivotan teidät tervetulleiksi kirjalliselle kiertokäynnille Grand-Popoon, uinuvaan ja idylliseen, nuppulaksikin kutsuttuun pikkukylään Beninissä, lähelle Togon rajaa! Minun nimeni on Suomisen Jaakko ja toimin oppaananne näiden muutaman tekstikappaleen ajan. On mukava nähdä noin monta innokasta silmäparia tuijottamassa näitä kirjaimia ja sanoja, lauseita ja virkkeitä. Toivottavasti pysytte mukana. Älkää nuokkuko - tai nuokkuakin saa, jos siltä tuntuu!

Kyllä kyllä, tässä tämä on, me olemme nyt Grand-Popossa. Odotitteko jotain hienoja liikerakennuksia, kauppakeskuksia tai kerrostaloja? Ehei, käytännössä Grand-Popo on noin viisi kilometriä pitkä pölyinen raitti, joka on osittain kivetty ja jossa on joissakin kohden jopa katuvaloja. Sähköt tosin katkeilevat silloin tällöin. Samoin vesi, joka muuten on aivan juotavaa kraanasta, paitsi sanotaan, että vedenjuomista kannattaa välttää sähkökatkon jälkeen. Kyllä todellakin, uskokaa pois, vettä voi juoda hanasta. Lopetin itse pulloveden juomisen kokonaan parin päivän täällä olon jälkeen. Possotomè-vesi pullotetaan naapurikylässä ja on käytännössä samaa tavaraa kuin täältä tulee hanasta.

Yleensä kaikki saapuvat tänne valtatien kautta saasteisen Cotonoun suunnasta. Lähin pikkukaupunki on Comé noin 15 kilometrin päässä täältä, luulisin. Aloitetaan esittelykierros kuitenkin raitin toisesta päästä, Auberge-hotelliravintolalta, joka on suunnilleen Grand-Popon päätien päätepiste ennen lyhyttä reittiä Gbeconin kylään (jossa muuten on näin sivulauseessa mainittuna pari suomalaisten taloa). Bonjour, bonjour! Ca va, ca va bien, merci! Niin, täällä tervehditään kaikkia. Ainakin vierailijan parempi esiintyä kohteliaasti, avoimesti. On oltava sosiaalinen. Hymyily ja pitkä pinna auttavat usein. Muista, että kaikki liikkeesi ja tekemisesi kyllä huomataan ja raportoidaan kylillä. Se voi olla rasittavaa, mutta toisaalta se on vain hyvää huolenpitoa.

Auberge, aivan, siellä voi yöpyä varsin mukavasti ja ruoka on hyvää, vaikkei kaikkein halvinta, pikemminkin päinvastoin. Jos haluatte nähdä ranskalaisia tai niitä länsimaisia turisteja, joita Grand-Popoon joskus eksyy, etsintä kannattaa aloittaa Aubergestä. Ja Aubergessa on matala uima-allas, jossa stipendiaatit voivat pulikoida ilmaiseksi. Varokaa kuitenkin hyttyspilviä, jos menette uimaan. Juu, ja tuossa vastapäätä majailee Prince, Afrikan yhtenäisyyttä ajava rento ja mukava rastafari, joka harrastaa luonnonlääkintää ja myy erilaisia koruja muun muassa. Jatketaan kuitenkin tästä eteenpäin, voitte palata tänne halutessanne myöhemmin.

Ohitetaan nyt joitain paikkoja, mutta Â… no niin, nyt näette oikealla puolella koulun ja urheilukentän katsomoineen; siellä järjestetään jalkapallo-otteluita ja muita tapahtumia, muun muassa teatterifestivaalit taannoin Â… ja tässä toisella puolella on Plein-Air, ravintola taas, jossa on oikein hyvää ruokaa, televisio ja miellyttävä terassi, niin kuin aika monessa ravintolassa täällä. Plein-Air järjestää joskus iltajuhlia (siinä missä muutkin paikat), joiden jälkeen on tanssia ja laulua rannalla ravintolan välittömässä läheisyydessä. Juupa juu, raitilta merenrantaan on matkaa vain satakunta tai pari sataa metriä. Ai olette yllättyneitä ravintoloista? Täytyy myöntää, etteivät ne näytä aina kovin tiptopeilta ja palvelu saattaa olla hidasta, mutta ne ovat kyllä viihtyisiä, näköalat ovat mainiot ja ruoka tuoretta. Monestihan aineksia lähdetään hakemaan siinä vaiheessa, kun olette tehneet tilauksen. Ja ravintoloita on paljon kylän kokoon nähden. Usein saatatte olla ainoat asiakkaat, ellette ole sitten jossain iltajuhlassa tai Aubergessa tai jossain muissa suurimmista paikoista.

Nyt vuorossa on pari taloa ja sitten tuossa vastaan tuleekin Villa Karo. Eikö näytäkin komealta? Täytyy oikein korostaa, että merinäköala kakkoskerroksen terassilta on kerrassaan mahtava. Mutta ei pysähdytä täällä nyt sen pidempään. Tehdään tänne ihan erillinen opaskierros joku toinen päivä… Tuossa vastapäätä näette pienen kahvilaravintolan ja samassa talossa sen kanssa pankin. Kyllä, tuo pieni ovi tuossa, se johtaa pankkiin. Siellä voi koettaa vaihtaa isoja seteleitä alkuviikosta pienemmiksi, mutta älkää edes yrittäkö vaihtaa siellä euroja Afrikan frangeiksi. Sitä vaihtoa varten on mentävä Cotounouhun asti tai johonkin toiseen suureen kaupunkiin. Ja tuolla pankin takana on katolinen kirkko, jota voi kyllä käydä katsomassa, mutta käyttäytykää hyvin niin kuin muutenkin täällä ja käyttäytykää sillä hartaudella kun kirkoissa yleensä. Ei kannata rynnätä ilman paitaa lakki päässä räpsimään valokuvia kesken Jumalanpalveluksen. Muutenkin joidenkin ihmisten ja tiettyjen kohteiden, kuten uskonnollisten paikkojen, kuvaamiseen kannattaa kysyä lupaa. Ja jos yövytte Villa Karossa, kirkon kellot herättävät teidät luultavasti useimpina aamuina siinä joskus kuuden jälkeen.

Seuraavaksi ravintoloista on vuorossa Farafina, jonka annokset ovat joskus aika pieniä eivätkä kovin halpoja, varsinkin pitsat ovat pieniä, mutta ruoka on hyvää ja voi tulla pöytään nopeasti. Farafinan yhteydessä on myös pieni käsityömyymälä. Käykää katsomassa, mitä sieltä löytää. Ja tuosta toiselta puolelta lähtee tie joen varteen markkinoille. Voitte oikaista ala-asteen pihan poikki (aamuisin voitte nähdä lapsia pihalla marssimassa kolmijonossa ja laulamassa). Markkinat ovat aina lauantaisin. Tie vie pikkukylän läpi. Tien varrella on komeita mutta pelottavia voodoo-henkien patsaita, joiden katosten varjossa lekottelee usein vuohia. Jos kuvaatte patsaita, kysykää lupa (jota luultavasti ei heru) tai yrittäkää kuvata huomaamattomasti. Mutta ei mennä tuonnekaan nyt. Jatketaan matkaa.

Tuossa on sitten Marcel-ravintola ja sen vieressä minikokoinen kauppa. Marcel on halvempi kuin Auberge tai Farafina. Sitä ennen ohitimme paikallisen sairaanhoitaja-lääkärin monsieur Lalan vastaanottopaikan. Marcelilta voi saada yllättäviäkin ruokia sen mukaan, mitä merestä on sattunut nousemaan tai mitä lihaa jostain saatu. agoutin, paikallisen pikkueläimen, herkullista lihaakin Marcel on joskus lupaillut. Marcelilla on kiva pieni terassi ja pikkulapset tulevat mielellään katsomaan ruokailijoita. Musiikki voi soida kovalla, mutta sen saa kyllä pyynnöstä hiljemmalle. Älkää ihmetelkö myöskään noita vieressä käyskenteleviä kanoja tai vuohia. Juu, ja tosiaan Marcelilla on monta koiraa. Aubergessakin voitte nähdä lemmikkikoiria. Siellä on lisäksi kissa, joka kiusaa koiria, tai toisinpäin, miten vain haluatte.

Jaaha, nyt olen havaitsevinani haukotuksia. Voisimmekin lopettaa kierroksen tältä päivältä tähän ja jatkaa joskus myöhemmin. Voimme tehdä myös jossain vaiheessa erikoisekskursion Grand-Popon eläinmaailmaan, vaikken mikään biologi olekaan. Kiitos seurasta. Tapaamisiin taas pian!


Lopetin kirjoittamisen. Ja kokeilin: puhelin toimi. Verkko löytyi. Päivän paras hetki.

01.04.2005

Huhtikuu ja aprillipäivä. Ei piloja, kiitos. Sain eilen sähköpostilla veljeltäni täydennystietoja puheluhinnoista. Puhelujen vastaanotto on huomattavasti halvempaa kuin soittaminen. Soneran asiakkaat pääsevät reilusti huokeammalla soitoissaan, mutta hekin joutuvat pulittamaan kolmisen euroa minuutilta. Tekstiviestien vastaanotto on ilmaista. DNA:n liittymällä ei saane yhteyttä edes Togo Cellin kautta. Ei roaming-sopimusta.

Pari päivää sitten tapaamani norjalaiset manailivat sitä, ettei heidänkään kännykkänsä toimi Beninissä. Ruotsalaisen puhelin sen sijaan löysi kiltisti verkon. Hän myhäili tyytyväisenä.

Yöllä ukkosti. Heräsin ja kömmin irrottamaan sähköjohdot. Sain onneksi R:lta ja I:lta "perinnöksi" ylijännitesuojatun jatkojohdon heidän lähtiessään. Siihen voi liittää valtavan määrän sähkölaitteita.

Jotkut kyläläiset käyvät täällä hakemassa lääkkeitä ja sidetarpeita. Juuri nyt yksi nainen on vaihdattamassa palohaavasidettään. Harjoittelija saa toimia välskärinäkin.

Dippasin aurinkolasit pari päivää sitten hiekkaan. Hiekanjyväset pitää poistaa varovasti yksitellen kehysten ja linssien välistä.

Kävin tunnin kävelylenkillä rannalla. Otin kuvia ravuista. Rapujen kanssa täytyy olla kärsivällinen. Sain myös juuri ja juuri kuvattua haukan. Pudotin aurinkolasit uudestaan hiekkaan.

Seuraavaksi luettelen eläimiä.

• Hyönteiset: hyttyset, muurahaiset (isot, pienet ja lentomuurahaiset), hämähäkit, heinäsirkat, kaskaat, koppakuoriaiset, päiväperhoset ja yöperhoset ja kärpäset ja pari torakkaa, totta kai
  
• Nilviäiset: hiekkaravut, hummerit ja isot katkaravut, simpukat
  
• Linnut: haukat, monenlaiset pikkulinnut, mustan harakan näköiset otukset, västäräkkimäiset vipeltäjät, pääskyset, kyyhkyset ja niin edelleen
  
• Kotieläimet ja lemmikkieläimet: vuohet, koirat, kissat, siat, kanat
  
• Käärmeet: ei näkynyt toistaiseksi, mutta kerrotaan, että Aubergen takana kosteikossa on vihreitä mamboja
  
• Kalat: barracuda, bard, le capitain ja paljon sellaisia, joiden nimiä ei ymmärrä saati muista
  
• Merikilpikonnat: ei näkynyt, mutta Aubergen vieressä on kilpikonnien munien suojeluaitaus
  
• Liskot: gekot ja isommat liskot, joista koiraat värikkäitä ja naaraat värittömämpiä
  
• Lepakot: niitäkin lentelee iltaisin ja öisin
  

02.04.2005

Makaan sängyssä ja kirjoitan. Laptop mahdollistaa moisen. Väsynyt olo. Eilen - tai itse asiassa tänään - meni myöhään. A. on lähdössä takaisin Yhdysvaltoihin. Kävin K.:n ja A.:n kanssa eilen syömässä Nirvanassa kalaa. Taustamusiikkina kuulimme ensin reggaeta, sitten soittimeen vaihdettiin vanha Bryan Adamsin levy. Se aiheutti vilunväristyksiä kaikille, ja yökötysreaktioita, toisaalta toi mieleen teinimuistoja. Aloimme puhua kammottavista musiikkikokemuksista. Vertailimme mm. kumpi on pahempi, Celine Dion vai Bryan Adams (Dion) sitten Shania Twain vain Celine Dion (edelleen Dion minusta). Dion tuomittiin, koska muiden musa on ainakin välillä suhteellisen reipasta ja pirteää.

Aterian jälkeen kävimme juhlissa puvustaja-tekstiilisuunnittelija E.:n talossa. Hänen siskonsa H. on palaamassa takaisin Suomeen ja vietimme Gbeconissa läksiäisjuhlia. Ruokaa, olutta, punaviiniä, palmuviiniä ja palmuviinaa. Juhlista jatkoimme keskellä yötä lähelle ruumiinvalvojaisiin. Erään kyläläisen eno oli kuollut. Hautajaisia vietetään pienimuotoisesti, koska vainaja ja perhe ovat köyhiä. Pääsimme kaikki tanssimaan vuorollamme valvojaisissa. Oma tanssini oli aika säälittävää, mutta yritin parhaani. Valvojaisista jatkoimme K.:n ja A:n kanssa Villa Karon eteen rannalle juomaan rommia ja tuoretta appelsiinimehua. Nukkumaan noin klo 4 aamuyöllä.

Eilen oli malarialääkepäiväni ja sain vatsanväänteitä. Yritin lääkitä oloa yöllä parilla Paracetamolilla, mutta ne eivät pysyneet sisällä vaan aiheuttivat vielä pahemman olon. Oksensin. Nyt aamulla suihkun ja aamiaisen jälkeen kunto on jo parempi, vaikkei oloa parhaalla tahdollakaan voi kuvailla pirteäksi ja hehkeäksi. Täytyy yrittää pirteytyä keskipäivään mennessä. Lähdemme silloin veneellä jokiajelulle.

A. todellakin lopulta lähti Ghanaan ja jatkaa sieltä Lontoon kautta Yhdysvaltoihin. Ei saanut siirrettyä lentojaan ja toisaalta hänen on pakko mennä kotiin hoitamaan asioita pitkän poissaolon jälkeen. Täällä ihmisten virta aiheuttaa jatkuvan aavistuksenomaisen melankolisen tunnelman. Aina joku, johon on tutustunut hyvin ja josta pitää, joutuu lähtemään. Ehkä tapaamme myöhemmin jossain, ehkä emme. Uusia ihmisiä tietysti myös tulee.

Kuulen nyt sireenin ääntä. Kyse ei ole poliisista, ambulanssista tai mistään muusta tutusta hälytysajoneuvosta. Luultavasti ujeltaja on ruumisauto. Ne ujelluttavat sireenejä täällä. Äsken näin juuri hautajaiskulkueen matkalla kirkkoon. Mukana oli orkesteri. Sen edellä kulki puujaloilla muutama karnevaaliasuinen ilveilijä. Jotain kuvaa kannettiin. Ehkä vainajan kuva. Aamuherätys taas tapahtui niin, että rannalle pystytettyjä suuria PA-laitteita kokeiltiin soittamalla musiikkia. Liittyvät taas johonkin seminaariin Villa Karon monitoimitilassa. Nyt hetken lepo ja vesitankkausta.

Kävin tanssijoiden, V.:n ja J:n, kanssa veneilemässä Mono-joella. Vene ja sauvojat ja melojat löytyivät läheisestä kylästä Villa Karon puutarhuri Papan avustuksella. Söimme ja joimme tuoretta kookospähkinää, ylhäältä palmusta meille haettua. Näimme Beninin ja Togon rajan. V. yritti kiivetä hänkin palmuun, nousi vähän matkaa. Turistikuvausta ja poseerauksia. Kysyivät tietenkin myös meistä, minä monsieur Jaakko, esiteltiin professoriksi (tai opettajaksi). Digitaalista kulttuuria on vähän hankalampi selittää, joten helpompi puhua vain tietokoneista ja informatiikasta (informatique). Lienee riittävän lähellä.

A. ei sittenkään lähtenyt, vaan matka katkesi Togon surullisenkuuluisalla rajalla, jo Beninin puolella, viisumiongelmiin. Kerron siitä ja sekä illan tapahtumista huomenna (itse asiassa kirjoitan tätäkin jo pitkällä huomisen puolella, koska olen valveilla). Hyvää yötä.

03.04.2005

Sunnuntaipäivä. Kello on jo kuusi iltapäivällä, kun aloitan kirjoittamisen. Osittain se johtuu siitä, että on ollut tekemistä. Osittain kyse on laiskistumisesta. Tein aamulla hiukan nettisivuja ja käsittelin eilen illalla ottamiani V.:n ja J.:n tulitanssishown kuvia. Heillä oli upea esiintyminen Coco Beach -rastaravintolabaarissa yhdessä täkäläisten rummunsoittajien kanssa. Lapset ja vanhemmat olivat innoissaan. Jouduin välillä kuvatessani paimentamaan pikkulapsia pois tulien läheltä. Kävelin Coco Beachiin rantaa pitkin illan pimetessä. Ehdin jo vähän huolestua, koska en ollut käynyt paikassa aiemmin ja rannalla tuli pimeä. Onneksi Coco Beach oli ainoa täysin valaistu paikka siinä vaiheessa, kun olin kävellyt ennakoidun puolen tunnin ajan.

Tulitanssihown jälkeen esiintyi suuri ryhmä, joka soitti todella nopealla tempolla tuntikausia tiiviissä sisäänpäin kääntyneessä ihmisrykelmässä. Ryhmään kuului soittajia, tanssijoita ja samoja pelottavasti naamioituja puujaloilla käveleviä ja tanssivia akrobaatteja, jotka päivällä aiemmin olivat olleet mukana hautajaiskulkueessa. Ehkä tämäkin illan esitys liittyi jotenkin hautajaisiin. Söimme Coco Beachilla (kesti taas todella kauan), jonka jälkeen palasimme Villa Karoon. Siellä oli kuukausikonsertti, joka oli kerännyt paikalle satoja nuoria ja vähän vanhempiakin. Nukkumaan menin aamuyöstä ja nousin joskus kahdeksan jälkeen.

Päivällä opetin Victorille muutaman tunnin tietokoneen ja digikameran käyttö ä sekä nettisivujen tekoa. Victor on opiskellut tietokoneen käyttö ä, lähinnä Wordia, kokonaista neljä päivää vapaaehtoisjärjestön kurssilla Coméssa, muuten hän on opetellut itsekseen nettikahviloissa. Toinen mahdollinen opiskelijaprojekti voisikin olla sellainen, että tulisimme tänne opettamaan ihan tietokoneiden peruskäyttö ä ihmisille. Tarvetta opetukselle olisi paljon.

Kyselin Victorilta netin, matkapuhelinten ja tietokoneiden käytöstä. Hän kertoi, ettei kouluissa ole tietokoneita ehkä joitain yksityiskouluja lukuun ottamatta. Internet-yhteys on hidas ja katkeileva Grand-Popossa ja esimerkiksi Coméssa. Ongelma lienee paikallisessa puhelinverkossa. Jos haluaa paremman yhteyden, pitää mennä Cotounouhun, ehkä Porto Novostakin löytyy. Kännykän puheaika maksaa paljon, mutta kilpailuun on tulossa uusi operaattori - tai pikemminkin paikallinen operaattori vaihtaa nimensä ja pyrkii kansainväliseksi toimijaksi. Uuden operaattorin kautta puhelut esimerkiksi Eurooppaan, niiden pitäisi tulevaisuudessa olla helpompia ja halvempia. Victor lupasi viedä minut jossain vaiheessa tutustumaan Comén nettikahviloihin ja konekantaan. Hän tarjosi niin ikään minulle välipalan, jossa oli kaikkea sellaista mitä kaiketi ei pitäisi kaikkien suomalaisten matkustusohjeiden mukaan syödä, jos haluaa väittää vatsaongelmia: esimerkiksi jäitä ja maitoa. Virvokevälipala maistui vähän mannavelliltä. Siinä oli kassavajauhoa, jäitä, sokeria ja ehkä kookosta. Sitä myi eräs nainen kylmälaukustaan. En koe olevani kuitenkaan mikään extremeruokailija, vaikka vedinkin lautasellisen moista.

Täällä syödään lähinnä erilaisia kalaruokia ja katkarapuja ravintoloissa, tänään kuitenkin aterioin Saveur d Â’Afriquessa A.:n ja K.:n kanssa ja söin naudanlihapaloja currykastikkeessa. Tänään on taas olueton päivä. Join Spritea, aika hassu vanhanaikainen pullo. K. halusi, että heistä otetaan kuva ruoka-annosten kanssa. Sellaista valokuvaa ei vielä ollut. Kanaa täällä ei ole tarjolla tällä hetkellä juuri ollenkaan. Itse asiassa en ole nähnyt sitä kertaakaan ruokalistalla. Ei liene kanasesonki.

A. ei siis päässytkään lähtemään Ghanan kautta Lontooseen ja Yhdysvaltoihin. Hänen viisuminsa oli mennyt umpeen. Hänet passitettiin Beninin ja Togon rajalla putkaan moneksi tunniksi. Rajalla, joka on Lonely Planetin mukaan se kaikkein turvallisin ja helpoin täälläpäin. Matka olisi jatkunut tuhannen dollarin lunnassummaa vastaan. Tullimies oli ensimmäisenä kysynyt, mikä on A.:n ammatti ja kuinka paljon hänellä on rahaa. A. oli esittäytynyt insinö öriksi. Se oli virhe. Yleensä kannattaa vissiin puhua opiskelevansa tai tekevänsä avustustyötä, jotta sinun oletetaan olevan vähävarainen. Onneksi saattajat saivat kiinni puhelimitse S.:n Villa Karosta. Siellä taas sattumalta oli rumpuopettaja Alfa, togolainen. Hän lähti rajalle ja sai puhuttua A.:n ulos putkasta. A. sai 48 tunnin oleskeluluvan, ja hän menee selvittämään viisumisotkua huomenna Cotonouhun. Joka tapauksessa hän ei ehtinyt lennolleen. Hän yritti tosiaan jo aiemmin saada lentoa vaihdettua, mutta British Airwaysille oli aivan mahdotonta päästä soittamaan, yritti sitten minkä maan numeroon tahansa.

Myöhemmin tänään tarkoituksemme olisi mennä seuraamaan muutaman kilometrin päähän voodoo-seremoniaa. Seremonian sisällöstä ei ole mitään tietoa.

Joku polttaa roskia tai jotain muuta rannassa. Savu tulee sisälle. Tiellä kulkee porukkaa pois jalkapallo-ottelusta. Yritin päästä kirjoittamaan sähköpostia. En päässyt. Kone oli varattu. Puhelin sentään toimi taas hetken. Kuulin myös, että paavi oli kuollut. Toistaiseksi ei havaittavissa suurempaa liikehdintää Grand-Popon katolisella kirkolla. Tänään oli toki Jumalanpalvelus. Myöhemmin pääsin sähköpostiin.

Ei ilmeisesti voodoota illalla. Vodun-oppaamme ei ole ilmestynyt. Jos ei animismia ole tarjolla loppupäivän ratoksi, niin luultavasti käytän illan ja ainakin osan yötä kirjoittamiseen. Kirjoitan ehkä sekä tavallisia kirjeitä että päiväkirjaa. Ehkä tyylikokeiluja taas. Pimeällä on oma tunnelmansa kirjoittaa, kun tuuli puhaltaa huoneen läpi, kun motot ja mopot päristävät tiellä ja kun mainingit lyövät rantaan vähän kauempana. Ja jossain taustalla kuuluu kaskaiden ja heinäsirkkojen siritystä. Kai tämä on jonkinlainen tropikalistinen klisee, mutta näin se vaan nyt on.

Pimeällä syntyy erilaista tekstiä kuin päivänvalossa, jolloin kostea seisova ilma ja kuumuus lamauttavat. Tai jolloin kaikenlainen hälinä ja muu toiminta häiritsevät. Illalla ja yöllä on rauhallista. Päivällä juttu muuttuu monesti väkinäisemmäksi, pakonomaiseksi raportoinniksi, jossa teksti ei kuljeta itse itseään, jossa se on puristettava muotoihin, jotka noudattelevat liiaksi jotain leppeän löysää kuvitelmaa siitä mitä pitäisi kirjoittaa, mitä kuvittelee, että muut haluavat lukea tai mitä joskus myöhemmin haluaa muistaa ja muistella. Kirjoittamisesta tulee rutiini ja pakko, työsuoritus, joka on tehtävä, jotta ansaitsee sen hetken, jonka saa viettää poissa toisista puuhista, Beninissä, kaukana Suomesta ja yliopistomaailmasta. Se on lunnas ja todistus. Se on maksusuoritus.

Teksti asettuu ja kiinnittyy lauseiksi ja virkkeiksi eri tavalla eri vuorokaudenaikoina. Teksti katkeilee ja välimerkittyy vaihtelevasti. Kaiken kaikkiaan teksti on väkinäisempää päivällä kuin yöllä. Ei siitä välttämättä yhtään sen parempaa tule pimeän aikaan. Tämä on muistettava ja todettava. Päinvastoin. Lopputulos voi olla todella kammottava, kun intoutuu ratsastamaan itseään kuljettavan tekstin kyydissä. Kun vaipuu jonkinlaiseen transsiin ja huumautuu omasta tavastaan kirjoittaa, omasta tavastaan pilkkoa ja yhdistää, naputtaa näppäimiä. Kun tekstin editoinnista, korjailusta ja muuttelustakin tulee ritualistisen aktin itsestään selviä osia, osasia jotka eivät katkaise vaan sorvaavat tehtävää esinettä kohti Täydellisempää Muotoa, silloin on oltava varovainen.

Vaikka päivänvalo kangistaa, se auttaa korjaamaan virheitä joita sattuu haltioituneelle yökirjoittelijalle. Mutta toisaalta ja toisaalta ja toisaalta, päivänvalotus sensuroittaa saatanasti. Ei välttämättä hyvä.

* * *


"Pakeneva valo viipyi hetken horisontissa. Sitten pimeni. Musiikki rauhoittui, sekin. Se myötäili valon ja varjon leikkiä, aurinkojen ja kuiden tuottamia välähdyksiä ja hämäriä kuvajaisia, jotka toivat Kaupin mielen toisia paikkoja ja toisia hetkiä. Osa noista muistumista pohjasi hänen uniinsa, osa oli haaveellisia odotuksia, osa jotain sellaista, jota hän uskoi todella kokeneensa. Jotkut hän tunnisti toisten kokemuksiksi, ja joidenkin hän kuvitteli liittyvän avaruustaudin estolääkitykseen, rohdon psykoaktiiviseen säröilyyn ja kupruiluun aivopuimuissa ja niiden väleissä.

Beninoise-planeetan Popo-kuu oli turvasatama, johon matkalaiset saapuivat lepäämään. Hotelli Karon näköalaterassi oli läpi galaksin kuulu auringonlaskuistaan. Yhtä lailla se oli kuulu paikkana, jossa kerrottiin kaikkein hurjimmat ja parhaimmat tarinat. Niitä toistivat galaksinkiertäjät, sotilaat, kauppiaat, onnenonkijat ja muut kulkijat, joita ajoi eteenpäin jonkinlainen loppumaton vimma, tarve nähdä uusia tähtiä, planeettoja, kuita ja asteroideja, ja joita vainosi himo nähdä muita elämänmuotoja, ja yhtä lailla, kuoleman ja tuhon moninaisia, yllättäviäkin ilmentymiä.

Tällä kerralla Kaupille riitti tarinoiden kuunteleminen. Hän oli tullut Popoon viettääkseen aikaa ja kuunnellakseen juttuja, kerätäkseen ja tallentaakseen niitä. Hän ei itse halunnut olla kertoja, keskipiste, tähti, joka pyrkii tuikkimaan toisia kirkkaammin. Ei enää, ei ehkä myöhemminkään. Hän olisi voinut kertoa monia tarinoita. Osa niistä oli hänen omiaan, osa ehkä heijastumia siitä kollektiivisesta kokemusvarastosta, jonka läpi hän oli hortoillut vuosikymmenien ajan.

Hän kuunteli, miten joku kertoi seikkailuistaan läheisen aurinkokunnan raja-asemalla. Miten Sen ja Sen Planeetan Poliittinen Tilanne oli Kriisiytynyt ja miten kaikki oli Korruptoitunut. Miten oli Tapahtunut Ihmepelastus. Miten kertoja oli selvinnyt sankarillisesti omista ongelmistaan. Ja ratkaissut samalla kaikkien muidenkin pulmat. Tämä tarina oli tuttu. Sen hän oli kuullut tuhansia kertoja. Sen hän oli kertonut itsekin niin monesti, ettei voinut - tai halunnut - muistaa. Mutta tuolla nurkkapöydässä, siellä kerrottiin jotain sellaista, mitä hän ei ollut kuullut koskaan aiemmin. Siellä kerrottiin jostain sellaisesta, joka oli hänelle aivan uutta Â… "

* * *


04.04.2005

Aurinko nousee joskus kuuden ja seitsemän välillä. Monesti silloin vielä tuulee ja näyttää harmaalta ja aavistuksen sateiselta. Keskipäivää kohden kuljettaessa tuuli tyyntyy ja kirkastuu. Kostea kuumuus alkaa pakkautua, sulkee sisäänsä. Tulee hiki. Aika vähän ennen keskipäivän poltetta on mielestäni kaikkein pahin ja lamaannuttavin, koska kuumuuden hetki hetkeltä lisääntyvän voiman tuntee. Varsinainen suora aurinko ja kuumuus eivät enää tunnu niin pahalta, kun aurinko on korkeimmillaan. Siihen on jo tottunut. Sen on hyväksynyt. Iltaan päin alkaa tyypillisesti jälleen tuulla, mutta tuulen suunta muuttuu hieman. Yleensä tulee mereltä, vaikka varmaan maan ja meren lämpötilaeron takia tuuli kääntyy vuorokaudenaikojen mukaan. Aaltojen liikettä ja korkeutta on vaikea ennustaa, ja meren liikkeet vaihtelevat nopeasti ja vaarallisesti. Ainakin sellaisen silmissä, joka ei tunne täkäläistä merta.

Palautin Joycen. Luin sen loppuun, mutta en pystynyt kunnolla keskittymään. Siinä oli paljon pohdiskelua katolisesta uskosta ja estetiikasta. Lainasin jotain vähän erilaista, C. T. Erikssonin teoksen "Seikkailujeni Afrikka", joka on ilmestynyt alun perin 1932. Minulla on aika vahvat ennakko-oletukset sisällöstä.

A. lähti Cotonouhun setvimään lentoja ja viisumiasioita. V. ja J. ovat matkalla Cotonoun kautta Abomeyhin telttailemaan Princen kanssa. Minä olen täällä Villa Karossa. Kirjoitan. Ja suunnittelen korkeintaan pitkää kävelyretkeä rannalle. Aamiaiseksi saimme räiskäleitä. Agnes vei juuri pyykit pesuun. Minun pitäisi ommella paidasta irronnut nappi. Näin aamullakin on hyvä kirjoittaa.

Kävin vähän yli tunnin kävelylenkillä rannalla, voodokatsomolle ja takaisin. Näin rannalla kuolleen kalan, alushousut ja injektioruiskun ilman neulaa. Otin kuvan kalasta, en injektioruiskusta enkä alushousuista. Kalastajat rantautuivat saaliineen Gbeconissa. Kysyivät, olinko promeneeraamassa. Olinhan minä. Toivottelimme hyvää päivänjatkoa. Kun tulin takaisinpäin, kanadalaiset uiskentelivat Aubergen kohdalla. Keräsin pari pientä simpukankuorta tulijaisiksi.

Kysyin S.:ltä puhelinkorteista. Avausmaksu on noin 35 000 (noin 60 euroa) ja puheaikaa saa esim. 5000 CFA:lla kerrallaan. Suomeen voi lähettää tekstareita, mutta ilmeisesti niitä ei tule takaisin muuta kuin 050-alkuisista numeroista. En taida hankkia paikallista SIM-korttia. Tänään ei ole tullut tekstiviestejä. Eilen tuli pari.

Agnes toi pestyt pyykit. Jotain on vielä varmaan matkalla tai toisten pyykkikoreissa, ainakin yksinäinen sukka. Joskus pesussa vaatteisiin tulee vinkeitä liukuvärjäyksiä, jos esim. jonkun batiikkivärjätty paita on sattunut mukaan pesuun. Alushousuni ja t-paitani ovat vaihtaneet väriä kohden violettia.

Olen lukenut koko päivän. Kävin Aubergessa syömässä katkarapuja ja avokadoa kermakastikkeessa sekä jäätelö ä. Juomaksi Fizzi Pamplemousse -limsaa (ei siis olutta kokonaiseen kahteen päivään). Kokeilua vatsan kanssa. Nyt minulla on vähän huono olo, joten otin särkylääkettä. Auttaa pikkuhiljaa. Yritin mennä lukemaan sähköposteja. En mennyt. Joku oli jättänyt avaimen lukkoon keittiön oven toiselle puolelle eikä ovi aukea silloin.

Jatkan lukemista. Aubergeen pöytälukemiseksi otin V. S. Naipaulin "Elämän kuva" -teoksen. Erikssonin "Seikkailujeni Afrikka" on juuri niin sellainen, Valkoisen Miehen Ylemmyyden kuvaus, kun oletinkin, enkä viitsi kanniskella sitä ympäriinsä edes sen kansikuvan takia. "Elämän kuva" vaikuttaa kaikin puolin paljon paremmalta, mutta luen nyt ensin "Seikkailujeni Afrikan" loppuun.

Ilta. Joku laulaa rannalla, varmaan Abdullah. Luen terassilla ja viereeni tipahti gekko-lisko tömpsähtäen. Se oli tiputtanut häntänsä. Olen ollut Beninissä kaksi viikkoa.

05.04.2005

Sain vatsataudin, päänsäryn ja kuumetta eilen illalla. Syynä olivat ruokakokeilut tai joku muu. S. kertoi, että yleensä vatsatauti iskee täällä vasta kahden tai kolmen viikon oleskelun jälkeen. En nukkunut ennen aamuyötä; kieriskelin kipeänä ja hikisenä sängyssä. Paracetamol auttoi vain osittain. Minulla oli mukana moskiittoverkon alla ekstravarustus: taskulampun, hyttyssuihkeen, kirjan ja vesipullon lisäksi lämmintä vaatetta, pyyhe sekä muovipussi.

Nyt aamulla olo on kohtalainen. Aamiaisen jälkeen vatsaa kipristelee jälleen ja väsyttää. Otin aamiaispöydästä teepussin, sokeria sekä kirpeää appelsiinia, jotta voin tarvittaessa valmistaa päivällä jääteetä. Yritän lepäillä. Huomenna tarkoitukseni olisi mennä Ouidahiin. Gildas lähtee oppaaksi. Ylihuomenna pitäisi sitten lähteä Felicitén mukana muutamaksi päiväksi Porto Novoon mutta saa nähdä. Riippuu voinnista.

Agnes kävi siivoamassa. Hän kantoi pikkutyttö ä liinassa selkäpuolella. Jo ihan pienillä tytöillä on täällä korvakorut ja tukka laitettuna. Lapset kulkevat kätevästi ja rauhallisesti liinassa reppuselässä.

Taiteilija T. saapui. Yläkerran huoneet ovat nyt täynnä. Myös A. kulttuurihistoriasta Turun yliopistosta tuli tänne lomailemaan. Hän yöpyy Gbeconissa vaatetaiteilija S:n talossa.

Sain "Seikkailujeni Afrikan" luettua.

Jatketaan kyläkierrosta.

* * *

Viimeksi pääsimme suunnilleen Marcelin ravintolalle. Siinä vieressä onkin pikkukauppa, josta saa ostaa kaikenlaista, sodabi-pontikkaakin ämpäristä annosteltuna halutunkokoiseen pulloon. Olkaa tarkkoja hintojen kanssa, jos ostatte useampia tavaroita Â… ja tuossa toisella puolella on karu bensa-asema ja ruuan myyntikoju tai pari. Vasemmalla on hautausmaa ja sen molemmilla puolilla ravintoloita kuten Saveur d´Afrique (jossa sanotaan olevan kylän paras kokki, nyt kuitenkin taitaa olla lomalla) ja Dove Plage. Hyvät rantanäköalat molemmissa. Ja kun jatketaan, oikealla puolella on pikkukuja, jonka varrelta löytyy Alfa Kazan rumpukoulu. Alfa on ollut bändeineen Suomessakin soittelemassa Â… Ylipäätään tavanomaisemmat asuintalot eivät ole päätien varressa vaan vähän sivummalla kujilla tai sitten Gbeconin tai Hounskouen kylissä. Jälkimmäinen on ihan Mono-joen partaalla ja taloja joudutaan rakentamaan aina uudestaan tulvien jälkeen.

Mutta jatketaan keskusraittia, jonka varrelta löytyy kirkkoja, kampaamokoppeja, käsityömyymälöitä ja ravintoloita ravintoloiden perään. Nirvanasta saa kasvisruokaakin, mutta terassi voi olla päiväsaikaan hyvin kuuma, ja kun tarpeeksi jatkamme, saavumme Coco Beachin kohdalle. Coco Beachilla on viikonloppuisin elävää musiikkia ja sen vieressä on Juha Vakkurin talo.

Nyt olemmekin päätien risteyksestä. Täältä löytyvät "mopotaksiasema" sekä puskataksipysäkki, jota kautta pääsee kauemmaksikin. Täällä on myös nettikahvila, posti, muita palveluita sekä tietenkin Beach Club. Päätien lähellä on sivuteitä, joiden varrelta löytyy kaikenlaista. Tässä tämä kierros nyt sitten oli lyhykäisyydessään loppua kohden vauhtia kiihdyttäen. Kiitoksia.


Oli tullut muutama sähköposti Suomesta. Kummipoika oli syönyt yhdeksän makkaraa Satavassa. Keke-koira oppii koko ajan lisää. Minulle on lähetetty kirjeitä, odotan niitä innolla. Veljeni oli jatkanut kännykkäselvittelyjä. Suomesta roaming-sopimus Beniniin on ainoastaan ahvenanmaalaisella operaattorilla eli tarvitaan oolannin SIM-kortti, jos halutaan soitella Suomeen. Saattaa sitä paitsi olla, että beniniläinen yhteistyökumppani on se, joka on vasta aloittelemassa liiketoimintaa täällä eli yhteys ei ole kovin varma.

Tein jonkinlaista jääteetä vatsalääkkeeksi. Nyt se on pakkasessa kylmenemässä. Varsinaisia jääpaloja ei ole, enpä niitä kyllä täällä tarvitsekaan.

Lennätin leijaa ja opetin K.:lle lennättämistä. Utelias haukka tuli moneen kertaan katsomaan leijaa. Jäätee kylmeni. Maistuu yllättävän hyvältä. K. tarjosi Cotonousta ostamaansa Fjord-näkkäriä ja punaviiniä sekä juustoa. Katsoimme valokuvia.

Ilta. Vatsatauti on toivon mukaan minun kohdaltani ohi. Kävin T.:n ja kh:n A.:n kanssa syömässä Marcelilla. Yritin syödä kevyesti, pelkkää couscousia, sipulia, papuja, tomaattia ja salaattia, mutta annos oli aika suuri. Vatsa ei kuitenkaan valittanut. Amerikan A. on vuorostaan sairastunut. Hänen pitäisi nyt vihdoin huomenna lähteä Ghanan kautta kotimatkalle Yhdysvaltoihin. Kh:n A. kertoi ennen ruokailua, että antropologi A. oli saanut takaisin suuren summan rahaa, joka oli varastettu häneltä asunnosta Gbeconin kylästä. Antropologi A.:han tekee väitöskirjaa paikallisesta voodoosta. Voodoo-pappi oli käynyt kiertämässä Beconin kylässä paikasta toiseen, soittanut rumpua tai jotain kilkutinta tai torvea ja uhannut, että jos rahoja ei palauteta vuorokauden sisällä, kuolema korjaa varkaan. Rahat oli heitetty aidan yli talon pihalle vikkelään. Voodoon voima ja pelko on suuri.

Nyt suihkuun ja pikku hiljaa nukkumaan.

06.04.2005

A. lähti tänään, kai. Oli nimittäin vielä aamulla kipeänä. Heidän piti mennä K.:n kanssa katsomaan virtahepoja aamulla Mono-joelle (siellä on muutamia), mutta eivät voineet mennä. Olin aamupäivän retkellä Ouidahissa, joten en nähnyt A.:n lähtö ä.

Ouidah on paikallinen voodoo-keskus, jossa on vajaa 100 000 asukasta ja joka sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä Grand-Poposta. Gildas vei minut Ouidahiin uudella moottoripyörällään. Pyörä puhui aina jotain esimerkiksi käynnistyksen yhteydessä. Kyyti oli rauhallista, noin 70 kilometrin tuntivauhtia. Suunnilleen ainoa paikka, jossa enemmän hirvitti oli se, kun paluumatkalla ohitimme kuorma-autoa oikealta puolelta pientareen kautta samaan aikaan, kun henkilöautot ohittivat samaa kuormuria ajoradan vasemmalta puolelta. Onneksi kukaan ei tullut vastaan. Tai no toinen vähän jännempi paikka oli menomatkan alussa tietullin kohdalla, kun jouduimme väistämään tiukasti pientareelle, koska yksi henkilöauto koukata suoraan edestämme tien sivuun.

Ouidahissa kävimme ensin Pyton-käärmeen temppelissä. Poseerasin pakolliset kuvat käärme kaulallani ja käsivarsillani ja esitin toivomuksen tulevaisuudesta toivomusaukossa. Vieressä oli katolinen kirkko, jossa pikaisesti piipahdimme. Monet ihmiset harjoittavat sekä katolista uskoa että voodoota täällä.

Sitten kävimme kuninkaan pyhässä puistossa. Uskomus on, että kuningas on muuttunut puuksi, joka on puiston keskellä. Puisto on täynnä voodoo-henkien ja vastaavien patsaita, joita ovat tehneet beniniläiset taiteilijat ja käsityöläiset mm. Abomeysta ja Porto Novosta. Kysyin puistonvartijalta, miksi osa patsaista on rautaisia ja osa sementistä valettuja. Hän arveli sen johtuvan lähinnä siitä, että eri materiaaleilla on haluttu esittää erilaista paikallista käsityöosaamista. Vaikutti kyllä myös siltä, että nimenomaan tietyt henget ja jumaluudet olivat metallisia, sellaiset jotka liittyivät viljelyyn, käsityöhön, rautaan ja sotaan sekä ehkä enemmän pahuuteen. Gildas selitti jokaisen hengen tehtävän.

Sen jälkeen pysähdyimme historiallisessa museossa, jossa oli pieni aasialainen turistiryhmä. Muuten en nähnyt koko reissulla jovoja. Historiallinen museo oli entisessä orjalinnakkeessa. Sain vihdoinkin ostettua muutaman postikortin. Ostin lähinnä käsin tehtyjä piirroskortteja. Vaihtoehtona olisi ollut etupäässä painokuvia, joissa poseerasi paljaspintaisia naisia. Ostin myös kirjasen "The Slave Route in Benin. In a Regional Approach". Museossa oli paljon piirroksia ja karttoja orjakaupan ajalta sekä jonkin verran sekalaista esineistö ä, seinävaatteita, rahoja, soittimia, kahleita ja niin edelleen. Minulle selvisi se, että Villa Karon huoneeni, Gbehanzin, on nimetty Abomeyn viimeisen kuninkaan mukaan. Tai niin ainakin luulen. Opastuksesta ymmärsin jotain, lisää hahmotin, kun luin palattuani Lonely Planetin Ouidahia käsittelevän luvun.

Sen jälkeen ajoimme muutaman kilometrin orjatietä ja katsoimme pari muistomerkkiä. Kierros loppui rantaan, vanhaan satamaan, jossa oli suuri muistomerkki kulkuväylästä ja portista, josta käyneille ei ollut paluuta. Jotkut orjien jälkeläiset muun muassa Brasiliasta ja Kuubasta palasivat sittemmin alueelle.

Kävimme oluella ja palasimme Comén kautta Grand-Popoon. Ostin Comésta vielä pari pasteijaa välipalaksi sekä pullon rosee-kuohuviiniä ja puoli kiloa spagettia. Retki kesti puolisen päivää. Vatsatauti ei ole enää juuri vaivannut. Olisikohan tauti voinut johtua siitä, etten pariin päivään juonut yhtään olutta enkä muitakaan alkoholijuomia? Niin taidan ainakin uskotella itselleni. Täytyyhän sitä mahalaukkua desinfioida säännöllisesti :)

Ouidahissa sivuutimme myös nettikahvilan (tyypillisesti nimessä cyber-jotain). Siellä näytti olevan kolme tietokonetta rivissä.

Tänään piti rakentaa leijoja lasten kanssa, mutta ei sitten vissiin rakennetakaan. Felicité sanoi, että ei. Täällä on aika vaikea sopia tarkasti mitään mistään, siksi ei kannata tehdä yksityiskohtaisia suunnitelmia ja aikatauluja. Ehkä rakennamme leijoja huomenaamulla, ehkä menen sen jälkeen Porto Novoon Felicitén kanssa, tai sitten ei. Sovitut jutut toteutetaan kyllä yleensä jossain vaiheessa, mutta ei ensimmäisellä kerralla eikä toisellakaan.

Sain napin ommeltua. Jo toinen irronnut nappi samasta paidasta, joten taitavat kaikki ompeleet olla finaalissa samanaikaisesti.

Kuumeinen ja kipeä A. oli todellakin lähtenyt, ainakin Togon rajalle, jonne hänet oli saatettu. Vitsailimme, että huomenaamulla A. kuitenkin kolkuttelee ovea täällä.

K.:lla on pullo kuohuviiniä jääkaapissa ja A. jätti rommia ja kolaa. Iltaohjelmaa voisi edellisen perusteella jollain tavalla ounastella, mutta tosiaan, täällä ei kannata turhan paljon ennakoida mitään. Aallot jytisevät ja pärskivät rantaa vasten kovemmin kuin kenties kertaakaan sinä aikana kun olen ollut täällä. Kello on kuusi ja lapset ovat olleet pihalla parisen tuntia. Ovat varmaan kohta lähdössä. Nyt yksi tiputti juomalasin mosaiikkiteokselle pihalla ja kaatui. Tuli sirpaleita ja itku. Lähistöllä poltetaan taas roskia tai jotain.

Luin Naipaulin "Elämän kuva" -kirjasta kuvauksen Afrikasta. Päähenkilö oli muuttanut asumaan Portugalin siirtomaahan Afrikkaan, Mosambikiin kaiketi, eräälle plantaasille. Hänellä oli kirjekuori, jossa oli kaksi viiden punnan seteliä, passi sekä henkilökohtaisia kirjeitä. Kirjekuori varastettiin ja hänen puolisonsa otti yhteyttä poppamieheen, joka pystyisi ratkaisemaan tällaiset pulmat. Sovittiin, että poppamies tulee käymään viikon kuluttua: seuraavana päivänä osa papereista oli ilmestynyt takaisin. Edelleen kerrottiin, että poppamies on tulossa. Papereita tuli takaisin vähän kerrallaan. Poppamiehen käyntiä ei peruutettu, passi ja rahat puuttuivat edelleen. Ne palautettiin päivää ennen poppamiehen tuloa. Hänen ei tarvinnut tulla. Tarina muistuttaa sitä todellista tapausta, joka täällä juuri sattui antropologi A:lle. Täällä ei tarvittu viikkoa. Kerron huomenna jutun eräästä kännykästä ja marimekon kännykkäkotelosta. Tai ehkä en kerro. Leijoja pitäisi rakentaa puoli yhdeksän aikaan aamulla.

Nyt illalla mobiilikommunikaatio on tavanomaistakin vaikeampaa. No, kirjoitan sähköposteja. Ja K. nukkuu, joten ei kuohuviiniä. En viitsi yksinkään juoda. Typerä yksityiskohta taas kerran: olen kerännyt juomapulloetikettejä matkamuistoksi. Koristelen niillä varmaan sitten joskus valokuva-albumia.

Huoneessani kävi juuri lepakko. Löysi onneksi tiensä saman tien takaisin ulos. Luin "Elämän kuvan" loppuun. Paras täällä lukemistani kirjoista. On aika kuuma, huoneessa varsinkin. Aallot lyövät edelleen kovaa rantaan.

07.04.2005

Olen uupunut. Kello on viisi iltapäivällä, kun aloitan kirjoittamisen. En lähtenyt Porto Novoon tänään. Felicité, kyyditsijäni, lähtee sittenkin vasta lauantaina, eikä silloin kannata mennä, koska Ecole du Patrimoine on viikonlopun kiinni. Ehkä ensi viikon torstaina.

Leijoja sentään rakennettiin ja kokeiltiin. Siksi olenkin uupunut. Menin puoli yhdeksän aikaan aamulla ala-asteelle yhden luokan vieraaksi. Mitään ei tietenkään ollut pahemmin valmisteltu leijaproduktiota varten. Jotain tarvikkeita oli, mutta ei rimoja eikä kankaita. Onneksi minulla oli suurin osa tavaroista mukana. Kommunikointi oli vähän vaikeaa, koska lapset eivät puhu englantia eivätkä opettajatkaan juuri. Oma ranskan askartelusanastoni on vähän suppea (muutenhan sanasto sitten onkin mahtava ja kielioppi erinomaisesti hallussa, niinpä niin).

Yritin ensin piirtää leijan kuvan hiekkaan. Ei onnistunut, liian pehmeää. Sitten päätin, että rakennan yhden pienen valmiiksi malliksi. En ollut ennen rakentanut moista. Ähelsimme hetken, minulla oli kolme opettajaa assistentteina rakennuspuuhassa. Lopulta rekileija valmistui, pieni ja raskaalla pahvilla päällystetty, tiukasti ilmastointiteipillä teipattu.

Piti tietenkin mennä kokeilemaan. Ei onnistunut. Koulun pihalla ei tuullut, ja leija oli aivan liian pieni ja raskas muutenkin. Hännät sotkeentuivat yhteen. Opet ajattelivat, että rakennetta pitäisi vahvistaa. Yritin selittää, ettei vika ollut siinä vaan tuulen puutteessa. Vaikeaa. Vahvistettiin hiukan rakennetta. Kokeiltiin taas. Ei yhtään parempi. Sanoin, että tässä on malli ja nyt voimme rakentaa lasten kanssa. Taas vaikeaa. Alkoi jopa hiukan sataa. Ilma oli erittäin painostava, kuuma ja kostea. Sain lopulta selitettyä, että rannalla on parempi lennättää. Onneksi lounastauko alkoi kymmeneltä. Sovimme, että haen omia leijojani ja jatkamme yhdentoista jälkeen. Menemme rannalle kokeilemaan.

Ruokatauon aikana väsäsin pikapikaa suuremman rekileijan punaisesta Sokoksen muovikassista ja kukkakepeistä Villa Karon mosaiikkipihalla. Sokos-leija onnistui jo huomattavasti paremmin. Katsomassakin oli vain muutama silmäpari kymmenien lasten sijaan. Menin takaisin leijoineni ja tarvikkeineni. Sokos-leijan narut olivat pahasti solmussa. Ensimmäinen kymmenminuuttinen kului häntänarujen selvittelemiseen. Ehdotettiin taas pihaa. Sanoin jälleen, että rannalla on parempi. Menimme rannalle.

Laitoin ensin luotettavan yksinaruisen leijani ilmaan ja annoin sen lapsille. Se onnistui jo hyvin. Sen jälkeen otin kaksinaruisen ja virittelin sen kuntoon. Sillä aikaa lasten opettaja selvitteli punaisen rekileijan pyrstöjä, jotka olivat vaihteeksi solmussa. Nostin kaksinaruisen ilmaan ja tein silmukoita ja tiukkoja kurveja. Lapset huusivat kuorossa "oooooh" ja "aaaaah", kurvien mukaan. Eivät pitkään, ainoastaan aluksi. Sitten he halusivat kokeilla ja melkein väkisin yrittivät tarttua käsiini. Oli hankala selittää, että kaksinaruinen on liian vaikea ja suorastaan vaarallinen, jos tulee alas jonkun päähän. "Laissez, laissez!"

Opettaja sai narut selvitetyksi ja punaisen Sokos-leijan ilmaan. Lensi suhteellisen hyvin, vaikka pyörikin. Laskin kaksinaruisen alas ja kysyin, voinko valokuvata. Sain luvan. Kuvasin. Lapset villiintyivät lisää. Halusivat poseerata. Keskipäivä lähestyi, rannalla oli tukalan kuuma, vaikka tuulikin jo navakasti. Tunti loppui onneksi puolen päivän aikaan. Taas lapset halusivat kantaa kaikki tavarani, kuten rannalle tultaessakin. Mahdollisimman monelle piti antaa jotain. Palasin luokkaan ja lähdin takaisin Villa Karoon näkemiiden jälkeen. Kaksi lasta tuli mukaani. Kantoivat osan tavaroista. Halusivat kantaa tietenkin leijat. Sokos-leija jäi opettajalle malliksi, samoin rakennusohjepaperit, joista hän ottaa valokopiot. Jatkamme ensi viikolla. Ehkä. Silloin olisi tarkoitus, että lapsetkin vihdoin pääsevät itse rakentamaan. Täällä ei syystä tai toisesta leijoja juuri rakenneta eikä lennätetä, vaikka olosuhteet olisivat siihen parhaat mahdolliset. Ehkä ei ole aikaa tai materiaaleja. Ehkä tämän jälkeen rakennetaan ja lennätetään. Mutta aika koville homma aamupäivällä otti. Siksi olen uupunut.

Kun palasin, join vettä, vastailin sähköposteihin ja rakensin pienen salmiakkileijan rungon valmiiksi. Päällystin sen myös, nyt sinisellä muovipussilla. Tein siihen säälittävän pyrstön pahvista ja muovikassien jämistä. Ehkä on parempi, että rekileijojenkin hännät solmitaan yhteen. Eivät sitten mene niin pahasti sekaisin. Voi olla, että teen toisen salmiakkileijan rungon myös jo valmiiksi, jotta rakentaminen onnistuu nopeammin lasten kanssa. Se leijoista, toivottavasti vähäksi aikaa.

V. ja J. tulivat Abomeysta - ja Ouidahista - telttaretkeltä. Oli ollut sietämättömän kova makuupaikka ja kuumuus hohkannut tummemmasta maasta. Maisema tiilenvärinen Abomeyssä, kuivempaa. Olivat hankkineet mielenkiintoista tavaraa sieltä, erityisesti koruja ja metallikäsitöitä. J. oli ostanut myös vanhan rituaalinaamion ja oli tyytyväinen varsinkin metallikanaan tai kukkoon. Minä ja K. pyrimme vuorostamme ensi viikolla Abomeyhin tutustumaan - ja ostoksille. Katsotaan.

Tytöt olivat myös sairastuneet vatsatautiin matkalla. Olivat syöneet pinaattimuhennoksen tapaista ruokaa ja kuulleet vasta jälkeenpäin, että sillä on lääkinnällinen, "elimistö ä puhdistava vaikutus". Niinpä niin. Todella tehokas laksatiivi.

Tänä iltana toivottavasti saamme nautittua spagettia ja kuohuviiniä. Kävin ottamassa kuvia aalloista, jotka ovat edelleen todella korkeita.

Lukulistalla Reidar Palmgrenin "Jalat edellä". K. kertoi anekdootin kirjailijasta. Kävimme ostamassa tomaatteja, sipulia, salaattia ja tonnikalaa, kastiketta ja lisukkeita varten. Ruuanlaitto on tarkoitus aloittaa klo 20. Ei uutta sähköpostia enää tänään kumpaakaan suuntaan. Villa Karon lankaliittymän puhelinkortti on tyhjä. Ehkä postit kulkevat huomenna - tai ensi viikolla. Kukapa tietää. Kerron mainitsemani jutun kännykästä joskus myöhemmin.

08.04.2005

Spagettia ja tonnikalakastiketta eilen illalla, kevyttä ja kuivaa rosee-kuohuviiniä. Istuimme sen jälkeen terassilla, sitten yöllä rannalla. J.:llä oli jäljellä vielä vähän Finlandia vodkaa, jota lantrattiin vedellä ja siirapilla. Rannalla näimme suuren ravun. Se tuli rapsuttelemaan K.:n jalkaa.

Nousin sängystä vähän kahdeksan jälkeen. Aamulla oli mukavan raikasta. Nyt kymmeneltä alkaa jo tukaloitua. Menen ehkä rannalle kävelemään.

Kävin kävelemässä rannalla tunnin, nyt vaihteeksi oikealle Coco Beachin suuntaan. Aallot löivät hiljaisina ja vesi vetelehti matalalla. Ranta on kilometri kilometriltä pullollaan muoviroskaa, muovipusseja ja pakkausjätettä. Keräsin simpukankuoria. Yksi mies kävi pesulla: riisui housunsa, pesi kätensä ja hyppäsi aaltoihin. Toinen mies kyykki tarpeillaan lähellä rantaviivaa.

Jatkoin leijan rakentamista ja luin kirjoja. Reidar Palmgren oli hyvä ja nopealukuinen. Sain sen loppuun. Lainasin Antoine de Saint-Exupéryn "Siipien sankarit - Yölennon". Kyttäsin sähköpostille. Lopulta pääsin. Käärmekuvat olivat herättäneet huomiota. Käärmekammoni voitin muutama vuosi sitten Thaimaassa Samuin saarella. Käärmefarmilla lätkäistiin matelija kaulaani melkein varottamatta. Tuntui viileältä eikä mitenkään iljettävältä. Vähän (tai ei ihan vähänkään) kyllä epäilytti.

Kohta olisi tarkoitus mennä ottamaan Villa Karon pihalle valokuvia lapsista, joita Felicité opettaa. Päivä on kulunut rauhallisesti.

Nyt kännykkätarina.

"Olipa kerran kännykkä, nokialainen varmaankin, jonka yksi Villa Karon stipendiaatti lahjoitti eräälle Villa Karon työntekijälle.

Kännykästä tuli suuri aarre. Eräänä päivänä matkaviestin kuitenkin syystä tai toisesta kastui. Ilmasto on kostea ja muutenkin puhelin voi vettyä. Puhelin ei pitänyt kosteudesta vaan temppuili. Kännykän uusi omistaja päätti kuivatella puhelinta avotulella. Eiköhän se siinä tokenisi.

Ei toennut. Puhelin sanoi poks, eikä sen jälkeen virkkanut enää sanaakaan.

Eräänä päivänä stipendiaatti, joka puhelimen oli lahjoittanut, tuli taas käymään. Nyt hänellä oli mukanaan hieno Marimekon kännykkäkotelo lahjapuhelinta varten. Hän ei ollut kuullut kännyn mykistymisestä. Känny kaivettiin esille ja sijoitettiin uuteen koteloon. Se oli edelleenkin aarre. Ei niin paljon haitannut, ettei se enää pölissyt. Oikeastaan niin saattoi olla parempi. Tuskin se mitään tärkeää olisi jutellut. Ja jutut olivat kalliita."

En sitten kuvannutkaan lapsia. Ei onnistu tänään. Suurin osa oppilaista on mennytkin pelaamaan jalkapalloa. "Ensi viikolla, ehkä?" tokaisin lievä virne suupielessäni. Kyllä. Ehkä ensi viikolla.

Olen hahmottanut jo joitain tähtikuvioita jonkin aikaa. Otava löytyy, vaikka onkin ihan väärin päin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna, Orionin vyö ja siitä muodostuva laajempi tiimalasitähtikuvio niin ikään. Kuviot ovat kuin täysin lappeellaan, kun ovat Suomessa enemmän pystyasennossa. Kassiopeiasta en ole vielä ihan varma. Taivaalla loistaa myös suuri planeetta. Lieneekö Jupiter? Etelän ristikin taitaa näkyä, salmiakkikuvio etelässä matalalla.

Lapset laulavat pihalla. Pääskyset lentävät kilparataansa lähellä maanpintaa, suihkivat puiden lomitse ja kurvaavat ruusupensaiden välistä. Ilmojen formulaa. Tuuli on yltynyt, samoin aallokon voima on jälleen kasvanut. Niin myös lasten äänenvoimakkuus. Luen terassilla. Raikkaampaa kuin huoneessa.

Tilasin uuden puvun, nyt ruskeasta kuviollisesta kankaasta pitemmällä takilla, toiselta ompelijalta, Jeannelta. Katsotaan, mitä tulee. Tilaan myöhemmin muualta ehkä kolmannenkin, jos löytyy sopiva kangas ja malli. Haluan kunnon juhlapuvun.

Kävimme K.:n kanssa Marcelilla syömässä. Tarjolla ei ollut kalaa, vaan tähän vuodenaikaan harvinaista hummeria. Vähän kallista mutta herkullista. Joimme tukevia gintoniceja. Tonicia ei meinannut löytyä edes mopolla kyliltä, joten sekoitussuhde oli aika vahva. Marcel sai kaivettua ainoastaan kolme pikku pulloa tonicia varastoistaan. Niistäkin yksi kuohui puolittain K.:n syliin. Ravintolan edessä raitilla riideltiin. Ihmisiä kerääntyi katsomaan. Joku otti jo hetkeksi laudan astaloksi, mutta palautti sen pian. Ilmeisesti jotakuta lyötiinkin, mutta lähinnä kyse oli vain suukovusta.

Kun palasimme takaisin Villa Karoon, J. tarjosi beniniläistä likö öriä. Jotenkin luumuinen maku. Hyvää, myös muurahaisten mielestä. Keskustelimme ihmissuhdeasioista. Puhelinkin toimi pitkästä aikaa. Ja sähköposti. On perjantai ja jälleen Lariam-malarialääkepäiväni.

09.04.2005

Aamulla ennen yhdeksää harmaa kuljetuslentokone lensi meren päällä erittäin matalalla lähellä rantaa Togon suuntaan. Aamiaismunakkaassa oli sipulia.

Väsytti, koska olin valvonut myöhään. Otin päivätorkut. Minut ajettiin ylös. K. ja J. pakottivat markkinoille, mokomat kangasholistit. Ostin neljä kangasta, tytöt vielä huomattavasti enemmän. Puhutaan noin kymmenestä kankaasta per henki. Hankimme myös sipulia, salaattia, tomaatteja ja inkivääriä. Ja joimme oluet markkinabaarissa. Paikalliset ihmettelivät ja naureskelivat, kun kuvasimme toisiamme kankaiden kanssa. Markkinoilla oleilimme useamman tunnin.

Sitten takaisin mopokyydillä. Lennätin leijaa ja kuvasin tanssi- ja soittoharjoituksia. Sain muutamia hyviä kuvasarjoja. Tein niistä kuvamanipulaatiokokeiluja.

Illalla Aubergeen, koska siellä oli soitto-, laulu- ja tanssiesityksiä. Kuvasin taas. Muut lähtivät vielä Beach Clubille, minä tulin Villa Karoon käymään läpi kuvia ja kirjoittamaan. Ollaan jo puoliyössä, siksi tämän päivän teksti on lyhyt. En ole ehtinyt edes syömään aamiaisen jälkeen muuta kuin äsken yhden appelsiinin. Kirjoitan huomenna lisää tästäkin päivästä. Kirjoitan vaikka kangasmaniasta. Tanssija V. on puolikadoksissa.

10.04.2005

Olin aamun horroksessa, lueskelin, mietiskelin ja kirjoitin hitusen. Yhdestätoista eteenpäin opetin taas kaksi ja puoli tuntia tietokoneen käyttö ä Victorille. Teimme hyppivä-Victor-sivut, jotka on linkitetty toisiinsa. Toisessa on kuva, jossa Victor on ponnistamassa, toisessa hän on ilmassa. Kun sivuja klikkailee edestakaisin, tulee jumppafiilis. Sen jälkeen kävimme läpi, miten Wordilla voi tehdä käyntikortteja. Esittelin myös hieman Exceliä ja PowerPointia sekä näytin ottamiani kuvia.

Opetuksen jälkeen teimme K.:n kanssa kiinalaisvaikutteista ruokaa. Paistoimme inkivääriä, sipulia, chiliä ja tonnikalaa öljyssä ja appelsiinimehussa. Lisäsimme joukkoon pätkittyjä spagetteja ja keitimme ne valmiiksi vihannes-tonnikalaliemessä. Ensimmäinen kunnon ateria puoleentoista päivään. Söimme ruuan salaatin ja keitettyjen tomaattien kanssa. Juotavaksi ainoastaan vettä. Tanssija V. oli nähty eilen Beach Clubilla, joten hän ei ole kadoksissa.

Nyt lepäilen ja kirjoitan kenties sähköpostia.

Kankaat. Yksi keskeisimmistä myyntiartikkeleita markkinoilla. Kuvioita. Palloja, viivoja, raitoja, geometrisia muotoja, eläimiä, hedelmiä, puhelimia, aseita, sinisiä, punaisia, keltaisia, oransseja, valkoisia, mustia, brodeerauksia, Englannista, Intiasta, Nigeriasta ja muualta. Silmät menevät sekaisin kun tuijottaa. Kun ottaa yksittäisen erikseen, huomaa, miten kaunis se on. Kun ottaa toisen, huomaa, miten kaunis sekin on. Pari metriä tätä, kolme metriä tuota, puuvillaa, tekokuitua, vahattua, vahaamatonta. Kangasmania iskee helposti.

Illalla menimme V.:n ja J.:n kanssa voodoo-seremoniaan Beach Clubin lähistölle Grand-Popon tienristeykseen. Puutarhuri Papa vei meidät sinne. Todella rankkaa rummutusta ja kilkutusta nopealla tempolla useita tunteja. Breakbeateja, suuria tom tom -rumpuja, musiikki toi mieleen lähinnä jungle-tyylin ja brasilialaisen samban sekoituksen. En ollut kuullut moista ikinä, kenties mielenkiintoisinta koko reissulla. Mukana myös laulu, toistuvat säkeet ja yleisön vastaukset ja taputukset. Juhla oli järjestetty 4-kuisen tyttövauvan kunniaksi, eräänlaiset ristiäiset siis. Tyttö oli puettu valkoiseen mekkoon ja oli hereillä ja rauhallisena koko tilaisuuden ajan. Jossain vaiheessa pääsimme sisälle varsinaiseen alttaritilaan, joka oli omistettu hyvälle merenjumalatar Mami Watalle. Kyykimme hiekassa. Jonkinlaisella alttarilla, jossa oli savi-idoli, uhrattiin sodabia, pontikkaa ja sytytettiin pieniä sähikäisiä. Ulkona pestiin jotain saippualla. Meillekin tarjottiin sodabia. Sain suuren mukillisen, joka piti juoda raakana nopeasti. Kuppi kiersi henkilöltä toiselle. Täytettiin välillä ja annosteltiin henkilön mukaan. Kun menimme ulos, meidät kutsuttiin mukaan tanssimaan. Tanssini oli lähes yhtä säälittävää kuin ruumiinvalvojaisissa aikaisemmin mutta nyt jo menetteli vähän paremmin. Sitten uhrattiin kana. Verta pirskoteltiin ulkona olevalle kivelle tai savifiguurille. Ilmeisesti verta käytiin ottamassa vähän vauvankin päälle. Koko toimitusta johti Mami Watan papitar, valkoisiin pukeutunut vanha nainen, jolla oli paksusankaiset silmälasit. Hänellä oli apunaan pari miestä. Varsinainen kanan lahtaus tapahtui sisällä, emme nähneet sitä. Kuolinkouristeleva kana heitettiin ulos, ja papitar otti sen mukaansa ja vei lopulta johonkin toiseen sisätilaan. Varsinaisen teurastuksen aikana musiikki loppui hetkeksi.

Kanan uhrauksen jälkeen Mami Watan henki meni yhteen naiseen, joka tanssi ja puheli itsekseen ja kävi kättelemässä ihmisiä. Myös ehkä jotkut toiset joutuivat voodoo-henkien valtaan. Sen jälkeen varsinainen seremonia alkoi olla ohi. Papitar kävi voitelemassa saippuavedellä miesten, esim. minun, vasemman kyynärtaipeeni. Vieläkin nyt yöllä aistin kyseisen saippuan tuoksun. V. ja J. kävivät vielä uudelleen tanssimassa yleisön riemuksi. Lähdimme pois puoli kymmenen jälkeen ja pistäydyimme vielä Beach Clubilla oluella. Sitten mopolla Villa Karoon, yödrinkki, kuvien katsomista, päiväkirjan kirjoittamista ja tämä teksti sähköpostiin. Kuvia en voodoo-seremoniassa kehdannut ottaa, eikä siellä oikein mitään olisi nähnytkään. Jotkut seremoniat järjestetään päiväsaikaan ja kuvaaminen on helpompaa. Huomenna olisi tarkoitus lähteä K.:n kanssa pohjoisemmaksi Abomeyhin Cotonoun kautta. Abomeystä pitäisi löytyä vanha kuninkaanpalatsi ja paljon koruja, käsitöitä ja rituaalinaamioita.

11.04.2005

Meren väri vaihtelee vuorokauden ajasta ja päivästä toiseen. Tänään aamulla meri on horisontissa tumman siniharmaa ja vaalenee rantaa kohden valkoisen vihertäväksi. Se on kuin suoraan akvarellikurssien laveerausharjoituksia varten näytettävistä valokuvista. Nyt sävy alkaa jo muuttua.

Lähdimme aamiaisen jälkeen Cotonouhun bensanhajuisella puskataksilla, joka oli ensin puolityhjä mutta täyttyi lopulta. Ensin siellä takana olimme vain minä ja K., sitten sinne tuli yksi miekkonen, sitten sinne sovittautuivat vielä nainen ja pieni lapsi. Yhteensä sisällä oli normaalit seitsemän henkilö ä, kolme edessä ja neljä takana solmussa. Kauhea läpiveto avonaisista ikkunoista ja voluumit stereoista kaakossa - kuuluu kuitenkin lähinnä diskantti-ininää. Kuski oli suhteellisen rauhallinen. Mittarit eivät tietenkään toimineet, joten nopeudesta ei ole mitään aavistusta. Eikä turvavöitä ole.

Cotonoussa vääntö ä mopohinnasta. Pitäisi päästä Air Francen toimistoon vaihtamaan K.:n lentopäivää. Pääsimme perille. Jonotusnumero ja odottamaan. Meitä oli varoteltu etukäteen jonotuksen pituudesta. Aikaa olisi puolitoista tuntia, ennen siestaa ja kiinnioloa. K. jäi odottamaan ja minä lähdin etsimään nettikahvilaa, jonka piti olla lähellä. En löytänyt, vaikka kävelin aivan vierestä. Näin kuitenkin torikadun, lähetystörakennuksia, kerjäläisiä, kaupustelijoita, ministeriöitä ja kiinalais-japanilaisen ravintolan.

Palasin takaisin. Kohelsimme kopiokoneen vieressä yhdellä tuolilla. K. sai lennot vaihdettua. Toimiston naisjohtaja otti hänet jonon ohi huoneeseensa. Itse asiassa K.:n vuoro oli kyllä juuri tulossa muutenkin. Sain tietää samalla lentokonepaikkani. Lähden samalla lennolla kuin K..

Jatkoimme mopokyydissä saasteiseen ydinkeskustaan. Taas kyyti oli varsin rauhallinen. Minulla oli hyvä fiilis. Tuntui vapauttavalta päästä pois Grand-Popon tuppukylästä. Suureen kaupunkiin pystyy helpommin sulautumaan. Suuressa kaupungissa on ihan eri tavalla palveluita ja kauppoja.

Vaihdoin pankissa lisää rahaa. Kovat turvatoimet. Sitten K.:lle elektroniikkakaupasta cd-levyaihioita ja minidiscejä, sitten yritys rahan saamiseksi automaatista Visa-kortilla. Ei onnistunut. Yhteys poikki. Sitten etsiydyimme Internet-kahvilaan. Ensimmäinen oli täynnä, neuvoivat toisen läheltä. Ei mitään huippua, mutta paljon parempaa kuin pienemmissä paikoissa Beninissä. Kerron, myöhemmin, mitä kuulin Ghanan nettikahviloista.

Jaoimme K.:n kanssa tunnin sähköpostiaikaa. Minulle oli tullut yli 600 uutta viestiä, ei edes juuri roskapostia. Ei kuitenkaan yhtään henkilökohtaista viestiä, vain työjuttuja. Painoin mieleen pari viestiä, joihin ehkä pitäisi reagoida, muut ajattelin läpikäydä vasta palattuani. Viestejä ei sitä paitsi pystynyt lähettämään, ainoastaan lukemaan. Pop-up-ikkunat kaiketi kiellettyjä. En ruvennut veivaamaan ranskankielisen Internet Explorerin asetuksia sellaisiksi, että lähetys olisi onnistunut. Yhteys ei ollut meganopea, mutta toimiva. Kun K. sähköpostaili, tein nopeasti kenttämuistiinpanoja Internet-kahvilasta:
Tuuletettu huone, isot ikkunat, 500 CFA tuntihinta, noin 20 konetta, eri ikäisiä, melkein kaikki käytössä, kaikki muut käyttäjät miehiä paitsi K., suurin osa käyttää sähköpostia, yksi pelaa pasianssia, yksi katsoo tyttökuvia. Yksi nainen piipahti paikalla, ja paikan kypsähkö virkailija nainen. Koneissa Windows2000 -käyttöjärjestelmä ja ohjelma, joka laskee yhteysajan automaattisesti (käytössä useammassa Cotonoun paremmista Internet-kahviloista K:n mukaan). Yhdessä koneessa näytönsäästäjänä Dallas-televisiosarjan vaihtuvia näytelijäkuvia, toisessa jotain piirroskuvia. Monilla asiakkailla kännykät, joihin vastailevat, jotkut puhelimet tuliteriä ja kalliimpia malleja, jotkut vanhempia. Sähköpostiin kirjoitetaan paljon kohteliaisuuksia, otsikot ISOILLA KIRJAIMILLA. Yahoo tuntuu olevan suosittu sähköpostipalvelu.

Sähköpostailun jälkeen kokeilimme taas Visa-korttia. Nyt nosto onnistui. Vierailimme leipomossa. Ostimme leipää, juustoa, pasteijoita ja inkivääriolutta. Menimme kalliiseen kahvilaan. Tilasimme kahvin ja oluen. Söimme omia eväitä vähän vaivihkaa.

Abomeytä kohti pääsimme jatkamaan kolmen maissa iltapäivällä. Ensin hurjin mopokyyti liikenteen seassa puskataksia etsien. Ajoimme Etoile de Rouge -"asemalle". Kyyti löytyi. Odottelimme taas hetken auton täyttymistä. Auto lähti neljän aikoihin, ajo onneksi taas suhteellisen rauhallista (koskaan ei voi tietää, millä ylilastilla ja ylinopeudella liikutaan), vaikka koko ajan lähellä keskiviivaa. Kyydissä jälleen seitsemän ihmistä. Väisteltiin kuoppia tiessä, varsinkin matkan myöhemmässä vaiheessa, pysähdyksiä kylissä, aurinko porotti meidän puolelta sisään. Taas puhuria ja musiikkia kovalla, ensin tosin rauhallisempaa englanninkielistä puheohjelmaa.

Olimme perillä juuri ennen pimeän tuloa. Loppumatka A la Lune Chez Monique -hotellille mopotakseilla. Kiskoivat hintaa. Hotellissa oli kaunis puutarhapiha ja käsityöliikkeitä. Kävimme katsastamassa niiden valikoiman, mutta emme ostaneet vielä mitään. Olimme väsyneitä, joten joimme pari olutta. Söimme kanaa, riisiä ja ranskalaisia perunoita. Keskustelimme mielipiteistä ja niiden esittämisestä. K. ruokki nälkäistä ja naukuvaa kissaa ruuantähteillä. Nappasimme saippuaa ja vessapaperia hotellin resparakennuksen aulasta. Menimme nukkumaan puolen yön aikoihin.

12.04.2005

Today, we did some serious shopping. Kaikki alkoi jo heti aamulla. Aamiaispöytään istuutui mies joka tarjoutui oppaaksi. Kieliongelmia ja hintaerimielisyyksiä. Sitten hän kertoi olevansa myös käsityöläinen ja tekevänsä kangasaplikaatioita. Hän esitteli niitä ja ostimme muutaman. Valinta ja hinnanmäärittely kestivät aikansa, joten aloimme jo kallistua siihen, ettemme lähdekään vielä takaisin tänään vaan vasta huomenna.

Tuli toinen mies, ensimmäisen kaveri, osasi muka englantia. Ei juuri osannut. Jälleen opastus kaatui kieli- ja hintaongelmiin. Sitten hän esittäytyi taiteilijaksi ja kävi hakemassa tekemiään koruja. Ostimme joitakin niistäkin. Taas tinkimistä ja neuvottelua.

Sitten menimme hotellin alueella olevaan putiikkiin, jossa oli käsityötuotteita. Ostimme yhteensä viisi naamiota, Burkinasta, Norsunluurannikolta, Ghanasta ja Abomeystä, vanhempia ja uudempia. Kaksi naamioista meni J.:lle, joka oli käynyt ostamassa yhden viikkoa aiemmin ja halusi lisää.

Kävelimme museoon, Unescon maailmanperintökohteeseen, joka oli vanhalla palatsialueella. Soitimme matkalla ja ilmoitimme S.:lle, että palaamme vasta huomenna Villa Karoon. Museohinnassa ulkomaalaislisä, joku verolisä ja vielä ties mitä lisiä pääsymaksun päälle. Englanninkielinen opas oli poissa, ja aina joka paikkaan änkeää opas, vaikka paikoissa olisi tekstejäkin. Yksin ei saa kiertää. Opastus oli ranskaksi. Tajusin jotain, mutta yleensä vain sen, kun opas aloitti: "Tässä huoneessa näemme kaksi esinettä, jotka Â… " Tekstejä ei ehtinyt lukea, valokuvata ei saanut. Mukana oli saksalainen nainen, jolla oli oma opas, joka käänsi ranskaa saksaksi. K. ymmärsi saksasta aina sieltä täältä jotakin ja minä ranskasta jotakin. Suurin osa meni kuitenkin aivan ohi. Kierroksen jälkeen väsytti.

Pihalla oli käsityökeskus, vanhojen kuninkaiden käsityöläisten jälkeläisiä myymässä ja työskentelemässä. Kauppasivat muun muassa kangastuotteita ja koruja ja pronssiesineitä. Ostimme koruja ja pronssiesineitä, sen jälkeen kun olimme vähän hengähtäneet, katselleet ja keränneet voimia tinkaamiseen. Kauppiaat syöksyivät kiinni, myivät ensin jotain tiskiltä ja sitten kun olimme jo lähdössä, alkoivat kaivaa kalliimpia hopeaesineitä kätköistään. Myyjät huokailivat ja ulvahtelivat, kun saivat mielestään liian huonoja hintaehdotuksia. Korut olivat suhteellisen edullisia, ja odottaessa niitä tehtiin lisää tai niihin tehtiin jotain muutoksia.

Ulkona museon edessä söimme omasta repusta eväsleipää ja juustoa. Joimme Cotonousta ostamaamme inkivääriolutta, jonka mausteinen tuntu meni nenään. Lapset jovottelivat ja pyysivät lahjaa. Välillä Abomeyssä saa kulkea enemmän rauhassa kun Grand-Popossa mutta välillä taas kiinnostus ulkomaalaisia kohtaan on vieläkin pahempaa. Ulkomaalaisia kun ei koko kaupungissa juuri näkynyt.

Jatkoimme kävelyä. Kuljimme torin sivuitse. Onnistuimme välttämään kangashoukutukset. Hienoja kankaita, halpoja ja erilaisia kuin etelässä. Kävelimme katolisen kirkon viereen. Massiivinen rakennus, jonka pihan kulmassa suuri Jeesus-patsas, aitaan maalattu ilmeisesti jonkun piispan kuva. Kirkon vieressä makaili alaston mies. K. kokeili salakuvaamista. Miehet ja naiset kävivät tarpeillaan rennosti kävelyn lomassa aivan kirkkoa vastapäätä. Emme menneet kirkkoon sisälle.

Sitten haahuilimme ja etsimme yhtä voodoo-temppeliä. Eksyimme sen eteen vahingossa, muttemme tunnistaneet sitä temppeliksi. Kysyimme katukeittiöstä. Menimme temppelin viereen. Ei saanut mennä sisään, ei ottaa kuvia. Miehiä tuli vahtimaan liikkeitämme.

Jatkoimme haahuilua. Etsimme muiden kuninkaanpalatsien raunioita. Lonely Planetin kartta oli syvältä. Paikat oli merkitty väärin eikä kartassa ollut läheskään kaikkia teitä merkittynä. Kysyimme ja saimme opastuksen perille ensimmäiseen paikkaan. Emme kyllä itse olisi osanneet. Emme menneet sisälle.

Punaista hiekkapölyä leijaili kaikkialla. Päivä ei kuitenkaan tuntunut niin kuumalta kuin etelässä, koska ilma oli huomattavasti kuivempaa. Ja varsinkin yöt olivat viileämpiä mutteivät liian kylmiä Abomeyssä.

Kävelimme toiselle palatsille. Saimme nuoren "oppaan", ei puhunut englantia. Haki toisen oppaan, temppelin vartijan, hänen piti puhua englantia. Ei puhunut. Tuli kolmas, neljäs. Pian meitä eskorteerasi noin seitsemän nuorukaista pitkin sivukujia kohti palatsia ja hautaa. Vähän epäilytti. Pääsimme perille. Meille esiteltiin kuninkaiden symboleja, jotka oli maalattu palatsin aitaan. Yritin tajuta taas ranskaa. En tajunnut. Olimme kypsiä ja väsyneitä. K. nauroi hysteerisesti ja otti videoklippejä hullunkurisesta tilanteesta, emme pystyneet käyttäytymään kovin kunnioittavasti kuninkaan haudalla. Kun K. oli ottanut kengät pois ja laittoi niitä takaisin, kumpaakin sandaalia auttoi jalkaan yksi poika, siis yhteensä kaksi. Kolmas kantoi reppua. Pari selitti paikoista ja muut vaan olivat mukana hengaamassa. Sisäänpääsy tietenkin maksoi, samoin opastus, ja sisällä piti jättää palatsille vielä pari kolikkoa. Kun menimme pois, lisää tippiä taas vaadittiin. Emme maksaneet. Yksikin opas olisi riittänyt. Tuli todella kupattu olo ja kiiruhdimme oluelle ensimmäiseen baariin heti, kun vapauduimme oppaista. Olut oli sentään halpaa. Katsoimme vastapäisen lihakaupan touhua. Meille tultiin kauppaamaan lihaa ja tuomaan maistiaisia. Mopojen päällä kuljetettiin eläviä sikoja, vuohia ja kanoja.

Sitten mopolla hotelliin. Kuski yritti ottaa perillä tuplahinnan. Sanoi, että antamansa hinta koski vain yhtä henkilö ä. Nauroimme ja lähdimme. Meitä oli kupattu jo ihan tarpeeksi. Mopokuski tajusi itsekin, ettei kannata inttää pitempään. Olimme kypsiä koko kuuman päivän tinkaamisen, säätämisen ja kävelemisen jälkeen. Lisää olutta ja huoneeseen pällistelemään ja kuvaamaan ostoshullutuksen seurauksia. Ja juttelemaan kaikenlaisista asioista. Puhuimme autonvaihdosta ja uuden auton tuoksusta.

Putki oli rikki, vettä ei tullut. Hotellissa oli pari ranskalaista, jotka pyysivät meille sangollisen vettä. Olivat itsekin tilanneet sellaisen aiemmin. Saimme sentään peseydyttyä kylmällä vedellä sangosta kauhalla. Mökkifiilis.

Lähdimme piipahtamaan vielä kylillä. Söimme ensimmäisessä paikassa lammasta, vahvaa chilikastiketta, riisiä ja jamssipateeta. Ja joimme olutta. Lopuksi kävimme toisessa baarissa kaljalla. Join ensimmäistä kertaa Beninissä Guinnessia. Panimo on Cotonoussa ja mainoksia paljon tien varsilla. Mainoksissa pukuihin pukeutuneet afrikkalaismiehet siemailevat sivistyneesti olutta ja keskustelevat. Taitaa jossain mainoksissa olla naisiakin. K. puolinukkui pöydässä. Videoin hänen heräämisensä. Kosto päivän palatsivideoista. Kokeilin paikallista hedelmäpeliä. Sain masiinan jumiin, kun syötin siihen vääränkokoisen kolikon. Piti irrottaa veitsillä. Baarinmikot pitivät minua imbesillinä. Illalla tuli jollain tavalla vettä hotellihuoneen hanasta. Saimme täytettyä vesipullot.

13.04.2005

Aamu jälleen Abomeyssä. Eikä taaskaan vettä hanasta. Piti pärjätä saavissa olleilla jämillä. Maksoimme huoneen ja lähdimme mopotakseilla torin kulmalle parin kilometrin päähän säätämään kyytiä Grand-Popoon. Meille yritettiin kaupata kallista yksityiskuljetusta tai toisaalta ajoa Cotonoun kautta. Pyrimme takaisin kuitenkin toista, läntistä reittiä Lokossan kautta. Saimme kyydin järjestymään jollain lailla, jouduimme odottelemaan ja söimme odottaessa aamiaiseksi taksiasemalla munakasta ja joimme makeaa kahvia ja teetä.

Parhaimmillaan tavalliseen autoon oli tungettu kahdeksan ihmistä. Kuski jammaili musiikin tahdissa. Musiikki oli vielä kovempaa ja ärsyttävämpää kuin aiemmin. Jouduimme vaihtamaan taksia yhden kerran ennen Lokossaa, mutta toisaalta vaihtoauto vei meidät Coméen asti. Siellä odottelimme hetken, ennen kuin saimme kyydin Grand-Popon tienristeykseen. Joku ötökkä puri minulta palan ihosta niin, että tuli pisara verta. Desinfioin ja putsasin haavan heti. Toivottavasti ei aiheuta mitään sen kummempaa.

Grand-Popon tienristeyksestä viimeinen mopotaksivilistys Villa Karoon. Sitten suihku ja punaisen pölyn pesu. Olin saanut kirjeen ja useita sähköposteja. Luin niitä ja hymyilin. Vastaan illalla. Tutkin ostoksia ja lepäilin. Huomenna en taida jaksaa lähteä Porto Novoon.

Kokeilin rakentamaani leijaa, vähän huonolla menestyksellä, täytyy korjailla. Illalla on tanssija J.:n synttäribileet. Tarjolla tomaattipataa ja papupataa, sodabisangriaa, leipää ja riisiä.

Ompelija J. tuli käymään. Oli saanut puvun valmiiksi minulle. Kokeilin ja otin taas kuvia. Saan vielä hatun samasta kankaasta.

Nyt bileet menossa Villa Karon mosaiikkipihalla. Laulua, tanssia, rummutusta.

Bileiden jälkeen muut lähtivät vielä jatkamaan, minä jäin taas kiltisti kirjoittamaan päiväkirjaa ajan tasalle. Kolme päivää kirittävänä.

Päiväkirjapäivitys valmistui. Menin vielä siirtämään sitä sähköpostiin odottamaan. Villa Karon alakerta kuhisi torakoita. Tällä kertaa olivat ruuantähteiden kimpussa, eivät tulleet tietokonepöydälle.

14.04.2005

Tänään yritän lepäillä ja palautua Abomeyn-retkestä. On tukahduttavan kuuma. Korjailen ehkä myös leijaa ja järjestän kuvia. Kopioin toiseen kansioon sellaisia kuvia, joista haluan teettää paperikopiot. Rajaan kuvia ja käsittelen niiden värejä ehkä jonkin verran.

Tajusin, ettei minulla ole mukana oikeastaan ollenkaan suomalaista musiikkia tietokoneella. No, kuuntelen nyt Pet Shop Boysia 1980-luvun puolivälistä: "Love comes quickly whatever you do, you can't stop falling". Kuuntelen kappaleen yli 7-minuuttista tanssimiksausta. Kilkutus jatkuu ja jatkuu.

Kävin rannalla kävelemässä. Yritän ruskettaa itseäni pikkuhiljaa. Villa Karon tietokoneista se, johon tulevat sähköpostit, on viety johonkin, ilmeisesti Cotounouhun. Pitäisi tulla tänä iltana takaisin. Epäilen. Ei siis sähköpostailua ainakaan vähän aikaan. Yksi 7.4. lähetetty tekstiviesti tuli minulle tänään.

Olen katsellut ja valikoinut kuvia. Paljon kuvia. Täytyy vielä karsia ja muokata joitakin. Olen myös lueskellut. De Saint-Exupery alkaa olla lopussa.

Piti sanoa pari sanaa Ghanan nettikahviloista. Kuulin K.:n kommentteja. Ilmeisesti Ghanassa on paljon enemmän kilpailua. Nettikahvilat ovat suurempia ja parempia kuin Cotonoussa, jossa ovat kaiketi Beninin parhaat nettikahvilat. Accrassa oli esimerkiksi kahvila nimeltään Busy Internet. Koneissa oli litteät näytöt, niitä oli kahdessa kerroksessa, kuitti tulostettiin koneelta. Sielläkin joutui tosin jonottamaan.

Illalla söimme eilisen ruuan loppuja. Vatsakouristuksia. Jään lepäämään loppuillaksi. Lainasin Aino Soinin kirjan "Lääkärinä hiekan ja palmujen maassa". Kirjoitettu 1950-luvun alussa, käsittelee hoitotyötä Ambomaalla. Sisältää ihmettelyä "mustien pakanoiden" kummallisista tavoista ja uskomuksista.

Muut laulavat jossain kauempana Jaakko-kultaa kaanonissa. Yrittävät kiusata. Nyt kuuluu kovempaa ja falsetissa. Nyt vielä nopeampaa ja korkeammalta. Nyt tulivat esittämään laulun huoneeni oven alle Villa Karon mosaiikkipihalle. Otin videolle. Kyllä se hymy siitä hyytyy. Kello on kymmenen illalla. Huoneessani kävi taas lepakko kierroksella.

15.04.2005

Heräsin yöllä ukkoseen ja rajuun sateeseen. Vesipisaroita tuli sänkyyn saakka, vaikka sängystä huoneen ovelle on kolme metriä ja terassi on parin metrin levyinen ja sen lisäksi katossa on räystäät. Täällä ymmärtää entistä paremmin kuluneen sanonnan, että vettä sataa kuin saavista kaatamalla. Ukkosen jylyä kuului vain silloin tällöin, mutta salamat välähtelivät koko ajan. Irrotin tietokoneen johdon kokonaan, ja suojasin kannettavan ja kameran kosteudelta laukkuihin. Pian rajuilman jälkeen tuli sähkökatko, joka jatkuu edelleen nyt aamulla. Villa Karon generaattori laitettiin kuitenkin äsken surisemaan, joten minun ei tarvitse kirjoittaa tätä pelkän akun varassa.

Sähköpostitietokonekin oli tullut takaisin, mutta johtoja ei ollut vielä laitettu kiinni. Jos kone ei ole iltapäivällä paikallaan, käyn varmaan itse kytkemässä sen kuntoon. Tosin siis sähkö ä ei tule muuta kuin generaattorin avulla, joten tietokoneen olemassaolo ei välttämättä auta. Puhelinlinjan toimivuudesta en tiedä. Ilmeisesti kuitenkin aamulla puhelin soi, joten se lienee kunnossa. Ilma on nyt sateen jälkeen vähän normaalia viileämpi, mutta lämpenee varmaan tästä.

En ollut tietoinen ennen eilistä paikallisista lämpötiloista. K.:lla on kännykässään lämpömittari, ja hän kertoi, että päivälämpötila on varjossa tavallisesti 30-35 astetta ja illallakin on lähes 30 astetta. Eilen illalla oli vielä tasan 30 astetta lämmintä, mutta illalla ei tunnu niin kuumalta kuin päivällä, vaikkei aste-ero ole suuri. Auringossa on sitten asteita parhaimmillaan yli 50.

En ole nähnyt K.:ta ja J:tä eilisen jälkeen. Viimeksi heidät oli havaittu Coco Beachilla puolen yön aikoihin. Ovat ehkä menneet jonnekin jatkoille ja jääneet yöksi rajuilman takia. Sateen aikana oli tuskin mahdollista liikkua ulkona yhtään mihinkään.

Kuvasin ja koostin muutamia panoraamakuvia. Otin kuvat Villa Karon terassilta käsin. On vaikea tehdä kunnollisia koosteita ilman PixMakeria tai jotain muuta panoraamaohjelmaa. Taas on kova aallokko. Luultavasti viime yön myrskyn jälkimaininkeja. Uimaan ei edelleenkään uskalla mennä. Olen käynyt vain kerran uimassa täällä. Vesi on kyllä lämmintä.

Rakensin isomman salmiakkileijan rungon. Oletan, että isomman saa viriteltyä helpommin toimivaksi kuin pienen. Niin kävi ainakin rekileijan kanssa. Nyt annan rungon kuivua ja päällystän sen varmaan illalla.

Kävin pikaisella kävelyllä. Harkitsen kuntoilun aloittamista vielä ennen paluutani. Juoksemista tai pikakävelyä aamuvarhaisella. Täällä nuutuu ja tylsistyy. Kroppa puutuu.

J. ja K. palasivat. Olivat jääneet yöksi Coco Beachille ja näyttäneet, miten suomalaiset juovat votkaa. Olivat myös esittäneet V:n kanssa naamiotanssi-improvisaation. Hauskaa ainakin esittäjillä.

Sähköpostitietokone piti pahaenteistä ääntä eikä suostunut käynnistymään parilla ensimmäisellä yrityksellä. Taisi tulla siis korjauksesta aikaisempaa huonommassa kunnossa. No, sain parin päivän sähköpostit luettua. Tällä hetkellä konetta ei voi taaskaan käyttää, koska varageneraattori on sammutettu ja olemme ilman sähkö ä. Kirjoitan tätä kannettavani akun varassa.

Tähän mennessä tänään on ollut viileämpää. Nyt puolenpäivän jälkeen alkaa tulla taas pikkuhiljaa kuuma.

Kävimme K.:n kanssa syömässä vastapäisessä Desizé Xoxo -ravintolassa, joka on hinta-laatusuhteeltaan kenties kylän paras. Isot ja halvat annokset, vähän erikoisempia ruokia. Söin kalaa ja riisiä sekä munakoisonlehtimuhennosta (Begui nimeltään), jossa oli tomaattia ja sipulia. Kala oli maustettu ainakin inkiväärillä. Mausteita täällä käytetään suhteellisen niukasti, tavallisesti lähinnä suolaa, valkosipulia, inkivääriä ja chiliä.

Kello on vähän yli viisi iltapäivällä eivätkä viime yönä katkenneet sähköt ole vieläkään palanneet. Varavoimageneraattori hiljeni puolen päivän jälkeen, joten sen jälkeen olen säännöstellyt tietokoneen akkua.

K., V. ja J. harjoittelevat pihalla poikien kanssa huomista esitystä varten. Kello on nyt kuusi ja sähkö toimii, ainakin väliaikaisesti. Laitoin kaikki mahdolliset laitteet, tietokoneen, kännykän, kameran akun ja taskulampun, lataukseen. Otin kuvia harjoituksista ja tein instant-kuvamanipulaatioita.

Ilta. Sateen jälkeen hyttyset, lentomuurahaiset ja muut ötökät parveilevat kaikkialla, mm. tietokoneen näytöllä. Ei voi pitää valoja päällä. Liskoilla on juhla-ateria, samoin lepakoilla. Sammakot pomppivat ja ravut juoksentelevat pihalla. Eläinmaailma on virkistynyt sateen jälkeen.

Sähköpostin käyttäminen on todellakin vaikeaa. Nyt kun tietokone on kunnossa, modeemiyhteys toimii ja sähkö ä riittää, ötökät estävät vähänkin pidemmän kirjoittamisen. Kirjoitan tätä Villa Karon kakkoskerroksen terassilla omalla kannettavalla ja saan olla melko rauhassa hyönteisiltä, mutta alakerrassa sähköpostiviestien kirjoittaminen on kerta kaikkiaan ylivoimaisen tukalaa. Pöriseviä ötököitä tippuu koko ajan niskaan ja niitä juoksentelee näytöllä ja näppäimistöllä. Välillä kuuluu rusahdus, kun painaa näppäintä. Huono-onninen lentomuurahainen on jäänyt sormen ja näppäimen väliin. Torakoita ei näy mutta muita vipeltäjiä riittää sitäkin enemmän.

Pitäisi olla tietokoneen vieressä mekaanisen hiiren lisäksi ihan oikeita gekkoliskoja pitämässä paikkoja siistinä. On hauska seurata, miten gekko saalistaa lentomuurahaisia. Kaikki eivät kelpaa, se valitsee mieluiten liikkuvan hyönteisen, hivuttautuu ensin hitaasti sitä kohden seinää pitkin ja syöksähtää viimeiset sentit nopeasti popsiakseen hyönteisen suuhunsa.

Jos sähköpostittelu on vaikeaa, puhelinyhteys sentään onnistui Togo Cellin kautta kaksisuuntaisesti taas pitkästä aikaa. Nyt soittolistalla on vaihteeksi suomalaista musiikkia: O:pl Bastards ja "Masqued lover". Tänään oli taas Lariam-päivä. Olen todella tyytyväinen sitten kun voin lopettaa moisen myrkyn syömisen. Matkan jälkeen täytyy valitettavasti popsia vielä neljä viikkoa malarialääkkeitä. Tällä hetkellä musiikkina Pet Shop Boysin "Domino Dancing".

16.04.2005

Aallot ovat edelleen korkeat ja murtuvat ryskyen hiekkavalliin. Aloitin reippaan elämän ja kävin lenkillä aamupäivällä. Jaksoin juosta varmaan peräti vähän yli kilometrin. Sitten kävelin hiukan lisää. Joka tapauksessa tuli pirtsakka olo. Kokeilen varmaan juoksemista toistekin. Jatkoin myös hieman leijan rakentamista. Rannalla makasi kuollut vuohi. Riitin uhri tai muuten vaan menehtynyt.

Uusintaluin Mika Terhon "Afrikan päiväkirjan" välipalana. Tunnistin yksityiskohtia. Mutta minun matkani on ollut erilainen. Tietysti. Niin on päiväkirjanikin. Minulla ei ole tarvetta eroottiselle ekshibitionismille.

Kävimme K.:n kanssa pitsalla Marcelilla. Emme jaksaneet laittaa ruokaa. Sitten hetkeksi rannalle. Lapsia tuli taas juttelemaan, katsomaan vesipulloja ja kenkiä. Kävin suihkussa kolmannen kerran tänään. Kohta Villa Karossa on ohjelmapäällikkö Carmenin tyttären ristijäisjuhlat, kunhan juhlaväki vain tulee katoliselta kirkolta. Illalla tanssijat esittävät loppushown, vertikaalikangasnumeroita, tuliesityksiä sekä tietenkin tavanomaisempaa tanssia. K. laulaa ja paikalliset pojat musisoivat ja DeeLite tanssii myös. Raukea lauantaipäivä muuttunee hektisemmäksi iltaa kohden. Tänään on näkynyt aikaisempaa enemmän perhosia. Sateen seurausta sekin, kenties.

Kellon on varttia yli viisi. Ristiäisjuhla on alkamassa. Pöytään mosaiikkipihalle katetaan erilaisia makeita ja suolaisia herkkuja. Sivupöydällä on kookospähkinöitä avattuna juotavaksi ja toisella sivupöydällä pullojuotavia. Musiikki pauhaa todella kovalla. Kaiuttimet särkevät. Latinalaismusaa, salsaa ja hitaita balladeja.

Ristiäispirskeet. Särkevä taustamusiikki kovalla. Viiniboolia, olutta, virvokkeita, friteerattuja sipulirenkaita, friteerattuja katkarapuja, jonkinlaisia kevätrullia ja vihannespiirakkaa, suklaa- ja hillolättyjen palasia, kakkua, komeita pukuja miehillä ja naisilla. Nyt rummutusta ja tanssia. Sitten esitykset, kuvia ja videointia.

Yö. Tanssi-, soitto- ja lauluesitysten jälkeen jatkot rannalla, mm. sangriaa ja punaviiniä ja taas tanssia ja laulua ja valokuvausta. Juotavaa haettiin pari kertaa lisää kaupasta. Sitten yhden jälkeen yöllä jatkojatkoille ristijäiskotiin.

17.04.2005

Olo on vähän nuutunut mutta yllättävän pirteä aamiaisen jälkeen. Tulimme ristijäisjatkoilta puoli viiden aikaan aamuyöstä. Carmenin ja hänen miehensä kodissa tarjottiin juotavia ja tanssittiin tuntikausia levymusiikin tahdissa, mm. länsimaisia nopeita ja hitaita biisejä, lattareita sekä paikallista voodootyyppistä musiikkia. Oli mukava tanssia ja hikoilla alkoholihuuruja ja muita myrkkyjä pois elimistöstä ja sen jälkeen kävellä pari kilometriä takaisin Villa Karoon. Yritin tankata tarpeeksi vettä ja ilmeisesti onnistuin, koska olo on varsin hyvä nyt aamulla. Väsymys voi tosin tulla vähän myöhemmin.

Olen kirjoittanut hiukan sähköpostia, kirjeitä ja vihdoinkin postikortteja. Horisontissa merellä on leveä todella tumma raita. Lähempänä rantaa vesi on taas vaalean turkoosin vihertävää. Aallokko on yhä korkea. On tulossa kuuma päivä. Sen tuntee.

Otan pari tuntia vielä rauhallisesti ja sitten lähdemme puutarhuri Papan pikkupojan yksivuotissynttäreille. Pojalla on kolme nimeä, joista yksi on suomalainen, Jalo, yksi ranskalainen, Beninoi ja yksi paikallinen.

Söimme synttäreillä riisiä, kanaa ja munakoisonlehtikalamuhennosta. Joimme sangriaa. Join myös yhden lasillisen sodabia kun en kehdannut kieltäytyä tarjouksesta. Tosin varmaan kaikista vieraista vain pari joi sitä. Gildas yritti kaataa minulle täyttä juomalasillista mutta sain onneksi varmaan vain noin 6 senttisen annoksen lämmintä palmuviinaa. Kittasin sen yhdellä kertaa, niin kuin asiaan kuuluu. Ei mitään herkkua. Väsynyttä juttua, eilinen väsyttää. Paikalla oli ehkä viisitoista ihmistä.

Menimme K.:n kanssa vastapäiseen ravintolaan juomaan pari Fizzi-limsaa. Sitten otin päivänokoset. Illalla seitsemältä Kvassi tulee pitämään luennon paikallisesta animistisesta uskonnosta. Teen luennosta varmaan jonkinlaiset muistiinpanot.

Ohessa editoimattomat muistiinpanot luennosta (voivat sisältää pahojakin virheitä ja yksinkertaistuksia):

Voodoo
Vodou (minankielinen nimi), vaudoun (foninkielinen), vodoun (yleinen)

Afrikkalainen usko, usko positiivisiin ja negatiivisiin voimiin, maailmassa molempia
Legba, paholainen, idoli, patsaat Grand-Popon markkinatien varressa, uskotaan että jotta voidaan elää hyvin ja rauhallisesti, negatiivinen voima piti saada ulos, siksi uhrataan legba-patsaille, joka päivä legboja rukoillaan, kivipölyä (?) ja palmuöljyä sekoitetaan, kun rukoillaan joka päivä, saadaan kehosta negatiivinen pois ja rauhallinen elämä
on yksittäisiä ja kollektiivisia legboja, yksityinen on talossa, jotta lapsetkin voi rukoilla, ulkona julkisia, lähellä markkinapaikkoja ja muita yleisiä paikkoja, vain fetissipapit voivat tehdä seremonioita julkisilla legboilla, joka kylässä ja kaupungissa vähintään yksi
legba tehty aina savesta tai kivestä, mutta aina erityisiä yrttejä alla
jokainen voi tehdä itse legban, jos haluat tehdä legban, voi kysyä fetissipapilta, mutta ei ole pakko
uskotaan reinkarnaatioon, yhdistetään tavaroita, jotka liittyvät aikaisempiin elämiin, tehdään henkinen ruumis, tarvitsee ruokaa, niitä yrttejä, kutsutaan esivanhemman nimeä (jonka reinkarnaatio henkilö on), negatiivinen puoli pitää tyydyttää
Paholainen kapinoi, se on kuin kapinoiva lapsi, pitää rauhoittaa, kutsutaan spirituaalista nimeä ja yritetään saada paha ulos
yrttejä laitetaan vain kerran, lautaselle, joka tulee legban sisään
ihmisillä erilaisia legboja, riippuen esi-isistä
legba voi olla minkä muotoinen mitä ihmiset haluavat, sille pitää antaa joku muoto
Usko jälleensyntymään, ei lajien tai sukupuolten välistä: mies jälleensyntyy mieheksi, nainen naiseksi, mutta uskotaan että joskus nainen voi saada esi-isänsä, miehen voimat
synnit vaikuttavat seuraaviin elämiin, mutta on mahdollista sovittaa synnit ennen kuolemaa, oikeuden jumala Hebiosso, jos tekee rikoksen, pitää raportoida Hebiossolle, joka voi kostaa rikokset, vaikka kukaan ei huomaisi rikostasi, joudut maksamaan siitä seuraavassa elämässä

Hebiosso, oikeuden jumala, symboli ukkonen, kunnioitetaan paljon
miten raportoidaan hebiossolle: mennään altarille, hebiosso-papin puheille ja kerrotaan rikoksesta, jos esim. varastetaan, 7 päivää aikaa palauttaa tavara, jos ei palauteta, alkaa seremonia, punainen kangas viedään hebiosson alttarilta taloon, jossa rikos tapahtui, ilmeisesti jotenkin kastellaan, kun salama iskee johonkin, henkilö ön tai taloon kostoksi, ei voi piiloutua bunkkeriin tai mihinkään, sillä Hebiosso vie ulos, pitää palauttaa, maksaa, tai jonkun pitää toimia palvelijana Hebiosson temppelissä

Mami Water ja sen vastakohta Age Vodou

Mami Water erittäin mahtava jumalatar, antaa suuren suojaavan voiman, erityisesti suhteessa luontoon, ihmiset, jotka saaneet suojan, he eivät tarvitse Hebiossoa tai heidän ei tarvitse rukoilla legboja joka päivä, pitää vain olla kiltti ihmille
- meren jumalatar

Age Vodou on taas pensaiston, metsän kuningas, verenhimoinen, jos Age tekee palveluksen, vaatii veriuhria, esim. vuohta tai härkää, jos et maksa takaisin, se on erittäin vaarallista, uhrit kalliita, pitää olla rahaa
Sellainen joka on Mamin vaikutuksen alaisena ei voi mennä naimisiin sellaisen kanssa, joka on Agen alainen, ei onnistu, tapahtuu pahaa
Kun näet unta sukeltamisesta veteen ja nousemisesta, puhdistautumisesta, tiedät että olet Mami Waterin vaikutuksen alainen, jos lennät unissa, tarkoittaa, että dominoit ongelmiasi, hallitset niitä
Jos pelkäät aina vettä, olet Age Vodoun vaikutuksen alainen, sellainen henkilö aggressiivinen, yrittää piilottaa, ei aina onnistu
Kaksi erilaista ihmistä voivat olla ystäviä mutta eivät koskaan naimisissa
Mami Water vastaa joen varrellakin, kodeissakin, tarvitaan vain vettä
Age Vodou, ilmestyy aggressiivisesti, pensaistossa
Kun halutaan mennä naimisiin, kysytään vanhemmilta, he tekevät tiedusteluja, yrittävät selvittää, kumman vaikutuksen alaisena puolisokandidaatti on, tutkitaan jotain siemeniä, jotka kertovat, yksinkertaisesti kyllä tai ei, jos toinen toista, voi silti mennä naimisiin, mutta tarvitaan suojaus, mutta se on vaarallinen, ei välttämättä aina onnistu, tarvitaan suuri seremonia, spirituaalinen olemus neutraloidaan, ikään kuin uudelleensyntymä, jos Age Vodou pitää saada pois (yleensä nimenomaan näin päin), todella vaikeaa, väkivaltaista, useiden tuntien transsi, ikään kuin paholaisen ajaminen pois
seremonia, kylvetään yrteissä, seitsemän yrttiä, tarvitaan kaksi pappia, kummankin edustajat vai sellainen joka hallitsee molemmat, kylvetään meressä, tanssia, seitsemän munaa (?) rikotaan, 15-30 minuuttia, sitten nainen transsiin, Age pois, Mami ottaa vallan
Ihmiset haluavat olla enemmän Mamin vaikutuksen alaisena, rauhallinen helpompi, vastaa unissa, kotona, ei tarvitse mennä pensaikkoon

Mami Waterin oikea nimi Yemandja ja kilpaileva henki Oshumare, jos tehdään seremonia, jossa halutaan eroon Agesta, Oshumare toimii välittäjänä

Jos sinulle on tehty vaihtoriitti olet haavoittuvainen, erityisesti 7 päivän ajan, ei saa ajatella mitään pahaa kenestäkään

Tingali on voodoon muoto, joka on tullut Pohjois-Beninistä, orjien mukana, antaa kymmenien, sadan ihmisen voimat, uhrataan vain koiria, koirien lihaa, taistelukentillä

Kokou, yksi voodoon muoto, oli mies, jonka nimi Kokou, sai isoisältään tai esi-isältään paljon tietoa voodoosta, talismaneja, ihomerkkejä, veitsiä ja aseita vastaan, kerran hän taisteli aseistettuja vastaan, ei tullut haavoja, nykyään palvellaan Kokohounia, paljon tanssia, soitetaan erityistä nopeaa rytmiä, jotta päästään transsiin, leikataan ihoon haavoja niin, ettei tule verta, uskotaan, että voidaan hypätä jopa kolmenkymmenen metrin korkeuteen puuhun, näitä seremonioita järjestetään erikoisesti silloin kun joku on sairas, erityisesti silloin kun uskotaan että joku on noiduttu, ruutia ihmisille

Abomeyn kuninkaan amatsonikaartista: ennen kuin amatsoninaiset menivät sotaan, riittejä, valoja, amatsoneilta oli leikattu toinen rinta pois, jotta voi ampua paremmin aseella, riittien ansiosta vahvempia kuin miehet, parempia säilyttämään salaisuuksia ja säilyttämään spirituaalisen voiman kuukautisten takia, kuukautiskierto oli tarkkaan laskettu, kuukautisten voimaa käytettiin vihollisen voiman tuhoamiseen, yleensä kun mies ja nainen eivät voi nukkua yhdessä saati rakastella kuukautisten aikana, ettei (mies) menetä voimaa

Togbossou, alttari kaksosille, toiselle luonnolle, patsaat?

Edan, rikkauden jumala, symboli käärme
papeilla valkoinen vaate, sinisiä merkkejä ranteissa
Sateenkaari rikkauden symboli
liittyy Mami Wateriin
ei tuo suoraan rahaa mutta näyttää tien menestykseen ja mammonaan, väistellään esteitä

Tuhansia voodoita, henkilökohtaisia mutta myös kollektiivisia
Jotkut papit voivat puhua useiden henkien kanssa mutta jotkut vain yhden kanssa
Age Vodou voi viedä sinut metsään moneksi vuodeksi, kolmeksi tai seitsemäksi, askeleet väärin päin, koska kasvot selässä, opettaa monia asioita erityisesti yrttien kanssa, kävellään jalanjälkiä väärinpäin
Voodoo-pappi (Hounon) voi kertoa, kuka joku henkilö oli aiemmin ja sen oletteko eläneet aikaisemmin yhdessä
Voodoo-pappi eli fetissipappi huolehtii seremonioista
Noitatohtori (Boko) on taas se, joka näkee heti sen, joka on sairautesi takana, jos noitatohtorilla ei ole keinoa hoitaa sairautta, hän lähettää voodoo-papille ja järjestetään seremonia
Nykyään voivat olla yhdessä seremonissa hoitamassa, että kaikki sujuu hyvin

Grand-Popo, kylän nimi juontuu isopakaraisista naisista, Ouidahin kuninkaalta, liittyi seremoniaan, jossa nuoret tytöt naisiksi, ohut kangassuikale, pakarat paljaina, kiersivät talosta taloon, kuninkaan mukaan kylän naisilla isot pakarat, nykyisen Togon puolella nykyisen Anehon kaupungissa pienet pakarat. Anehon nimi oli ennen Petit-Popo.


Ja sitten taas varsinaiseen päiväkirjaan:

Illalla kävimme vielä syömässä K.:n kanssa Saveur d Â’Afriquessa tomaattisalaattia, keitettyjä perunoita (!) ja lihaa. K. sai vahingossa ruuaksi naudan munuaista, koska luulimme sen olevan vain jotain naudanlihaa. Maksamainen maku.

18.04.2005

Väki vaihtuu. Tanssija J. lähtee Suomeen, K. jää vielä yhdeksi lisäviikoksi mutta muuttaa Villa Karosta S.:n luokse, V. jää vielä kuukaudeksi mutta oleskelee Coméssa. Uudet stipendiaatit tulevat huomenna.

Annoin passini Alphonselle. Tarvitsen lisäaikaa viisumiin, joka menee umpeen pari päivää ennen lähtö äni. Vaihdatan myös vielä varmuuden vuoksi hiukan rahaa. Ja pyysin Alphonsea etsimään jonkun voodoo-musiikki-cd:n ja kenties dvd:n minulle.

J. lähti Cotonouhun kymmeneltä aamulla muutaman muun kanssa Alphonsen kyydissä. Lento Pariisiin starttaa Cotonoun kentältä illalla. Jälleen jäähyväisiä, mutta tuskinpa lopullisia. Varmasti olen jotenkin yhteydessä täällä tapaamiini ihmisiin Suomessa.

Sain eilen luettua Soinin loppuun ja aloitin Jari Ehrnroothin esseekokoelman "Asentoja. Muistelmia nykyajasta" lukemisen. Vähän turhan psykoanalyyttistä minun makuuni mutta kokeillaan.

Kävimme K.:n kanssa ostamassa tomaattimurskaa, sipulia, tonnikalaa, sangriaa, mangoa, tomaattia, salaattia ja sulatejuustoa. Laitamme ruokaa.

Keittiön avainta ei löytynyt ja vara-avaimen metsästäminen vei aikaa, joten ruuanlaitto viivästyi mutta onnistui lopulta. Sähköposti ei nähtävästi kulje mihinkään. Olen käynyt läpi lisää kuvia, ja vietän iltani varmaan työskennellen.

On ilta, väsyttää. Kokeilin ja virittelin rakentamaani leijaa. Luin vähän. Olen huomannut, että päiväkirjamerkintäni ovat muuttuneet lyhyemmiksi. Siihen on kaiketi ainakin kaksi syytä. Yhtäältä saattaa olla, että olen kirjoittanut kaiken mitä olen halunnutkin kirjoittaa. Kaiken, mitä on sattunut tulemaan mieleen. Toisaalta kyse voi olla veltostumisesta. Siitä, että aika vähäpätöistenkin juttujen tekemiseen täällä saa helposti käytettyä paljon aikaa, kun sitä aikaa on ja kun on tukalan kuuma suurimman osan päivää ja kun asiat yleensäkin tapahtuvat kohtuullisen verkkaisesti. Esimerkiksi yhden leijan rakentaminen, olen tehnyt sitä päivätolkulla. Olen toki tehnyt paljon muutakin.

Nyt oikeastaan pakotan itseni kirjoittamaan lisää tekstiä, jottei tämän päivän tekstimäärä jää kovin pieneksi. Tosin, mitä mieltä on kirjoittaa, jos ei ole kirjoittamista? Päätin äsken, että pakotan.

Olen täällä vielä viikon. Pikkuhiljaa olen orientoitumassa paluuseen ja sen jälkeiseen aikaan. Olen ajatellut millaiselta Suomessa näyttää ja tuntuu. Onko kuulasta, kirkasta, viileää? Onko hiljaista, onko kiireistä? En jaksa ajatella vielä liikaa työpaikan rutiineja - niitä kyllä riittää ja ne odottavat, mutta on kiva nähdä taas tutut ja läheiset ihmiset. En usko, että tämä matka on muuttanut minua juuri mitenkään, mutta saa nähdä kun palaan. Joku täällä sanoi, luultavasti kulttuurihistorian A. tai valokuvaaja T., ettei tulo tänne Beniniin aiheuttanut niinkään kulttuurishokkia vaan enemmänkin paluu Suomeen. Katsotaan. Vielä on viikko aikaa olla täällä. On hyvä olla matkalla pidempään, vaikka se onkin monista syistä usein hankalaa. Minulla kesti noin kaksi viikkoa ennen kuin tunsin vähän paremmin sopeutuneeni näihin oloihin. Ennen kuin löysin oman tapani olla täällä. Tietenkin sopeutuminen tai varsinkin tutustuminen on vain pintaa yhä. Jotkut tietysti sopeutuvat nopeammin.

Mutta on muistettava, että sopeutumiseen liittyy rutinoituminen, joka osittain myös aiheuttaa sen, että asiat muuttuvat liian tavanomaisiksi ja samanlaisiksi. Joitain asioita ei enää huomioi, joitakin asioita alkaa vasta vähitellen ymmärtää.

19.04.2005

Menin aikaisin nukkumaan, mutta nukuin huonosti. Aamulla on vähän paha olo. Toivottavasti ei tule toista vatsatautia tai mitään muuta. Sain Ehrnroothin "Asentoja"-kirjan loppuun. Tosin hypin yli kaikkein tavoittamattomimmat esseet. Aloitin Anne Ollilan "Aika ja elämä" -tutkimuksen lukemisen. Tänään on jälleen todella kuuma, eikä ainakaan vielä tuule paljon. Meressä saattaisi pystyä uimaan, sillä aallokko on rauhallisempaa. Kalastajatkin ovat päässeet merelle. Ei tarvitse tappaa ja paiskoa vuohia veteen.

Kävin rannalla kävelemässä. En juossut. En jaksanut. K. oli tullut rannalle, kun palasin puolen tunnin kävelyltä. Kokeilimme uimista, mutta aallokko oli kasvanut liian suureksi. Emme uskaltautuneet polvisyvyyttä pidemmälle, koska jo silloin aallot meinasivat heittää nurin. Ja jos seisoi vähän kauemman aikaa hiekassa paikallaan, hautautui puolisääreen, kun aallot kasasivat hiekkaa ympärille.

Kun tulimme takaisin, talo oli täyttynyt uusista suomalaisista, kuvataiteilijoista ja heidän vieraistaan. Osa on yötä Villa Karossa, osa ilmeisesti Aubergessa. Kuvataiteilijat valmistelevat yhteisprojektina Helsinkiin Villa Karon 5-vuotisnäyttelyä. Avajaiset elokuussa. Moni on ollut täällä ennenkin, jopa useita kertoja, mutta joukossa on myös ensikertalainen. Nyt on paljon porukkaa ja talossa uudenlaista vilskettä. Vilskettä on toki ollut aina ennenkin mutta erilaista kulloisistakin ihmisistä riippuen.

Sähköpostia oli tullut ja lähtenyt. Se piristi. Alphonse toi minulle cd:n musiikkia ja yhden tupla-video-cd:n. Koska minulla ei ole cd-soitinta eikä romppuasemaa, en pääse vielä kuuntelemaan ja katselemaan levyjä. Passini pitäisi tulla takaisin torstaina uudella viisumilla varustettuna.

Olen lueskellut, kirjoitellut, lepäillyt ja lukenut erästä tänään sähköpostitse saamaani gradukatkelmaa. Annan siitä palautetta palattuani Suomeen. Olo on jotenkin puolikipeä. Luin Anne Ollilan "Ajan ja elämän" loppuun ja lainasin Mika Terhon "90-luvun kuvat". Kontrastia kerrakseen. Kirjoitin sähköposteja ja yritin kuunnella levyjä Villa Karon tietokoneella. Toinen toimi, ihan hyvä, mutta olisi voinut olla nopeampaakin biittiä. Video-cd ei toiminut. Ehkä toimii Suomessa. Nyt kuuntelen Jan Hammerin Miami Vice -biisejä. Kohta kahdeksalta on pihalla illallinen uusien tulokkaiden kunniaksi. En tiedä, onko minua kutsuttu, tai ei oikeastaan ole ainakaan virallisesti kutsuttu, mutta olettaisin että voin osallistua. Saa tosin nähdä, tuleeko illallisesta lasku jälkikäteen. Niin oli tapahtunut muutamalle illalliselle kutsutulle pari kuukautta sitten täällä. Mistään kustannuksista ei ollut puhuttu etukäteen. Kieltäytyivät maksamasta 5000 CFA:n laskua.

Illallinen. Avokadosalaattia, kanaa ja ranskalaisia, suklaakakkupalasia. Sitten Coco Beach, gin tonic ja muuta asiaan kuuluvaa. Taiteilija A. kutsuttiin soittamaan mukaan keikalle. Rummutti djembeä komeasti. Lopuksi vähän aikaa istuskelua Villa Karon pihalla. Viimeiset merkinnät päiväkirjaan ja nukkumaan aamuyöstä.

20.04.2005

Pilvivana. Tuulta. Aamusade. Ukkosta kaukana. Raikas ilma. Sumea taivas.

Vihreää paprikaa aamiaisomeletissa. Ensimmäinen kerta. Väkevää. Mika Terhon "90-luvun kuvat" luettu. Tunnistin taas yksityiskohtia ja joitain henkilöitä mutta enpä olisi itse halunnut elää samanlaista 1990-lukua. Lainasin Kari Kyrönsepän "Provencen syleilyssä". Tiukka lukutahti.

Nyt taas varsinaista työtäkin. Kävin läpi nigerialaiskirjeartikkelini käsikirjoitusta. Muuttelin sitä hieman. En ole täysin tyytyväinen, varsinkaan tekstin alkuun. Junnaa ja junnaa, liikaa puhekielimäisyyksiä, tällä kerralla ei hyvä. Joskus on. Edelleen sataa, tavallista viileämpää. Hyvä työskennellä, kun ulkoilemaankaan ei viitsi lähteä. Tietokoneen näpyttely salamoiden ajoittaisessa loimotuksessa tosin vähän epäilyttää. Kuvanveistäjä P. polttaa sikareita alakerrassa. Haju nousee ylös kakkoskerroksen terassille. Nyt hetkeksi "Provencen syleilyyn", sitten ehkä lisää töitä, kuvien käsittelyä.

Kirjasta mieleen jää ensimmäisenä provencelaisten englanninkielentaito: "A litele" - johon se sitten jääkin. Täällä Beninissä sama on "smallsma". Usein sekin jää siihen. No, ranskani laita on yhtä lailla "petitpetit" tai "peupeu". Iltapäivällä lähdemme pienelle retkellä viidentoista kilometrin päähän lähikylään, jossa valmistetaan koreja ja punaista öljyä.

Nukuin tunnin päiväunet, hassuja unia mm. puskataksimaisesta toiminnasta Suomessa ja Hämeenlinnasta. Kaupunki tuli esiin eilen illalla keskusteluissa, joten siitä se varmaan pomppasi uniin. Taas oli tullut muutamia sähköposteja, oikeasti, ei unissa. Sähköposteja on aina mukava saada, vaikken saakaan vastattua kovin moneen yksittäiseen viestiin. Sade on lakannut muutama tunti sitten, mutta päivä on edelleen harmaa ja normaalia viileämpi. Nyt koneessani soiva Chris Isaak sopii hyvin aavistuksen melankoliseen tunnelmaan.

Kuvasin lapsia, joita Felicité opettaa Villa Karon pihalla keskiviikkoisin. Sen jälkeen lähdimme käymään lähistön pikkukylässä, jossa ihmiset toivottivat meidät tervetulleeksi laulaen ja tanssien. Tutustuimme kylään, lauloimme ja tanssimme - ja joimme sodabia. Vierailu oli yksi koko matkan hienoimpia kokemuksia. Tunnelma kylässä oli uskomaton. Meidät otettiin niin lämpimästi vastaan. Sateen jälkeen tie oli huonossa kunnossa. Autokuski joutui tekemään aikamoisia rallipyörityksiä takavetoisella Opelilla kahdeksan ihmistä kyydissä ennen kuin pääsimme perille. Kävimme kylävierailun jälkeen syömässä Plein-Airissa katkarapuja ja riisiä ja juomassa pari olutta.

Huomenna lähden todennäköisesti Porto Novoon pariksi päiväksi, mutta katsotaan nyt. Piti lähteä perjantaina, mutta lähtö aikaistui. Ongelma on vain se, että huomenna on vissiin joku vapaapäivä ja tutkimusinstituutti, johon olen menossa ja jossa minun pitäisi yöpyä, on kiinni. Niin tai näin. Jos saan kyydin, menen. Yövyn vaikka hotellissa ja vierailen instituutissa perjantaina.

21.04.2005

Aamiaisen lisukkeena söin kuvanveistäjä P.:n tuomaa silliä. Ihanan suolaista vaihtelua. Maistui räiskäleenkin kanssa.

Näin juuri ennen heräämistä unta, että olin palannut Suomeen ja töihin Beninistä ilman että olisin tuonut yhtään sodabia tai muuta alkoholia tuliaisiksi. Onneksi se oli vain painajainen. En tosin ole vielä hankkinut yhtään tuliaispulloa. Tänään on tasan viikko siihen, kun todennäköisesti palaan takaisin töihin.

Parin tunnin odottelun jälkeen pääsin starttaamaan Felicitén kanssa Porto Novoon. Piipahdamme tosin Cotonoussa katsomassa jotain lasta tai lapsia. Saa nähdä, kuinka kauan menee. Autossa Cotonouhun matkaa myös yksi Felicitén tuttu, mutta tilaa on siitä huolimatta suorastaan ruhtinaallisesti. Kyydissä kun on vain kolme ihmistä normaalin seitsemän tai kahdeksan sijaan. Kirjoitan tätä autossa. Pysähdymme ekan kerran Coméssa. Felicité osti tienvarresta naisilta ruokaa mukaan. Nyt pysähdymme taas, keskellä suoraa, Ouidahin jälkeen. Felicité haluaa tällä kerralla hankkia mangoja. On mangoaika. Ei löytynyt mangoja.

Ollaan liikkeellä pikku-Nissanilla. Vanhojen Bemarien kuskit on täällä yhtä kahjoja kuin muuallakin. Kauheita ohituksia sivustakin seuraten. Pysähdyttiin taas, mangokaupoille. Ei mangoja täälläkään. Autoista Peugeotit, esim. 505 tai 504 ovat yleisiä, mutta myös kaikenlaisia muitakin löytyy. Toyotoja näkyy paljon. En tiedä, ovatko uudet moottoripyörät usein kiinalaisia tai jotain. Ainakin niiden nimet kuulostavat siltä. Välillä ajetaan hetki hiekkakuorma-autojen perässä. Santaa sataa sisälle. Cotonoun tiellä ei ole sentään virtahepovaroituksia niin kuin Lokossan jälkeen, kun tullaan Abomeyn suunnasta kohti Coméa. Järvi- ja jokialueella saattaa nimittäin olla virtahepojen tienylityspaikkoja. Ei kannata osua virtahevon tielle.

Taas pysähdymme. Alkaa neuvottelu hedelmien hinnasta ja valinnasta. Kestää. Riitelyä vissiin vaihtorahoista tai jostain muusta. Kestää yhä. Ostetaan lisää hedelmiä.

Olemme Cotonoun laitamilla. Vauhti hidastuu, saaste lisääntyy. Cotonoussa, Porto Novon tiellä, ajoimme juuri virvoitusjuomatehtaan ja olutpanimon ohi. Kello on 13.20, ei sitten vissiin kuitenkaan pysähdytty missään Cotonoussa, muuta kuin tipautettiin kyytiläinen. Felicitén lapsi on ilmeisesti lähtenyt omia aikojaan kohti Porto Novoa. Cotonoun jälkeen on jonkinlaista nelikaistaista moottoritietä, ja taas tietulli. Jotain puhveli- tai härkävaroitusmerkkejä moottoritien jälkeen. Uskonnollista ranskankielistä musaa radiosta. Sen jälkeen jotain islamilaiselta kuulostavaa.

Perille Porto Novoon, jonkinlaiseen yliopistoon ja sen asuntolaan, jonka ulko-ovella EPA:n kyltti. Antropologi Meliä ei näy. Käymme soittamassa. Hän tulee pian. Kai. Odottelen asuntolan oleskeluhuoneessa, toisessa kerroksessa. Telkkarista tulee joku ranskalainen sotilas- tai poliisifarssi. Nyt leffassa pelataan baseballia. Se on hauskaa kai vanhassa ranskalaisessa elokuvassa. Odottelen ja katson, mitä täällä oikein tulee tapahtumaan. Kulutan aikaa kirjoittamalla. Nyt ranskalaiselokuvassa mesotaan kaupassa viinahyllyjen ääressä ja otetaan valokuvia. Elokuvan sankaritar astuu näyttämölle. Dramaattisempaa musiikkia. Takaa-ajoa kadulla. Ja nyt takaa-ajettavat pukeutuvat kiinalaisiin asuihin. Ovat maalanneet kasvonsa räikeän keltaisiksi. Pakenevat riksalla. Kuten huomaa, minulla on tylsää ja kirjoitan reaaliajassa ympäristön tapahtumista ja tapahtumattomuudesta. Muistuttaa yhtä Pahkasika-lehden parodiaa, jossa Kalle Päätalo kirjoitti romaania. Oli päässyt omaelämäkerrallisessa sarjassaan nykyhetkeen ja kuvasi kirjoituskoneen näppäinten painallusta ja muistaakseni miettimistään, juoko seuraavaksi kahvia vai ei.

Kanssani huoneessa on kaksi opiskelijaa tai jotain. Juttelevat ja katsovat telkkaria. Söivät juuri. Puhuvat kännykän soittoäänistä. Nyt elokuvassa vietetään sotilasjuhlaa ja nostellaan maljoja. Ja mesotaan. Ja ajetaan taksilla, paljon tavaroita katolla, reheväkäytöksinen tummapintainen kuski. Tavarat lentävät tienposkeen. Poliisi tulee filmissä. Oleskeluhuoneen seinät ovat täällä vinkeän mintunvihreät, täällä Beninissä.

Odottelin ehkä 45 minuuttia Melin saapumista. Sitten hän saapui. Tänään on tosiaan joku vapaapäivä. EPA on kiinni. Asuntolassa ei ehkä voi yöpyä. Täytyy löytää yöpaikka muualta. Melin kaveri Gerard asuu lähellä. Hänen luonaan voisi vissiin nukkua. Siellä ei kyllä ole sänkyä, mutta tuuletin on. Asuntolassa ei. Nyt telkkarista tulee afrikkalainen elokuva. Odottelen taas.

Lähdimme tutustumaan Porto Novoon. Gerard toimii oppaana. Hänen kaverinsa, taiteilija Paris on mukana hengaamassa. Ensin menimme Adjaran kylään noin 10 kilsan päähän, lähemmäksi Nigerian rajaa. Piti olla markkinat. Ei ollut. Tyhjänäkin suuri markkinapaikka oli vaikuttava. Ja paljon voodooalttareita ja -paikkoja. Kylässä tehdään rumpuja. Näimme valmiita ja puolivalmiita rumpuja. Sitten kävelimme alas joenrantaan, jonkinlainen pyhä joki ilmeisesti animisteille sekä celestiaali-kristityille (?). Se on jonkinlainen 1900-luvulla alueella syntynyt ja siitä laajentunut lahko, joka on yhtäältä voodoota vastaan mutta yhdistää toisaalta oppeihinsa animistisen uskonnon piirteitä. Jokirannassa oli paljon lapsia, hyppivät ja jovottelivat kovasti, kunnes vanhemmat uhkasivat heitä jopa kepeillä. Ilmeisesti myös kouluissa käytetään ruumiillista kuritusta. Joessa ui alastomia ihmisiä.

Menimme katsomaan, pääsisimmekö veneellä joen toiselle puolelle pikkukylään, jossa tislataan sodabia. Emme päässeet. Ei ollut venettä, eikä tullut, vaikka sitä kutsuttiin kimeästi huutamalla. Vähän minua mietityttikin, oliko joki rajajoki ja oliko kylä Nigerian puolella. En halua Nigeriaan - varsinkaan kun minulla ei ole edes passia mukana.

Palasimme jokirannasta ja jatkoimme rumpukyläkierrosta. Sitten painelimme takaisin Porto Novoon mopoilla, erittäin kuoppaista tietä. Varsinkin menomatkalla mopokuskini onnistui osumaan useampaan kuoppaan kunnolla. Ei ehtinyt kiertää. Pari kertaa meinasin pudota ja sormet hiertyivät vereslihalle, kun puristin kovasti takatelineen rautareunoista.

Keskustassa tutustuimme afro-brasilialaiseen arkkitehtuuriin, taloihin, joita asuttivat aikoinaan 1800-luvulla brasiliasta palanneet orjien jälkeläiset. Vierailimme eräässä yksityistalossa. Suurin osa taloista on huonokuntoisia. Ihmiset mieluummin purkavat vanhat ja rakentavat talon modernein mukavuuksin ja ratkaisuin. Voisi olettaa, että monimutkaiset omistussuhteet myös vaikuttavat asiaan. Näimme suunnilleen vain yhden ulkoapäin kunnostetun talon. Siitä sai ottaa kuvia, muuten yleensä kuvaamiseen suhtauduttiin penseästi. Kuljimme vanhassa keskustassa, jossa oli paljon voodoon merkkejä, pyhiä puita ja muita paikkoja. Kuljimme torin poikki, kun alkoi olla pimeä. Tällä kertaa ei ostoksia. Kävelimme ohi suuren moskeijan, joka on hienoimpia esimerkkejä afro-brasilialaisesta arkkitehtuurista, toiminut ilmeisesti alun perin kirkkona ja laajennettu moskeijaksi. Ulkoseinät loistivat monissa väreissä. Kuvia ei taaskaan valitettavasti voinut kunnolla ottaa.

Ennen keskustakierrosta kävimme oluella sisäpihabaarissa, jonka seiniä koristivat tyylitellyt Mikki Hiiret ja muut sarjakuvamaalaukset. Söimme jamssisnakseja ja jotain friteerattua jauhojuttua välipalaksi.

Illalla toimin vielä www-konsulttina. Meli aloitteli nettisivujen tekemistä Gerardin palvelufirmalle. Vaikea selittää, ettei kaikki tapahdu ihan suit sait sukkelaan nettisivujen teossa, vaan kannattaa vähän ensin miettiä, mitä haluaa tiivistetysti kertoa ja mikä on kohderyhmä. Gerard tuli itsekin lopulta paikalle. Kysyi, mitä teen Beninissä. Yritimme Melin kanssa selittää projekteistani englanniksi ja ranskaksi. Gerard innostui nigerialaiskirjejutusta ja sanoi, että vie minut olutta vastaan yöllä nettikahviloihin. Hän kertoi nigerialaisganstereista, jotka ostavat monta tuntia nettiaikaa aina öisin, koska silloin se on halpaa. Nettailevat yöt ja nukkuvat päivät. En oikein innostunut lähdöstä katsomaan nigerialaisgangstereita. Kirjeiden sisältöanalyysi riittää minulle. Nössöilyä?

Olin sittenkin yötä yliopistoasuntolassa, vaikken oikein olisi saanut, koska olisi pitänyt ilmoittaa ja maksaa. Emme kuitenkaan kyselleet tai ilmoitelleet mitään, koska tyhjä huone löytyi minulle. Huone oli todella kuuma, ei mitään ilmastointia. Käytävän suihku ja vessa toimivat, ei tosin ollut pyyhettä, saippuaa saati vessapaperia. Ei haitannut, olin varautunut. Omat vessapaperit ja saippuat mukana.

22.04.2005

Yöllä ukkosti ja myrskysi jytisten. Sisälle satoi vettä, sillä en halunnut sulkea ikkunoita ihan kokonaan kuumuuden takia. Heräsin aamulla auringon noustessa puoli seitsemän aikaan. Vavahdin kukonlauluun. Kiekujat tepastelivat pihalla. Liikenteenkin melu kovaa. Tänään olisi tarkoitus tutustua EPAan (Ecole du Patrimoine Africain, Afrikan perinnön instituutti) ja käydä lähistöllä voodoo-seremoniassa. Lähden takaisin Grand-Popoon tänään tai huomenna. Toivon mukaan tänään.

Meli tarjosi aamiaiseksi puuroa ja siirappia. Mukavaa vaihtelua. Lähdimme mopotaksilla EPAan, joka sijaitsee komeassa vanhassa remontoidussa huvilassa puutarhan keskellä. Talossa on työhuoneita, kirjasto, jonkinlainen näyttelytila ja opetustila. Odottelin siellä jonkun aikaa ja juttelin ranskalaisen Annan kanssa, joka tekee väitöskirjaa beniniläisten museoiden tavasta esittää historiaa ja erityisesti suhdetta kolonialismiin. Tapasin instituutin johtajan (myös nimeltään Gerard) ja puhuimme alustavasti projektimahdollisuuksista, jotka voisivat liittyä sekä kulttuuriperinnön digitalisoimiseen ja dokumentoimiseen sekä tietokonetaitojen opettamiseen. Esittelin kulttuuriperinnön ja maisemantutkimuksen laitoksen toimintaa. Minulla oli mukana suomenkielinen laitoksen esittelykalvosto muistitikulla. Puhuin sen pohjalta.

Selvisi, että voodoo-seremonia alkaa vasta kolmelta. Päätin, että en jää siihen vaan että lähden samaan aikaan Grand-Popoon, jotta ehdin perille ennen pimeän tuloa. Puskataksimatkat pimeässä ovat riskialttiita, ovat ihan tarpeeksi riskialttiita valoisallakin. Lähdimme museokierrokselle - joka onneksi rajoittui yhteen museoon. En ehtinyt enkä jaksanut enempää. Kävimme yksityisessä da Silva -kotimuseossa, jonka perustanut perhe on Brasiliasta Beniniin palanneiden orjien jälkeläisiä. Palanneilla oli tavallisesti rakentamiseen liittyneitä käsityötaitoja, joita paikallisilla ei ollut. Erikoistaitojensa avulla palanneet rikastuivat. Da Silva -suku oli rikastunut, mutta oppaat olivat vaitonaisia heidän suhteestaan pitempään jatkuneeseen orjakauppaan.

Museo oli iso talo, jonka yhteydessä oli myös kokoustiloja ja ulkoilmateatteri, joita vuokrattiin ulkopuoliseen käyttö ön. Museossa oli monenlaista esineistö ä ja hienoja seinämaalauksia. Ensimmäistä kertaa näin Beninissä myös teknologian ja median historiaan liittyviä esinekokoelmia. Joku suvun miehistä - tai useampi - oli kerännyt autoja ja moottoripyöriä, muun muassa Rolls Royceja ja Harley Davidsoneja. He olivat olleet tekemisissä myös painoteollisuuden kanssa. Talon alakerrassa oli näytteillä vanhoja painokoneita. Toisessa siivessä oli kirjoituskoneita eri ajoilta, myös yksi IBM. Kaikissa oli AZERT-näppäimistö, ei QWERTYä. Perheen ruokailuhuoneessa sijaitsivat piano sekä Hammond-urut. Mediateknologisia esineitä kokoelmassa olivat myös videotykit sekä vanha televisio. Taisi siellä olla levysoittimia ja radioitakin. Kaikki laitteet olivat eri aikoina suvun hankkimia.

Talo itsessään oli erinomainen esimerkki afro-brasilialaisesta arkkitehtuurista. Suvun vanhin elossa oleva mies on yli satakymmenvuotias, ja opas väitti, että suvun vanhimmalla on kymmeniä lapsia, joista nuorin on yksitoistavuotias. Vaikea uskoa moista viriliteettiä.

Talon yläkerran toisessa päässä oli isännän makuuhuone, toisessa päässä emännän. Isännällä saattoi olla useita vaimoja, ei välttämättä yhtä aikaa, ainakaan virallisesti. Poikalapset asuivat yhdessä huoneessa isännän lähellä, tytöt taas äidin vieressä. Tällä järjestelyllä lapsia pyrittiin valvomaan. Museon opas oli vähän kypsä meihin, kun lähdimme ensin katselemaan paikkoja omin päin ja siitä, että Meli ja Anna eivät maksaneet, koska työskentelevät museon kanssa yhteistyötä tekevässä EPAssa. Opas ei meinannut uskoa, että he ovat EPAssa töissä. Sisällä ei saanut kuvata, joten en saanut oikein mitään teknologian historiaan liittyvää kuvamateriaalia. Oppaan mukana oli toinen henkilö, joka vahti, ettemme valokuvanneet väärissä paikoissa. Tällä kerralla tajusin opastuksesta jotain - koska mukana oli parikin tyyppiä, jotka pystyivät kääntämään oppaan ranskaa englanniksi minua varten. Museokierroksella meitä oli minä, Meli, Anna, Annan ranskalainen poikakaveri sekä yksi heidän ystävänsä.

Museossa oli niin ikään voodoo-seremonioihin ja karnevaalikulkueisiin liittyviä esineitä, paljon valokuvia suvun jäsenistä ja heidän ystävistään, orjuudelle omistettu nurkkaus, Afrikka-aiheinen lehtikansikokoelma sekä eri valtionpäämiehiä sekä Beninin johtajia esittelevä huone.

Museokierroksen jälkeen kävimme syömässä EPAn lähellä puistoravintolassa. Puisto oli perustettu vanhan pyhän metsän paikalle kuninkaalliseksi puistoksi 1800-luvun lopulla. Siellä oli suuri kokoelma puita ja muita kasveja - ja apinoita ja oravia ja kanoja. Yksi apina kiusasi kanoja jahtaamalla niitä. Valitettavasti ei ollut aikaa opastettuun kierrokseen puistossa. Sanoin, että haluan nähdä mieluummin jonkun voodoo-temppelin kuin etnografisen museon. Joka tapauksessa kaupungissa oli niin paljon nähtävää ettei kaikkea ehtinyt.

Menimme erääseen voodoo-temppeliin opas-Gerardin kanssa. Sisäänpääsy ja esittely maksoivat jonkin verran, mutta saimme kuvata kaikkea niin paljon kuin halusimme. Voodoo-pappi piti meille pienen yksityisseremonian ja tarjosi - totta kai - pari lasillista sodabia. Paikalliseen uskonnolliseen elämään on vaikea tutustua juomatta alkoholia. Tarkoittaakohan AA Beninissä animisti-alkoholisteja? Tuollaisiin pyhättöihin ja seremonioihin saa varmaan helposti mukaan monet suomalaiset miehetkin, koska tarjoilu pelaa. Oli mukava, että saattoi kuvata, koska yleensä se on voodoo-temppelien yhteydessä hankalaa, ainakin, jos ei ole paikallista opasta mukana neuvottelemassa luvista. Tässä tapauksessa auttoi myös se, että me vieraat olimme tutkijoita. Voodoo-pappi toivotti meille hyvää jatkoa ja sanoi meidän olevan hyviä ihmisiä ja että henget ovat meille ja meidän haaveillemme ja hankkeillemme suosiollisia. Hyvä niin. Temppelissä rukoiltiin metallin tekoon liittyvää jumaluutta sekä jumaluutta, joka liittyi naisten hedelmällisyyteen. Minulle ei selvinnyt täysin, mikä näiden kahden jumaluuden välinen suhde oli.

Pappi laski kännykkäkotelonsa rennosti voodoo-alttarin kulmalle ja aloitti laulun ja sodabin pirskottamisen. Temppelin pihalla kasvoi puita ja kasveja, joita käytetään lääkkeenä. Kauempana ulkopuolella näkyi vanha pyhä puu, jota ei kukaan voi kaataa. Siellä täällä ulkopuolella oli valkoisia lippuja, jotka kertovat voodoon harjoittamisesta. Jossain oli taas muutamia roikkuvia lehtiä, jotka kertovat kyseessä olevan sellaisen paikan, johon eivät saa mennä muut kuin voodoo-papit tai papittaret. Sisälläkin oli valkoinen voodoo-lippu.

Temppelikäynnin jälkeen painelin Gerardin kanssa yliopiston asuntolalle. Tarkoitus oli, että hän laittaa minut puskataksiin kohti Cotonouta. Meli oli kuitenkin unohtanut asuntolan alakerran oven lukkoon. Oveen ei ollut avainta ja Melin piti tulla päästämään minut sisälle hakemaan tavarani. Pääsin lähtemään neljän aikoihin. Minut opastettiin pakettiautoon, jossa oli melkein 20 ihmistä. Kuskin lisäksi mukana oli apupoika rahastamassa ja aukomassa ovia. Kyyti Cotonouhun oli halpa. Vaihtorahoista jotkut riitelivät, koska niiden saaminen kesti. Minä sain vaihtorahat onneksi heti. Cotonoun "päätepysäkillä" hyppäsin mopotaksin kyytiin. Cotonoun liikennekaaoksessa saa maan hurjimmat mopokyydit, mutta eivät ne kyllä päihitä Bangkokin moottoripyörätakseja. Bangkokissa liikenne on ihan omaa luokkaansa Cotonouhun verrattuna, mutta kyllä Cotonoussakin on mahdollista ihan tarpeeksi pelätä. Mopotaksi ajeli pari kilometriä liikenneruuhkassa ja etsi minulle puskataksiauton Grand-Popoon. Mopo oli törkeän hintainen, tai kuulin hinnan väärin. En kuitenkaan jaksanut ruveta inttämään, koska halusin pian perille ja kyse oli viimeisestä pidemmästä retkestäni tällä reissulla. Odottelin auton täyttymistä ehkä puolisen tuntia. Kun kuskin lisäksi oli saatu kyytiin kuusi ihmistä, lähdettiin. Joku oli menossa Togoon asti. Istuttiin taas tiiviisti ja selkää särki. Hyvä kun mahtuu juomaan vettä, lukemaan ei oikein pysty täydessä autossa. Kyyti oli varsin vauhdikasta ja ohitukset sellaisia, ettei liikaa kannattanut katsoa. Kaipa kuski vähän katsoi. Ehdin Grand-Popoon juuri ennen pimeää, vähän ennen seitsemää. Viimeinen väli tienristeyksestä Villa Karoon meni taas mopolla. Sitten sähköpostille ja suihkuun, tässä järjestyksessä. Illalla kävin vielä Farafinassa muutamien muiden suomalaisten kanssa pizzalla. Ja taas oli viikon Lariam-päivä. Väsytti reissun jälkeen.

23.04.2005

Kirkon kellot ja ihmeellinen mouruna herättivät kuuden aikaan. En ole varma, päästivätkö ääniä eläimet vai ihmiset raitilla. Uudestaan herätti ruumisauton monipolvinen sireenien huudatus seitsemältä. Lauantai on tavallinen hautajaispäivä. Kuvanveistäjä P. kertoi tarinan, että lauantaisin ei koskaan sada, siksi se on oiva hautajaispäivä - tai että juuri siksi ei koskaan sada. Söin taas aamiaisräiskälettä sillin kera.

Nyt yritän saada edelliset päivät kirjattua päiväkirjaan tietokoneelle, koska en Porto Novossa ehtinyt kirjoittaa tai jos ehdin, kirjoitin käsin vihkoon. Monitoimitilassa on joku kokous tai seminaari, musiikkilaitteista alkoi kova mekkala. Keskipäivän kieppeissä pitäisi lähteä markkinoille ostamaan ruokatarvikkeita huomisen läksijäisbileitä varten. Kokkaamme K.:n ja kulttuurihistorian A.:n kanssa kalakeittoa tutuille.

Kävin markkinoilla. Ostin sipulia. Ja vähän perunoita. Ja yhden kankaan. En ruokaa varten. Porkkanoita ei ollut. Perunat olivat kalliita. Tulin takaisin. Näin Victorin. Hän lupasi tehdä lisähankintoja. Aina välillä kävin katsomassa K.:ta kampaajalla. Hänelle värkätään lettejä. Kestää monta tuntia. Otin kuvia. Kävimme letintekotauolla syömässä Marcelilla, ei ollut kanaa, kalaa tai pihviä. Vain katkarapuja ja lisukkeita. Toivottavasti huomenna saa kalaa kalastajilta. Muuten olemme pulassa kalakeiton kanssa. Kuulin, että monitoimitilan juhla on valmistujaisjuhla. Ilmeisesti joku on valmistunut kampaajakoulusta.

Illalla olen kirjoitellut ja istuskellut terassilla juttelemassa muiden kanssa. Vihdoinkin olen saamaisillani päiväkirjan ajan tasalle kahden edellisenkin päivän osalta. Työmoraalia, sitä tuntuu vielä riittävän. Ehkä pian koittava paluu vaikuttaa piristävästi tässä asiassa. Luultavasti en lähde enää mihinkään illalla vaan valkkaan vielä kuvia. On taas nälkä. Toivottavasti alakerrassa on banaaneja.

Katselin niin ikään ostoksiani. Toivottavasti pysyn kantamusteni kanssa painorajoissa. Joudun kaiken lisäksi ottamaan yhden ylimääräisen 12-kiloisen laukun, joka jäi tanssija J.:n matkasta viikko sitten. Ylikilot kannattaa ostaa etukäteen. Tulee halvemmaksi. Hänelle, tai siis minulle, on ostettu 10 ylikiloa, joten 2 kiloa pitää jotenkin hävittää tai saada mahdutettua minun 20 normaalikilooni. Sitä ei valitettavasti lasketa, että olen itse laihtunut muutaman kilon matkan aikana.

Huomenna on Heven kylässä voodoo-seremonia aamulla kello kahdeksan. Menen sinne ja ehkä jokiajelulle. Huomenna, jos ehdin ja jaksan, kirjoitan Beninin kulttuurimatkailupalveluja koskevista havainnoistani. Alakerrassa oli banaaneja. Lukemisena nyt Erkki Toivasen "Iltakävelyllä".

24.04.2005

Ylös sängystä puoli seitsemän jälkeen. Kohta lähdemme voodoo-seremoniaan.

Piipahdimme Aubergessa. Siellä yöpyvät M.-L., L. ja E. tulivat mukaan Heven kylän seremoniaan. Kävelimme Gbeconin kylän läpi ja menimme veneellä joen yli Heven puolelle. Meidän vietiin sokkelojen läpi aukiolle, jossa vietettiin seremoniaa pahojen henkien karkoittamiseksi. Oppaat Gaston ja Gildas vaihtoivat pois tavalliset vaatteet ja kietoutuivat kankaisiin. Meille kannettiin penkki aukion laidalle. Aukiolla etupäässä naiset kiersivät kehää ja tanssivat. Miesjoukko rummutti. Välillä oli taukoja. Jossain vaiheessa ilmeisesti pahat henget ottivat jotkut osallistujat valtaansa, he heiluttelivat veitsiä ja murisivat yleisölle. Pahojen henkien riivaamat ajettiin pois. Seremonia kesti parisen tuntia. Saimme normaalit lasilliset sodabia. Ehdimme takaisin Grand-Popoon juuri ennen sadetta. Tilaisuus oli mielenkiintoinen mutta ei yhtä vaikuttava kuin pienen lapsen kunniaksi järjestetty iltaseremonia pari viikkoa aiemmin.

Kohta täytyy valmistautua illan läksijäisjuhlaan ja aloitella ruuanlaittoa. Saa nähdä, tuleeko kalaa.

Kalaa tuli, lopulta, pakkasesta. Ruuanlaitto oli pitkä prosessi. Valmistui lopulta, kalakeittoa ja tomaattikeittoa. Bileet alkoivat seitsemän jälkeen. Valkoviini-ginibooli. Soittoa, tanssia ja sen sellaista kuten tavallista. Menin nukkumaan kahdelta aamuyöstä, jotkut jatkoivat vielä rannalle. He ihmettelivät, etten halunnut juhlia koko yötä. Olin itsepäinen. Hienoja juhlailtoja ja -öitä on kuitenkin ollut ennenkin. Viimeisen ei tarvitse olla pitkä tai paras. Väsyy vain turhaan ja tulee krapula, silloin kuin pitäisi siivota ja pakata ja valmistautua muutenkin pitkään kotimatkaan. Minulla on sellainen olo, että olen osittain henkisesti lähtenyt jo Suomeen.

25.04.2005

Lähtöpäivä kotiin. Heräsin aikaisin, vaikka lähdemme vasta illalla. Pakkasin tavaroitani ja mietin, tuleeko lisää ylikiloja vai ei. Otan ehkä laukkuun pari K.:n kangasta ja J.:n yhden kassin, jota varten on ostettu 10 ylikiloa. Kävin siivoamassa stipendiaattikeittiön eilisen jäljiltä. Maksoin pyykkilaskut. En oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Pyörin vähän hermostuneena, luen, kävelen ja mietiskelen. Lähden ehkä vielä rannalle kävelemään.

Kävin rannalla kävelemässä ja ajattelemassa. Aubergen kohdalla tapasin E.:n, L.:n ja M.-L.:n, jotka pohtivat, mennäkö uimaan vai ei. Tänään aamupäivällä aallot ovat siedettävät.

Tulin takaisin Villa Karoon ihmettelemään. Katsoin myös loput kuvat läpi ja rajasin muutamaa uudelleen ja terävöitin. Kävelin lounaalle Aubergeen. Siellä oli iso porukka suomalaisia. Sen jälkeen piipahdin kaupassa ostamassa tulijaissodabit töihin. Sodabi ei ole pullotettua, vaan sitä kaadettiin sihdin ja suppilon avulla isommasta pänikästä Possotome-vesipulloon. Ostin myös Espanjasta tuotua pullotettua viinaa varmuuden vuoksi. Sen jälkeen palasin huoneeseeni pakkaamaan viimeiset tavarat ja kirjoittamaan vähän päiväkirjaa.

Kävin suihkussa, vaihdoin matkavaatteet päälle. Kello on varttia yli viisi iltapäivällä. Laitan koneen kiinni ja pakkaan sen matkaa varten.

26.05.2005

Palasin Beninistä kuukausi sitten. On puoliyö. Oikoluen päiväkirjatekstiä. On aika panna piste. Mutta sitä ennen, vielä pari virkettä. Pari virkettä siitä, mitä muistelen matkasta nyt, mitä ajattelen.

Viime perjantaina söin viimeisen Lariamin. Toivottavasti lihassäryt ja mahakivut lakkaavat. Eilen sain kirjeen Victorilta, pienen lapun ruutupaperilta, tänään sähköpostitervehdyksen tanssija V.:ltä. Oli palannut Suomeen. Hän varmaan oli postittanut Victorin kirjeen, jossa Helsingin postikeskuksen leima. Tapasin pari viikkoa sitten runoilija K:n Tampereella. Vaihtelimme kuvia, keskustelimme matkasta ja matkan jälkeisistä kuulumisista. Olemme sähköpostailleet. Mukavaa ja tärkeää. Minulla on yhä kaapissa matkalaukkuuni unohtuneita K.:n kankaita. Täytyy postittaa. Asuntoni seinällä katselee naamio Abomeystä.

Kun palasin, patsastelin töissä päiväkausia Afrikka-asuissa. Minua kehuttiin syötävän näköiseksi asussa ruskettuneena. Luonnehdinnasta olen jaksanut kehuskella. Hymy alkoi kyllä pian hyytyä. A4-paperimassat rysähtelivät päälle kuin aallot Grand-Popon rantavedessä. Useampi työkaveri piti sodabista. Eivät hajusta mutta rikkaasta mausta. Omituisia tyyppejä?

Muistan, miten Cotonoun lentoaseman ravintola haisi ja näytti Neuvostoliitolta. Viehättävää omalla tavallaan. Tuli mieleen eräs junamatkani 1990-luvun alussa. Muistan miten turvatarkastuksessa ei läpivalaistu vaan pengottiin laukut pari kertaa ylimalkaisesti ja selailtiin passia useita kertoja. Laukkuni painoivat lähes täsmälleen 20+10 kiloa. Leijan jouduin ottamaan käsimatkatavaroihin, koska virkailija katsoi, että sen kanssa olisi tullut ylipainoa.

Kymmenisen vuotta vanhalle polkkatukkakuvalleni naureskeltiin ekaa kertaa ikinä passintarkastuksissa. Onhan hiusmallini nykyään hieman karumpi. Muistan miten Finnairin koneessa Pariisista Helsinkiin sain vatsanväänteitä ruuasta. Muistan miten kännykkä alkoi toimia Pariisissa, samoin vaihtorahan saanti.

On kummallista, miten nopeasti matka nostalgisoituu. Ikävät asiat etääntyvät mielestä nopeammin kuin kiinnostavat ja kivat kokemukset. En kuitenkaan halua takaisin Beniniin, ainakaan nyt heti. Ehkä myöhemmin. Tai jonnekin muualle. Minne seuraavaksi?

Minusta tulee porilainen kesäkuun alussa.

© Jaakko Suominen (jaakko at tuug dot fi) 2005